sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Henry Parland: Khimaira

Toimittanut ja esipuheella varustanut Harri Kumpulainen. Suom. Petri Salin. Turbator 2011.

Tähtivaeltaja 4/2011

Harri Kumpulainen jatkaa tärkeää työtään julkaisemalla suomeksi varsin tuntemattomaksi jääneen Henry Parlandin (1908–1930) fantasianovelleja. Esipuheessa kirjan toimittaja kertoo Parlandin elämästä ja taiteesta. Valitettavan lyhyeksi jääneestä elämästä huolimatta Parland ehti kirjoittaa klassikon aseman ansaitsevaa kirjallisuutta. Hänen ruotsin kielensä oli omintakeista, koska Parlandin tausta on sekoitus venäjää, saksaa, ruotsia ja suomea. Petri Salin on käännöksessään pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan säilyttämään kirjailijan omaperäisen tyylin.

Ensimmäinen novelli Joutsen on vahvasti ja vanhahtavasti romanttinen itsemurhatarina. Nuoren miehen elämässä ei ole mieltä, ei valoa. On vain epätoivoa. Kieli on kaunista, ehkä hieman hapuilevaa, eikä kertomus oikeastaan sisällä fantastisia elementtejä kuin nimeksi. Kuitenkin loppuhuipentumassa on väkevää, runollista symboliikkaa.

Niminovelli jatkaa samaa pessimistis-romanttista teemaa ja tyyliä, tuoden mukaan yliluonnollisen elementin. ”Ihminen, jonka kohtaloon Khimaira puuttuu, on tuhoon tuomittu.” Runoilija Paul Manet huomaa tämän liian myöhään.

Vuori-novellissa on nimensä mukaista jylhää majesteettisuutta ja lisäksi yllättävä loppuratkaisu. Tämä on suosikkejani kokoelmasta. Novelli on kieleltään voimakas ja nousee kahden ensimmäisen tematiikan yläpuolelle monellakin tavalla – kuten vuoren pitääkin.

Seuraavakin novelli kertoo vuoresta, univuoresta, mutta siinä on samalla tieteellisesti kuvattua uskonnollisuutta tai uskonnollisesti kuvattua tiedettä. Lisäksi – kuten novellin nimi osoittaa – läsnä on buddhalainen motiivi, tyhjyys. Tuskin Parland oli lukenut miekkamestari Miyamoto Musashia, mutta olisi hyvinkin voinut: univuoren viisas vanhus näet lausuu samuraihenkisiä ikuisia totuuksia.

Novellissa Kuolon tähti tekijä saavuttaa apokalyptisen tunnelman nerokkaasti pienillä siirroilla. Siinä yhdistyy lovecraftilainen scifitunnelma uhkaavan maailmanlopun väistämättömyyteen ja läheisyyteen. Epätoivoa ja ihmisten sekaannusta huokuva novelli sisältää myös aineksia, joista Strugatskin veljekset olisivat voineet olla ylpeitä. Kuolon tähti on selvästi aikaansa edellä ja kansainvälisestikin arvokas taideluomus. 

Novellien väliin sijoitetusta luvusta löytyvissä proosafragmenteissa on alussa Jim Morrison -tyylistä käärmesymboliikkaa ja myöhemmin vahvaa surrealismia, jossa Jumala ajaa autolla ja piru matkustaa junassa.  Fragmenttien pääasiallinen tunnelma on Parlandille ominaiseen tapaan synkkä: kuolema ja väsymys hallitsevat.

Lyhyet kolmiosaiset Minä ja smokkini sekä Teema ovat absurdeja ja unimaisia, varsinkin Minä ja smokkini on suorastaan hirtehinen. Teema-novelli on huomattavasti mustempi, hyvin outo tunnelmaltaan. Tekijän pessimismi tulee tässäkin esiin lyhyinä, yllättävinä purkauksina. Kieli on kaunista ja tiheää.

Teoksen päättää parikymmensivuinen Minä ja isäni silmälasit. Se on oikeastaan klassisen kolmiodraaman eli menagé à trois'n, kuvaus, mutta sisältää erinomaisen originellia, paikoitellen lähes psykoottista yksityiskohtien vyöryttämistä, jossa humalan läpi takit nousevat itsekseen sohvalta, tyynyt avaavat suunsa ja sairaalavuoteella luetun sanomalehden kirjaimet surisevat pitkin huonetta. Kuvasto voisi olla jostain David Cronenbergin elokuvasta. Loppuhuipennus on kafkamainen ja muistuttaa myös Dürrenmattia. Kerrassaan mestarillista.

Harri Kumpulaista on kiittäminen siitä, että nämä harvinaiset novellit on nyt saatettu laajemman lukijakunnan nautittavaksi suomen kielellä. Petri Salinin käännös on loistava, varsinkin viimeisen novellin maaginen sanataiteilu. Henry Parland ehdottomasti ansaitsee sen arvon ja huomion, josta Kumpulainen esipuheessa kirjoittaa. Suomessa on osattu kirjoittaa maailmanluokan fantasianovelleja jo viime vuosisadan alussa. Parland-käännös on merkittävä kulttuurityö.

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Tammi 2011.

Tähtivaeltaja 4/2011

Jos joku ihminen joutuu sellaiselle polulle, ei hän enää osaa kotiin, vaan hurmaantuu, joutuu outoon olotilaan eli toiseen maailmaan, missä kaikki on toisin kuin täällä. Tuonpuoleisen maailman erottaa tämänpuoleisesta jonkinlainen salaperäinen verho, joka on niin läpitunkematon, ettei sen taakse joutunut edes sadeilmalla kastu.” Näin kuvaa Martti Haavio metsänpeittoa, pahan polkua, Suomalaisen muinaisrunouden maailmassa.

Sari Peltoniemen uusi kirja on luokiteltu nuorisokirjallisuudeksi, mutta kyllä se toimii vanhalle äijällekin. Ensimmäisiltä sivuilta alkaen tarina imaisee mukaansa ja kirja on ahmaistava kerralla. Mukana on hienoja rinnastuksia ja vastakohtia, murrosikäisen Jounin kadonneen, salaperäisen äidin tarina, mutta ennen kaikkea Lapin outo luonto. Metsä.

Jounin perhe elää ekologista elämää. Isä ja sisar ovat vahvoja uskossaan. Ala-asteen opettaja Romppainen, teoksen hauskin hahmo, nousee heitä tärkeämpään rooliin tarinan edetessä. Myös Romppaisen tytär Matleena muodostuu Jounille läheiseksi.

Kirjan tärkein hahmo päähenkilön kannalta on kuitenkin salaperäinen nainen, metsänneito, joka haluaa Jounin. Kyseessä on alkuvoimainen olento, druidien mytologiaan vertautuva pelottava hahmo. Jounin kokemukset ovatkin paikoitellen suorastaan kauhistuttavia. Onneksi Romppainen ja kolttasaamelaiset osaavat auttaa nuorukaista.

Alkuvoima heijastaa nuoren heräävää seksuaaliviettiä, murrosiän liikkeelle panevaa energiaa. Tarinassa perustetaan bändiä, mukana on taidolla piirrettyä sukupuoliroolien kyseenalaistamista ja seksuaalisuuden pohdintaa. Henkilöt elävät ja hengittävät.

Metsänpeitto on samaan aikaan pelottava ja kiehtova, kuin seksuaalisuus. Se vetää Jounia puolueensa, mutta aiheuttaa myös torjuntaa. Nuoren elämä mullistuu, kauhusta nousee lopulta kauneus. Onko se todellista vai kuvitelmaa? Peltoniemi ei vastaa. Yliluonnolliset tapahtumat liittyvät kiihtyvään hormonitoimintaan, symboloivat sitä, mikä ihmisen on lähes mahdotonta hallita, toiveiden ja pelkojen ikiaikaista kohdetta. 

Kadonnut äiti kutsuu poikaansa tai päinvastoin. Samalla kaupunkilaisihminen on kadottanut jotain, kenties lopullisesti. Jouni joutuu vastakkain ihmisyyden syvimpien kerrostumien, primitiivisimpien vaistojen kanssa, ja kokee jotain, jota kukaan muu ei kenties ole kokenut.

Upean kirjan naulaa loppuratkaisu, jollaisia vain mestariteoksista löytyy. Siihen liittyy erisnimi, joka on samaan aikaan hauska, liikuttava ja sympaattinen. Aivan kuin hahmo, joka sitä kantaa.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Marko Hautala: Torajyvät

Tammi 2011.

Tähtivaeltaja 3/2011

Erään teorian mukaan torajyvät aiheuttivat Salemin kuuluisat noitavainot vuonna 1692. Hautalan Torajyvät alkaa vuodesta 1697. Tämä ei ole sattuma.

Teoksen nimi on avain tarinan aiheeseen: perheriitoihin ja monimutkaisiin suhdeverkostoihin. Niistä tulee mieleen Kauniit ja rohkeat -televisiosarja, joskin Torajyvissä meno on vielä sekavampaa ja ilkeämpää. Ihmisen julkisivun alla on mustia vesiä, syviä virtoja. Noitia on lähes kaikkialla. Nukkeja, voodoota. Yksittäisiä vahvoja kuvia, symboleja, riittää. Aina kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Teoksessa tapahtuu monessa ajassa, mutta tapahtumilla on tietenkin temaattinen yhteys. Päähenkilöitä on oikeastaan kolme, joista Jenni ja Markus - entinen aviopari - ovat tärkeimmät. Markuksen isä on myös keskeisessä roolissa, samoin Jennin poika Miro. Henkilösuhteet ovat pahasti tulehtuneet, kirjan alkupuoli on varsin ahdistavaa luettavaa.

Finnish Weird -aineksia ja -sävyjä tarinasta ei puutu. Historiallinen ulottuvuus luo nykyhetkeen pelottavia varjoja; lukija aavistaa jo alussa, että tästä ei hyvää seuraa. Meri, tuho ja rappio ovat vahvasti läsnä, kuolema kuiskii kolkosti korvaan. Ihminen on paha ja ansaitsee rangaistuksen synneistään.

Hautala rakentaa taitavasti vähitellen kasvavaa jännitystä, jossa kauhuainekset limittyvät tapahtumiin kuin itsestään. Luonnollisen ja yliluonnollisen raja häilyy, toisinaan todellisuus on tarua hirvittävämpää. Henkilöt vaikuttavat elävän kaksoiselämää, kahdessa ulottuvuudessa, kahdessa ajassa.

Kuitenkin loppua kohden jännite hieman herpaantuu ja käänteet muuttuvat paikoitellen jopa ennalta arvattavaksi. Erilaisuus ja outous voivat kääntyä vahvuuksiksi, mutta vahvuus voi toisaalta olla turmioksi. Onneksi sentään kaikkea ei romaanissa selitetä – paljon jää lukijan pähkäiltäväksi. Joka tapauksessa Torajyvät on kansainvälisen tason kauhuromaani, jossa on myös hitunen yhteiskuntakritiikkiä ja feminismiä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Richard Morgan: Musta mies

Suom. Einari Aaltonen. Like.

(Tähtivaeltaja 2/2011)

Noin sata vuotta nykyhetkestä ihminen on luonut geneettisesti ylivoimaiset psykopaatit, joita kutsutaan nimellä variantti kolmetoista. Ne ovat kaikki miehiä. Ihminen on luonut myös naispuoliset seksipedot, bonobot. Sitten eräs tavattoman viheliäinen variantti kolmetoista matkaa Marsista Maahan ja teurastaa lukuisia ihmisiä. Toinen variantti, musta Carl Marsalis, värvätään vankilasta jahtaamaan murhaajaa.

Richard Morgan kirjoittaa sujuvaa väkivaltadekkaria, jossa scifi yhdistyy kovaotteiseen noir-toimintaan. Suuria kysymyksiäkin pohditaan, enimmäkseen rivien välissä, mutta menoa se ei juuri haittaa. Tarina etenee liukkaasti kuin epoa käyttävä suomalaiskarpaasi ennen vielä liukkaampaa alamäkeä.

Kirjan päähenkilön voidaan katsoa olevan pohjoisten metsien musta peto, nietzscheläinen yli-ihminen. Hänet on palautettu geenitekniikan avulla Maan päälle sen jälkeen, kun ihmiskunta hävitti psykopaatti-ihmisen keskuudestaan maanviljelyn alettua. 20 000 vuotta myöhemmin, sata vuotta nykyhetkestä, näitä metsästäjä-keräilijöitä liikkuu taas ihmiskunnan keskuudessa. Carl Marsalis on yksi heistä, YK:n palveluksessa, hyvien puolella.

Onko empatiakyvytön olento kykenevä moraaliin? Tämä on teema, jota kirjailija pyörittää toiminnan ja juonenkäänteiden ohessa. Ihmisiä murhaavan psykopaattivariantin motiiveja ei dekkarityyliin paljasteta, mutta Carl Marsaliksen päähän lukijalla on suora pääsy. Mies muistelee kasvattiäitiään ja käyttää oppimiaan itsehallintatekniikoita tappajanvaistonsa kurissa pitämiseen.

Toinen teema on enemmistön, lauman, moraali suhteessa yksilöön, poikkeusyksilöön. Uskonnolliset kiihkoilijat vihaavat variantteja ja bonoboja. Yhdysvallat on taantunut ja jakautunut sisäisten kahinoiden, pelon ja miehisyyden lerpahtamisen vuoksi. Aasia on noussut uudeksi talousmahdiksi. Syyllisiä ovat uskonnolliset fundamentalistit, laumamoraali.

Teoksen suurin kysymys on kuitenkin, kuinka paljon olemme geeniemme vietävissä. Kuinka oikeutettua on moraalittomissa teoissa vedota perimään, geneettiseen determinismiin? Kysymys on tietenkin vanha tuttu Raskolnikovin dilemma, rikoksen ja rangaistuksen teema. Raskolnikov piti itseään yli-ihmisenä ja luuli voivansa murhata epämiellyttävän mummelin vailla tunnontuskia. Mutta entä jos Raskolnikov olisi ollut huippuälykäs, tappajankoulutuksen saanut variantti kolmetoista?

Tunteeko variantti myötätuntoa geneettistä sukulaistaan, toista varianttia, kohtaan? Missä lepää sosiopaatin lojaalius? Dostojevskiksi Morganista ei tietenkään ole, mutta dystooppinen maisema antaa kysymyksille tavallisesta poikkeavan valaistuksen.

Kirjassa pohditaan myös johtajuutta ja yksilön riippuvuutta yhteisöstä. Tekijä tuntuu kavahtavan enemmistödiktatuuria, laumavaistoa. Erilaisuuden ja yksilöllisyyden teema onkin vahvasti läsnä romaanin sivuilla. Jo Carl Marsaliksen brittiläinen aksentti tekee hänestä erilaisen, musta iho on tietenkin vielä näkyvämpi symboli miehen erityislaadulle. Variantit kutsuvatkin massaa edustavia tavallisia ihmisiä halveksuen märehtijöiksi.

Lisätään päälle vielä rakkaustarina, niin mukaansatempaava viihdekeitto on valmis. Sanomattakin lienee selvää, että geneettisesti ylivoimainen variantti kolmetoista on myös äärimmäisen raavas panomies, joka hoitaa rassaushommat talossa ja puutarhassa. Runsasrintainen musliminaispäähenkilö - ei aivan kokematon petiepeli hänkään - on puolestaan päässyt yli-ihmisen makuun ja saa uuden uljaan mustan orin nälkäänsä tyydyttämään. Tarinan edetessä Marsalis toki astuu ja nuolee muitakin kiimaisia kaunottaria. Morganin seksikuvaukset ovat sopivan reheviä, märkiä ja kovia, vertaukset sen sijaan kuluneita kuin seinäruusun housunpersukset.

Kirja ottaa lukijansa, vaikka kömpelöt kielikuvat haittaavat paikoitellen lukuelämystä. Onneksi niitä ei ole liikaa. Mutta jos kauniin Carmen Renin poskipäät ovat kuin Himalajan vuorenkielekkeet, mielikuvitusta ei liene käytetty - tai sitten sitä on käytetty liikaa.

Teoksen sanoman voisi tiivistää kirjassa kuultuun kyyniseen kommenttiin: ”Variantti kolmetoista, bonobo tai vitun tavallinen tallukka. Ennemmin tai myöhemmin meidän on kohdattava se, mitä kannamme sisällämme.”

Saara Henriksson: Moby Doll

Into Kustannus, 2011.

(Tähtivaeltaja 2/2011)

Tekijän esikoisromaani alkaa runollisen kauniisti, merellä. Meri on teoksessa jatkuvasti läsnä. Kuten nimestä voi aavistaa, valas on tarinan keskipiste. Musiikki yhdistää päähenkilön valaan lauluun.

Kirjaa voi pitää rinnakkaisteoksena Luis Sepulvedan vuonna 1997 suomeksi ilmestyneelle Maailman lopun maailma -romaanille (WSOY). Molemmissa on mukana reaalifantastinen elementti, mutta Henrikssonilla on lisäksi Johanna Sinisalon lanseeraamalle Finnish Weirdille eli suomikummalle ominaisia piirteitä, lähinnä kerronnassa, näkökulmahenkilön käytössä. Myös tapahtumilla on salaperäisiä käänteitä.

Kirjaa hallitsee ekologinen teema ja vertailukohtana tarinalle on luonnollisesti Herman Melvillen klassikko Moby Dick: ihminen vastaan luonto; myyttinen toiseus; pakkomielle. Taistelu ihmisen pimeää puolta vastaan heijastuu myös kirjan päähenkilön Jennyn elämään, erityisesti parisuhdeongelmiin miespäähenkilö Joken kanssa. Jennyä vaivaa lisäksi kaipaus kadotetun melodian perään. Lapsena kuultu valaan laulu on kirjassa vahvasti läsnä. Rakkauden etsintä rinnastuu yleiseen kaihomielisyyteen, joka ympäröi tarinan eri osa-alueita.

Teoksessa nousee esiin myös petollinen idealismi, tuulimyllyjä vastaan taisteleminen. Meri tarjoaa keinon tarkastella ihmistä vasten suunnattomia luonnonvoimia. Pieni anarkistirähinä silloin tällöin ei juuri vaikuta luonnonsuojelun suuriin linjoihin, mutta usko on luja ja periaatteet vahvat. Jokke on valinnut virallisen tien, byrokratian ja neuvottelun, joka onkin yllättäen tehokkaampi tapa vaikuttaa. Tätä sivuteemaa olisi romaanissa voinut mielestäni kehitellä enemmänkin.

Musiikki nousee lopussa entistä tärkeämpään rooliin ja tekijä pohtii sen avulla merkityksiä ja kommunikaation rajoja. Aikamatkailuakin sivutaan. Kirjassa on muutenkin useita filosofisia juonteita, joita myös olisi voinut pohtia huomattavasti laajemminkin. 

Joka tapauksessa temaattisesti ja henkilökuvaukseltaan Saara Henrikssonin esikoisromaani lupaa hyvää tulevaisuudelta. Suosittelen lämpimästi.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Suomikummaa

Jussi K. Niemelä

(Satakunnan Kansan Virta-liite, 23.6.2011)

Vajaa vuosi sitten kirjoitin ohjeita kirjastonhoitajille. Kolumni kertoi kaunokirjallisuuden luokittelun vaikeudesta. Nyt ongelma on ratkaistu. Sen teki esikoisromaanistaan Ennen päivänlaskua ei voi Finlandia-palkittu Johanna Sinisalo. Hän keksi termin Finnish Weird eli suomikumma. Tähän kategoriaan mahtuu kaikki fantastinen, reaalifantastinen, maagisrealistinen, outo, hämmentävä, surrealistinen, yliluonnollinen, pelottava, tulevaisuuteen sijoittuva, menneisyyteen sijoittuva, ja missä tahansa ajassa liikkuva kirjallisuus. 
   
Suomikumma on noteerattu viime aikoina ulkomailla ja arvostettu korkealle. Yhdysvaltalainen kirjailija Jeff VanderMeer on kirjoittanut suomalaisista scifi- ja suomikummakirjoista Omnivoracious-blogillaan. Esittelyssä ovat olleet englanninkielinen käännös Johanna Sinisalon Linnunaivoista (Birdbrain) ja Hannu Rajaniemen jo alkujaan englanniksi ilmestynyt Quantum Thief (Kvanttivaras). VanderMeer puhuu suomalaisen scifin ja fantasian kulta-ajasta. Eikä aiheetta.
   
Sinisalon ja Rajaniemen ohella esitellään vielä englanniksi kääntämättömiä teoksia Anne Leinoselta, Leena Krohnilta, Sari Peltoniemeltä, Viivi Hyvöseltä, Saara Henrikssonilta ja Tiina Raevaaralta. Juuri ilmestynyt Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset mainitaan. Kirja on ensimmäinen osa sarjasta. Lisäksi esiin nostetaan Jyrki Vainosen The Pearl -novelli. Blogimerkinnän lopussa mukaan kuvaan tulee suomalaisen kauhun grand old man, Boris Hurtta.
   
Pasi Ilmari Jääskeläinen, M.G. Soikkeli, J. Pekka Mäkelä, Essi Kummu, Siri Kolu, Miina Supinen, Jukka Laajarinne, Katja Salminen, Maarit Verronen ja Marko Hautala kuuluvat Vandermeerille suositeltujen kirjailijoiden joukkoon. Upeaa!
   
Jyrki Vainosta on käännetty saksaksi, mutta hän kertoi eräässä haastattelussa, ettei käännöstä koskaan julkaistu, koska kustantaja ei löytänyt sopivaa genreä. Nyt, kiitos Johanna Sinisalon, ongelma on poistunut. Suomikumma on Jyrki Vainosellekin oikea kotimaa.
   
Jos halutaan etsiä suomikumman paradigmaattinen edustaja, sen on pakko olla elokuva, joka antoi Johanna Sinisalolle idean Finnish Weirdistä. Elokuva on joulupukkitarina Rare Exports, jossa karmea totuus joulupukista paljastuu.
   
Suomalaiset tunnetaan ulkomailla muutenkin oudoista tavoistaan; syömme mämmiä, istumme perse paljaana kusiaispesässä, kävelemme kaduilla porojen ja jääkarhujen seassa, juomme viinaa, kannamme eukkoa, saunomme itsemme hengiltä, ja hukumme juhannuksena. Tässä on vientivalttimme. Kummallinen maailmanvalloitus on alkanut.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat 2010.

(Tähtivaeltaja 1/11.)

Antti Tuomaisen kolmas romaani on hyytävä tarina kadonneesta vaimosta, kuolevasta maailmasta ja suuresta rakkaudesta. Runoilija Tapani Lehtinen etsii vaimoaan Helsingistä, joka on samaan aikaan tuttu ja vieras. Tuomaisen luoma nihilistinen Helsinki on osa dystooppista miljöötä, joka on äärimmäisen realistisesti kudottu. Tutut rakennukset ja maisemat näyttäytyvät uudessa lähitulevaisuuden valaistuksessa. Ympäristö on synkkää, kolkkoa ja märkää, ihmisillä on salaisuuksia.

Ensimmäisessä romaanissaan Tappaja, toivoakseni (2006) tekijä tarkasteli mestarillisesti dostojevskiläistä rikoksen ja rangaistuksen teemaa epätäydellisyydessään tuskailevan, menneisyytensä kanssa kamppailevan alkoholistin näkökulmasta.  Yksilöperspektiivi vaihtui seuraavassa teoksessa Veljeni vartija (2009) sukuhistorialliseen tarkasteluun, jossa keskeisenä teemana kulkee ajatus perisynnistä, isien perinnöstä, kohtalosta. Uusimmassaan Tuomaisen tähtäyspiste on jo selkeästi yhteiskunnallinen. Kaikissa teoksissaan hän peilaa fatalismia vasten yksilön valintoja harvinaisen kypsällä tavalla.

Tuomaista on luonnehdittu jännityskirjailijaksi ja hänen kirjojaan dekkareiksi, mutta tämä leima ei mielestäni tekijään sovi. Tuomainen on paljon enemmän. Veljeni vartija voisi olla eeppinen sukuromaani ja onkin, mutta se on eepokseksi lyhyt. Tekijä kartoittaa ikuisuuskysymyksiä, oikeaa ja väärää, rakkautta ja menetystä, elämää ja kuolemaa, tiiviillä kerronnalla. Tuomaisen lause on todella tiukka, helppolukuinen, mutta sitäkin antoisampi.

Parantajan ainoita heikkouksia onkin sen lyhyys. Kirjan loppu tulee vastaan aivan liian nopeasti ja melko odotettavasti. Jännite on alussa äärimmäisen sähköinen ja vähitellen henkilöhahmot sekä juoni alkavat kasvaa. Miljöö on toivoton, tilanne kauhea. Ihmiset, ne joilla on varaa, pakenevat pohjoiseen. Tuomaisen lähitulevaisuuden märkä ja pimeä Helsinki on irvikuva monikulttuurisesta idyllistä. 

Toisaalta sankarin roolin saa jokainen, joka sen on valmis ottamaan, esimerkiksi taksikuski. Roistoista suurin ei myöskään ole varsinaisesti paha, pikemminkin liian hyvä. Tai sellaiseksi hän itsensä kuvittelee. Idealismista seuraa valitettavan tyypillinen lopputulos, silmitön väkivalta. Ideologia sokaisee, vääryys oikeutetaan sillä, että tarkoitus pyhittää keinot. Mutta pyhittääkö se? Tuomainen ei vastaa vaan kysyy. Hänen suuret linjansa jäävät ilmaan, teemansa mietityttämään.

Romaanissa pahuus nousee hyvyydestä, mutta läsnä oleva nykyhetki eli ajastamme katsottuna lähitulevaisuus luo menneisyyttä ja menneisyys tulee jatkuvasti päähenkilölle yllätyksenä. Tarinan sisällä on toisia tarinoita, jotka vyöryvät vaivihkaa päähenkilön elämään ja saavat hänet toimimaan. Kadonnut vaimo on tuttuuden ohella salaperäinen nainen, johon runoilija Tapani Lehtinen tutustuu rakastaan – samaa naista – etsiessään. Tuttu on usein vierasta, vieraat sittenkin tuttuja.

Tekijän käsillä oleva kolmas romaani yllätti spefiaineksillaan. Mitään varsinaisesti yliluonnollista tai reaalifantastista teokseen ei sisälly, mutta dystooppinen tulevaisuuden Helsinki on puhtaan scifin keinoin maalattu. Blade Runnerin lohduton maisema tulee herkästi mieleen. Tosin Parantajassa tekniset laitteet ja välineet ovat nykypäivää, kännykät, valvontakamerat, autot ja sähköposti. Pohjoiseenkin pitää matkustaa junalla. 

Kuitenkin paha saa kirjan lopussa lähes yliluonnollisia ominaisuuksia. Lievää kiirettä Tuomaisen kliimaksissa on havaittavissa. Vähitellen paljastuva kuvio olisi voinut aueta pidempäänkin, koska kirja viihdyttää eikä sitä oikein malta laskea käsistään.

Teoksen hienous syntyy nihilistisestä maailmasta, jossa ihmiset kuitenkin elävät kuin toivoa vielä olisi. Mitä muuta ihminen voi tuollaisessa tilanteessa tehdä? Tuomainen nostaakin tarinan keskiöön idyllisen rakkauden, joka on tuore, elinvoimainen ja kenties jopa ikuinen. Rakkaus on toivon ja uuden elämän symboli. Päähenkilön lämmin kiintymys puolisoaan kohtaan nousee synkästä taustasta kontrastina esiin ja kasvaa tarinan edetessä ainoaksi voimaksi, joka päähenkilöitä elämään sitoo. Työtäkin toki tehdään, mutta se vaikuttaa kafkamaiselta, koska maailma on jo pitkälti mennyttä. Ihmiset ikään kuin näyttelevät arkielämää luhistuneissa, tuhoutuvissa kulisseissa.

Tuomaisen tulevaisuudenkuvassa tulevaisuus on lopulta avoin. Hän lopettaa kysymyksiin, joihin meillä ei kenties koskaan tule olemaan vastauksia.

Jussi K. Niemelä

Heikki Nevala: Arvet

Turbator 2010.

(Tähtivaeltaja 1/11.)

Heikki Nevalan esikoiskokoelma Arvet vakuuttaa. Vahvimmillaan tekijä on pohjanmaalaisessa maisemassa, mutta ulkomaille sijoittuvat novellitkin toimivat. Kirjan alkupuolen suosikkini Tähtilapset voi tosin sijoittua mihin tahansa länsimaihin, se on yleismaailmallinen ja helvetin hauska. Myös Pohjanmaalla sekoilevat pohjalaismurretta puhuvat zombit lämmittävät vanhan pakanan sydäntä. Tunteentekijä on erittäin komea tarina sekin.

Kokoelma on tyylillisesti hieman epätasainen ja olisi hyötynyt ammattitaitoisesta kustannustoimittajasta. Lauserytmi on välillä kankea ja väkinäinen, virkkeet pitkiä ja rönsyileviä. Kokonaisuutena teos kuitenkin lupaa tulevaisuudelta hyvää, sillä Nevalalla on paljon omaperäisiä ideoita ja välillä novelleissa on suorastaan kryptisiä piirteitä. Lukija ei pääse helpolla.

Hallitsevia piirteitä novelleissa ovat outous, kauhu, scifi ja huumori. Pituus ei ole ongelma, sillä lyhyt ja ytimekäs Kumahuttaja on erityisen mehevä tujaus. Pidemmissäkin ote pitää ja jännitys säilyy. Maailmaa tarkastellaan monesti varsin yllättävästä näkökulmasta. Erityisesti Sielun peili pistää lukijan miettimään.

Viimeinen ja melko pitkä novelli Koneesta sinä olet syntyvä ei minua sytyttänyt. Parhaimmillaan Nevala on lyhyissä vinjeteissä, vaikkapa hykerryttävässä Taiteen maussa. Joka tapauksessa Nevala tällä hieman hajanaiseksi jäävällä esikoisellaan osoittaa, että hänestä on vaikka mihin.

Jussi K. Niemelä

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Suom. Kristiina Drews. Otava 2010.

(Tähtivaeltaja 4/10.)

Uusimmassa teoksessaan Margaret Atwood on tarttunut haastavaan aiheeseen. Haastavaan siksi, että aihe on kirjallisuudessa hyvin tavallinen. Virus tuhoaa suurimman osan ihmiskuntaa, millaista on elämä juuri ennen sitä, tuhon aikana ja sen jälkeen?

Stephen Kingin teos Tukikohta ja Jeff Longin Vuosi nolla ovat tämän genren kenties tunnetuimmat kirjat. Suomessa aiheeseen ovat hiljattain tarttuneet Risto Isomäki ja Tiina Raevaara, erityisesti Raevaara. Hannu Salama oli Amos ja saarelaiset -teoksellaan jopa Finlandia-ehdokkaana vuonna 1987. Albert Camus käsittelee aihetta teoksessaan Rutto. 

Mikä mainittuja teoksia yhdistää? Se, että ne kaikki ovat paljon parempia kuin Herran tarhurit. Ihmisen suhde luontoon, ekologiset ongelmat, maailmanloppu ja ihmisen suhde toiseen ihmiseen, näistä on monta kirjaa tehty. Vaikkapa Johanna Sinisalon teos Linnunaivot kuvaa paljon terävämmin erilaisia alistussuhteita ja ihmisen pientä, usein surkeaa ja suuruudenhullua, osaa luonnon kokonaisuudessa kuin Herran tarhurit. Raevaaran tuhon jälkeinen maailma on omaperäinen ja mystinen. Isomäellä puolestaan realistinen, jopa inhorealistinen.

Jeff Longin Vuosi nolla sisältää melkein samat elementit kuin Herran tarhurit. Longilla henkilöhahmot ovat inhimillisiä ja todentuntuisia. Mielikuvitus säkenöi, sekä kirjailijalla että lukijalla. Atwoodilla sen sijaan tarina on väsynyt, puuduttava, itsestään selvä. Kirjassa häiritsee vielä päälle liimattu henkisesti veltto ekouskonnollisuus, joka lahkoon nimeltä Herran tarhurit liittyy. Kuulemma kirjaan sisällytetyt pitkät ja rasittavat ekovirret on jo sävelletty ja levynä julkaistu. Kavahdan. Onkohan Aatami Ensimmäisen saarnatkin tarkoitus julkaista levyllä? Toivottavasti ei.

Teos on tavallaan itsenäinen jatko-osa Oryx ja Crake -kirjalle. Mutta jos sitä ei ole lukenut ennen tätä, tämä ei houkuttele sitä lukemaan. Geenimanipulaatiota ja kloonausta voi käsitellä moralisoivasti myös ilman rasittavaa tendenssimäisyyttä, kritisoida, kyseenalaistaa. Mutta saarnaaminen on väsyttävää, erityisesti toistettuna ja hallitsevana. Kun suurin osa Herran tarhureiden naishahmoista on vieläpä miesten alistamia ja hyväksi käyttämiä, välillä haukotuttaa pahasti. Ei mitään uutta auringon alla. Sorretut ja solvatut perivät maan.

Viruksen tuhoama paha ihmiskunta ja uusi maailmanjärjestys muodostavat Atwoodille ekouskonnon. Yritin lukea teosta satiirina nyky-yhteiskunnasta ja näin luettuna homma toimi paikoitellen. Mielikuvituksellisia ratkaisuja löytyy, mutta jotenkin niitä ei kehitellä loppuun asti tai sitten niitä alleviivataan kiusallisesti. Myötähäpeää aiheuttaa erityisesti kirjan loppupuolen sekava dystopia, jossa on tietenkin paratiisin siemeniä. Ja pystyssä sojottavia geenimanipuloidun ihmisrodun sinisiä peniksiä.

Jos joku haluaisi Atwoodin uusinta parodioida, se olisi naurettavan helppoa. Kukkia ja mehiläisiä kannattaa kuunnella, mutta jos niistä tekee taidetta, täytyy jättää taikasienet syömättä ja virret viis veisaamatta. 

Jussi K. Niemelä

Douglas Preston: Isku

Suom. Heidi Valtonen. Gummerus 2010.


(Tähtivaeltaja 4/10)

Hän nojasi oveen, vartalo kaartuen kuin jännitetty jousi.” Aiemmin hän oli gasellimainen, toinen jalka hieman koukussa. Tiukka kroppakin tsypyllä toki on, se on selvää. Yritän kuvitella, miten nainen seisoo ja nojaa oveen. Näky ei ole gasellimainen. Onko mimmillä koukkuselkä vai skolioosi?

Isku on ilmeisesti jännäri. Lukeminen alkoi tökkiä sivulla 1 ja sivulla 2 tökki jo lujaa. Musta adoptiotytär Abbey Straw on ostanut kaukoputken ja tuhma valkoinen isä ei pidä siitä. Kaupungissa asuu vain valkoisia. Yhden valkoisen kaverinsa, Jackien, kanssa Abbey polttaa ruohoa ja kaukoputkeen tiiraillessa, valokuvaa galaksista otettaessa, putoaa lähistölle meteori. Jackiellä on irlantilaiset vihreät silmät. 

Luen kirjaa parisängyssä saksanpaimenkoiran kanssa. Rapsuttelen Raunia rauhallisesti, kiroan kökköä kirjaa. Suhtaudun silti kirjaan avoimin mielin, mutta alku ei lupaa hyvää. Entä jatko?

Tietenkin mukaan tulee jo alussa salaperäinen rikos, ryöstömurha, erittäin salaiseksi tarkoitettu, mutta erään henkilön postissa myöhemmin vainajalta saama kovalevy, jolta löytyy outoa dataa gammasäteilystä Marsista. Mukaan ilmaantuu myös hunajaisia timantteja, jotka ovat radioaktiivisia. 

Prestonin näkökulmahenkilö vaihtuu luvuittain, tai siis melkein luvuittain, sillä toisinaan Preston olettaa tarinansa vetävän niin hyvin, että näkökulmahenkilöä ei voi vaihtaa, ja näin ollen lukija joutuu kärsimään stereotyypistä liian pitkään kestääkseen tuskan. Viimeinen pisara tuli vastaan sivulla 85. Tarina ei vedä, vaikka Preston ja hänen kustantamonsa niin kuvittelvat.

Tässä vaiheessa on syytä ottaa tarkasteluun taas oveen gasellimaisesti kaareutuen nojaava Marjory Leung, jonka omituinen asento on suhteessa romaanin erään  näkökulmahenkilön, nimittäin Mark Corson, seksuaalisiin mieltymyksiin, Leungin vartalo siis kaartuen kuin jännitetty jousi. Aiemmin Corso ja kuuma (amerikan)kiinalainen kissa olivat nauttineet drinkkejä baarissa ja Corso oli hivuttanut kättään ylöspäin Leungin lämmintä reiden sisäpintaa. 

Marsissa gammasäteily jatkuu, se taitaa olla Marsin pintaan tarttunut pieni musta aukko. Corso pitää Leungista, koska Corson isä tuli italiasta Amerikkaan. Kiinalainen ja italialainen ovat kuin luodut toisilleen. Mielenkiintoista kerrassaan. 

Samaan aikaan kun hunajaiset timantit säteilevät toisaalla radioaktiivisesti, Abbey sekä hänen ruohoa polttava irlantilainen kaverinsa menevät veneellä läheiseen saareen etsimään meteoria. Abbeyn vanha pano, linnakundi, jolla on vene, mädäntyneet hampaat ja inhottava tapa vetää bisseä ja meta-amfetamiinia, vaanii tyttöjä. Ilkeä ex-hoito, jolle Abbey on erehtynyt antamaan rasiaa nuorena kännissä, on rasisti. Tämä kamala mies suunnittelee koiruuksia, hakee polttoainetta, pummaa rahaa tuttavaltaan ja uhkaa miestä jopa aseella. Hän nauttii väkivallasta. Voi voi sentään.

Tätä ennen Corso on pannut Leungin kanssa, mutta paritteluaktia ei valitettavasti kirjassa kuvata. Pikkuhousujen reunaan asti Corson käsi baarissa pääsee. Tällaisessa kohdassa verevä kopulaatiokuvaus olisi pelastanut paljon.

Kirja paljastaa mahdollisuutensa tai mahdottomuutensa jo hyvin varhain. Kuten todettua, lopetin sivulle 85. Kirjassa on 468 sivua. Mahdotonta.

Jussi K. Niemelä