Richard Morgan: Musta mies

Suom. Einari Aaltonen. Like.

(Tähtivaeltaja 2/2011)

Noin sata vuotta nykyhetkestä ihminen on luonut geneettisesti ylivoimaiset psykopaatit, joita kutsutaan nimellä variantti kolmetoista. Ne ovat kaikki miehiä. Ihminen on luonut myös naispuoliset seksipedot, bonobot. Sitten eräs tavattoman viheliäinen variantti kolmetoista matkaa Marsista Maahan ja teurastaa lukuisia ihmisiä. Toinen variantti, musta Carl Marsalis, värvätään vankilasta jahtaamaan murhaajaa.

Richard Morgan kirjoittaa sujuvaa väkivaltadekkaria, jossa scifi yhdistyy kovaotteiseen noir-toimintaan. Suuria kysymyksiäkin pohditaan, enimmäkseen rivien välissä, mutta menoa se ei juuri haittaa. Tarina etenee liukkaasti kuin epoa käyttävä suomalaiskarpaasi ennen vielä liukkaampaa alamäkeä.

Kirjan päähenkilön voidaan katsoa olevan pohjoisten metsien musta peto, nietzscheläinen yli-ihminen. Hänet on palautettu geenitekniikan avulla Maan päälle sen jälkeen, kun ihmiskunta hävitti psykopaatti-ihmisen keskuudestaan maanviljelyn alettua. 20 000 vuotta myöhemmin, sata vuotta nykyhetkestä, näitä metsästäjä-keräilijöitä liikkuu taas ihmiskunnan keskuudessa. Carl Marsalis on yksi heistä, YK:n palveluksessa, hyvien puolella.

Onko empatiakyvytön olento kykenevä moraaliin? Tämä on teema, jota kirjailija pyörittää toiminnan ja juonenkäänteiden ohessa. Ihmisiä murhaavan psykopaattivariantin motiiveja ei dekkarityyliin paljasteta, mutta Carl Marsaliksen päähän lukijalla on suora pääsy. Mies muistelee kasvattiäitiään ja käyttää oppimiaan itsehallintatekniikoita tappajanvaistonsa kurissa pitämiseen.

Toinen teema on enemmistön, lauman, moraali suhteessa yksilöön, poikkeusyksilöön. Uskonnolliset kiihkoilijat vihaavat variantteja ja bonoboja. Yhdysvallat on taantunut ja jakautunut sisäisten kahinoiden, pelon ja miehisyyden lerpahtamisen vuoksi. Aasia on noussut uudeksi talousmahdiksi. Syyllisiä ovat uskonnolliset fundamentalistit, laumamoraali.

Teoksen suurin kysymys on kuitenkin, kuinka paljon olemme geeniemme vietävissä. Kuinka oikeutettua on moraalittomissa teoissa vedota perimään, geneettiseen determinismiin? Kysymys on tietenkin vanha tuttu Raskolnikovin dilemma, rikoksen ja rangaistuksen teema. Raskolnikov piti itseään yli-ihmisenä ja luuli voivansa murhata epämiellyttävän mummelin vailla tunnontuskia. Mutta entä jos Raskolnikov olisi ollut huippuälykäs, tappajankoulutuksen saanut variantti kolmetoista?

Tunteeko variantti myötätuntoa geneettistä sukulaistaan, toista varianttia, kohtaan? Missä lepää sosiopaatin lojaalius? Dostojevskiksi Morganista ei tietenkään ole, mutta dystooppinen maisema antaa kysymyksille tavallisesta poikkeavan valaistuksen.

Kirjassa pohditaan myös johtajuutta ja yksilön riippuvuutta yhteisöstä. Tekijä tuntuu kavahtavan enemmistödiktatuuria, laumavaistoa. Erilaisuuden ja yksilöllisyyden teema onkin vahvasti läsnä romaanin sivuilla. Jo Carl Marsaliksen brittiläinen aksentti tekee hänestä erilaisen, musta iho on tietenkin vielä näkyvämpi symboli miehen erityislaadulle. Variantit kutsuvatkin massaa edustavia tavallisia ihmisiä halveksuen märehtijöiksi.

Lisätään päälle vielä rakkaustarina, niin mukaansatempaava viihdekeitto on valmis. Sanomattakin lienee selvää, että geneettisesti ylivoimainen variantti kolmetoista on myös äärimmäisen raavas panomies, joka hoitaa rassaushommat talossa ja puutarhassa. Runsasrintainen musliminaispäähenkilö - ei aivan kokematon petiepeli hänkään - on puolestaan päässyt yli-ihmisen makuun ja saa uuden uljaan mustan orin nälkäänsä tyydyttämään. Tarinan edetessä Marsalis toki astuu ja nuolee muitakin kiimaisia kaunottaria. Morganin seksikuvaukset ovat sopivan reheviä, märkiä ja kovia, vertaukset sen sijaan kuluneita kuin seinäruusun housunpersukset.

Kirja ottaa lukijansa, vaikka kömpelöt kielikuvat haittaavat paikoitellen lukuelämystä. Onneksi niitä ei ole liikaa. Mutta jos kauniin Carmen Renin poskipäät ovat kuin Himalajan vuorenkielekkeet, mielikuvitusta ei liene käytetty - tai sitten sitä on käytetty liikaa.

Teoksen sanoman voisi tiivistää kirjassa kuultuun kyyniseen kommenttiin: ”Variantti kolmetoista, bonobo tai vitun tavallinen tallukka. Ennemmin tai myöhemmin meidän on kohdattava se, mitä kannamme sisällämme.”