sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Rob Zombie: Salemin kirous. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2013.

Tähtivaeltaja 1/2014



Muusikko-elokuvaohjaaja Rob Zombien B.K. Evensonin avustamana sutaisema romaani alkaa väkevästi, kun noitien kokouksessa vuoden 1692 Salemissa itse Pelsepuupi syö pikkuvauvan, joka juuri on revitty käsin äitinsä verisestä mahasta. Vihtahousu ilmestyy liekkeihin ja teloo viattoman ihmistaimen. Sitten se ahmaisee poloisen, jonka alastomat naisvihulaiset, noidat, sille tarjoavat.

Noitien kokous olisi kannattanut kääntää noitapiiriksi. Oletan, että alkuperäinen termi on coven. Menneisyyteen sijoittuvassa aloitusjaksossa kääntäjä on tehnyt pahemman virheen. Would-kerronta on käännetty konditionaaliin, vaikka kontekstista käy selkeästi ilmi, että se olisi pitänyt kääntää imperfektiin. Romaani on tarpeeksi heppoinen ilman näitä käännöskukkasiakin.

Alun limaisten verikekkerien jälkeen kertomus siirtyy tietenkin nykyaikaan. Kirous pahoja noitia teloittavan sankaripapin suvulle on langetettu, ja lukija tietää, että Pelsepuupi riivaa jatkossa koko Salemia. Veri tulee lentämään, kuten alku antaa odottaa.

Nykyajassa päähenkilönä on pastorin jälkeläinen Heidi Hawthorne, päihdeongelmainen radiotiskijukka, joka yrittää pysyä erossa kovista aineista, mutta imee viinaa kuin sieni. Tatuoitu, ”hoikka mutta muodokas” rokkaritipu on jälleen ennalta arvattava valinta, mutta sellaista kirjailijaksi ryhtyneeltä rokkarilta voi toki odottaa.

Mukana on myös genren perinteinen hahmo, skeptinen historioitsija, vanha viisas mies, joka saa tuta, ettei järkiperäiselle epäilylle ole katetta. Pahuuden voimat ovat totta, Saatana nurkan takana. Noidat eivät ole fiktiota vaan faktaa.

Kun tähän lisätään väärinpäin rukoilevia satanistinunnia, lopusta alkuun pyörivä vinyyli, subliminaalisia viestejä, rottia, kylpyhuonekohtaus, ylösalaisin käännettyjä ristejä ja omituisia hevipellejä, ei levy oikeasti pyöri päinvastaiseen suuntaan vaan jumittaa paikoillaan. Kauhukliseet vyöryvät sivuilta nopeassa tahdissa ja mäiskettä kestää melkein 400 sivua. Kun teurastus huipentuu, päähenkilö herääkin unesta. Koira ei sittenkään kuollut, pastorikaan ei ollut perverssi verenimijä. Mukavaa. Loppumättö sentään ei paljastu uneksi: sarvipäinen väkäpippeli saa omansa.

Kaikki teoksessa on kovin ennalta arvattavaa eikä tapahtumissa ole tolkkua: verinen show esitetään, mutta yleisöä ei ole, pahuuden voimien toiminnalla ei ole tarkoitusta, paitsi lukijan oletettu viihdyttäminen. Ei viihdytä. Vihtahousu lykkää omansa saamista kauan, vaikka olisi voinut saada sen heti. Myöskään sitä, miksi vasta Heidi Hawthorne on koston ansaitseva jälkeläinen, ei kerrota.

Edes narkomaanin kuivilla pysyttelemisen vaikeuksiin tekijä ei tuo minkäänlaista uutta näkökulmaa. Koko tarina on vanhan hevipiireistä tutun vihtahousumystiikan ja shokkikuvaston kierrätystä. Radioaseman arki on sekin tavanomaista, mutta veri sentään roiskuu ja niin analogisilta kuin digitaalisilta levyiltä kantautuu perkeleellistä mörinää.

Heidi Hawthorne joutuu toistuvasti kysymään ”Mitä vittua?” kun sarvipää kammottavine apulaisineen jahtaa häntä. Arvostelijakin esittää saman kysymyksen jatkuvasti lukuhetkiensä tiimellyksessä. Mitä vittua?


Juri Nummelin: Viimeinen bjarmialainen. Kuoriaiskirjat 2013.


Tähtivaeltaja 1/2014

Nummelinin teos alkaa väkevästi veren, alkuvoimaisen seksuaalisuuden ja teurastuksesta lämpimän miekan merkeissä. Kylmässä lumessa vietit ovat hereillä.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat tuttuun pohjolaan, joka on komeasti fantasiakirjallisuuden perinteiden mukainen, mutta kotimainen versio. Nummelin luo varmalla otteella jylhän ja maagisen maailman ja päähenkilön, joka luulee olevansa enemmän kuin on.

Hurjia petoja, outoja kirjoja, jättiläisiä ja muinaisia jumalia ei tarinasta puutu, kun salaperäinen antisankari Pesäri etsii kaunista kuninkaantytär Ahdotarta ja tämän hallussa olevaa Jomalin patsasta. Muitakin kuninkaantyttäriä miehiselle miehelle on tarjolla ja hänen miekkansa on usein tanassa. Lopulta Pesäri saa pesää ja muutenkin mitä ansaitsee.

Kirjassa on ironiaa ja huumoria, kuten Nummelinilta sopii odottaa. Erityisesti tiettyjen vainajien syöttäminen petoeläimille pistää naurattamaan, paitsi tietenkin vainajien omaisia. Lopputaistelun lonkero-otus on asianmukainen kunnianosoitus mestari Lovecraftille, samoin tietenkin hullun arabialaisen kirjoittama kirja.

Tekijä kertoo kirjan jälkisanoissa tarinan syntyhistoriasta ja taustoista.

Juri Nummelin: Haamu. Kertomus Hollywoodista. Turbator 2013.


Tähtivaeltaja 1/2014

Juri Nummelinin vaihtoehtohistoriallinen pienoisromaani kertoo H.P. Lovecraftin elämästä Hollywoodissa. Lovecraft toimii tarinan minäkertojana.

Tekijä on hienosti tavoittanut elantoaan käsikirjoituksilla ja rikosnovelleilla kasaan raapivan kyynisen kirjailijan eksistentiaalisen ahdistuksen. Lovecraft on toipunut syövästä, jonka kuvittelee aiheutuneen aiemmista kauhunovelleista. Hän etsii parannusta ja merkitystä elämälleen, mutta sisimmässään tietää kirjoittavansa roskaa. Tätä kuvaa teoksessa esiintyvä käsikirjoitus, joka kertoo ”Rajaseudun kauhusta”. Kyseinen hahmo on B-luokan lännenelokuvan pyssysankari, jonka repliikeissä Nummelin parodioi alan kliseitä.

Kertomuksessa on unenomaisia sävyjä, varsinkin Lovecraftin löytäessä Hollywoodista tyhjän tontin. Jokin vetää häntä sinne uudestaan ja uudestaan. Tontti kenties symbolisoi kirjailijan sisäistä tyhjyyttä, hänen elämänsä tarkoituksettomuutta.

Päähenkilö tapaa useita taidokkaasti kuvattuja henkilöitä ja Nummelin on saanut myös Lovecraftista itsestään uskottavan hahmon. Nihilistinen ja omanarvontuntoinen minäkertoja tietää kirjalliset kykynsä, mutta joutuu halveksimaan itseään pyrkyrinä ja surkeiden käsikirjoitusten sepittäjänä.

Mukana on myös salaperäinen nainen, jonka kohtaaminen antaa Lovecraftille pientä toivoa, mutta Nummelin ei kehitä teemaa vaan jättää sen auki.

Toinen maailmansota luo tarinalle taustatunnelmaa ja esiintyy myös teokseen sisältyvässä novellikatkelmassa. Nummelin kirjoittaa terävää ajankuvausta ja hänen pulp- ja elokuvatuntemuksensa näkyy tekstissä.

Tarinan loppu on Lovecraftin rasismin tuntien ironinen ja hienosti omituinen. Lovecraft kertoo siinä ennalta nähden tulevasta kohtalostaan.

Tarinassa kulkee koko ajan sivujuonteena Cthulhu-mytologiasta tuttuja aineksia ja Lovecraftin kirjailijaystävät kirjoittelevat Mestarille kirjeitään kuten tosielämässä.