Tammi 2011.
Tähtivaeltaja 4/2011
”Jos joku ihminen joutuu sellaiselle polulle, ei hän enää osaa kotiin, vaan hurmaantuu, joutuu outoon olotilaan eli toiseen maailmaan, missä kaikki on toisin kuin täällä. Tuonpuoleisen maailman erottaa tämänpuoleisesta jonkinlainen salaperäinen verho, joka on niin läpitunkematon, ettei sen taakse joutunut edes sadeilmalla kastu.” Näin kuvaa Martti Haavio metsänpeittoa, pahan polkua, Suomalaisen muinaisrunouden maailmassa.
Sari Peltoniemen uusi kirja on luokiteltu nuorisokirjallisuudeksi, mutta kyllä se toimii vanhalle äijällekin. Ensimmäisiltä sivuilta alkaen tarina imaisee mukaansa ja kirja on ahmaistava kerralla. Mukana on hienoja rinnastuksia ja vastakohtia, murrosikäisen Jounin kadonneen, salaperäisen äidin tarina, mutta ennen kaikkea Lapin outo luonto. Metsä.
Jounin perhe elää ekologista elämää. Isä ja sisar ovat vahvoja uskossaan. Ala-asteen opettaja Romppainen, teoksen hauskin hahmo, nousee heitä tärkeämpään rooliin tarinan edetessä. Myös Romppaisen tytär Matleena muodostuu Jounille läheiseksi.
Kirjan tärkein hahmo päähenkilön kannalta on kuitenkin salaperäinen nainen, metsänneito, joka haluaa Jounin. Kyseessä on alkuvoimainen olento, druidien mytologiaan vertautuva pelottava hahmo. Jounin kokemukset ovatkin paikoitellen suorastaan kauhistuttavia. Onneksi Romppainen ja kolttasaamelaiset osaavat auttaa nuorukaista.
Alkuvoima heijastaa nuoren heräävää seksuaaliviettiä, murrosiän liikkeelle panevaa energiaa. Tarinassa perustetaan bändiä, mukana on taidolla piirrettyä sukupuoliroolien kyseenalaistamista ja seksuaalisuuden pohdintaa. Henkilöt elävät ja hengittävät.
Metsänpeitto on samaan aikaan pelottava ja kiehtova, kuin seksuaalisuus. Se vetää Jounia puolueensa, mutta aiheuttaa myös torjuntaa. Nuoren elämä mullistuu, kauhusta nousee lopulta kauneus. Onko se todellista vai kuvitelmaa? Peltoniemi ei vastaa. Yliluonnolliset tapahtumat liittyvät kiihtyvään hormonitoimintaan, symboloivat sitä, mikä ihmisen on lähes mahdotonta hallita, toiveiden ja pelkojen ikiaikaista kohdetta.
Kadonnut äiti kutsuu poikaansa tai päinvastoin. Samalla kaupunkilaisihminen on kadottanut jotain, kenties lopullisesti. Jouni joutuu vastakkain ihmisyyden syvimpien kerrostumien, primitiivisimpien vaistojen kanssa, ja kokee jotain, jota kukaan muu ei kenties ole kokenut.
Upean kirjan naulaa loppuratkaisu, jollaisia vain mestariteoksista löytyy. Siihen liittyy erisnimi, joka on samaan aikaan hauska, liikuttava ja sympaattinen. Aivan kuin hahmo, joka sitä kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.