lauantai 31. toukokuuta 2014

Kari Välimäki: Todensanat. Osuuskumma 2014.


Kari Välimäen lyhytproosaa voi hyvällä syyllä kutsua kummaksi ja omaperäiseksi. Tarinoissa ei ole arkijärjen kannalta juuri minkäänlaista logiikkaa: mitä tahansa saattaa tapahtua, ja tapahtuukin. Kokoelma kulkee huimalla vauhdilla eteenpäin eikä tylsiä hetkiä tule vastaan. Sen sijaan tekijä tarjoilee kiehtovan matkan kaikkien rajojen tuolle puolen.

Tässä piilee kokoelman viehätys. Välimäen kertomukset ovat kuin Gogolin Nenä tai Kafkan Muodonmuutos. Todellisuuteen ilmestyy säröjä ja maailmasta tulee hauskalla tavalla pelottava tai absurdi. Arkiset tilanteet ja esineet puristautuvat ulos raameistaan eikä mikään ole kuin ennen. Mitä on olla nainen, tai mies, tai sekä että? Minkälainen otus on varsieväsiika?

Tekijä koettelee formaatin rajoja sisällön ohella myös muodollisesti kokoelman loppupuolella. Novelleissa on kainalojutuntapaisia, eräänlaisia uutissähkeitä, jotka resonoivat ”leipäjutun” eli varsinaisen kertomuksen kanssa. Tällaista en muista fiktiossa kohdanneeni eli kyse on todellisesta innovaatiosta.

Mukana novelleissa on kansanperinnettä ja kalajuttua, traagisia ja vähemmän traagisia rakkaustarinoita. Jättiläisnainen ja mies kohtaavat, lukija nauttii ja hykertelee. Kertomus Käenpoika vilauttaa puhdasta scifielementtiä, mutta tekee sen välimäkimäisen surrealistisesti. Taas sukupuolirooleja ja ennakko-odotuksia koetellaan.

Välimäki on kertojana monipuolinen ja kekseliäs. Suomikumma ei tästä parane. Joissakin tarinoissa on lievästi yhteiskunnallinen sanoma, kuten loppupuolella, jossa metsä viestittelee ihmisille hyvin omintakeisella tavalla. Enempää tässä en voi paljastaa pilaamatta lukunautintoa.

Yllättävät käänteet ja kertomusten satumaisuus pitävät lukijan jatkuvasti näpeissään. Jopa vanha perustarina sielun myymisestä paholaiselle maallista palkintoa vastaan saa tekijän käsittelyssä aivan loistokkaan tulkinnan. Vesikään ei ole kuten ennen tämän kokoelman jälkeen. Kartoista puhumattakaan.

Jos Välimäen haluaa välttämättä sijoittaa johonkin yhteyteen tai verrata johonkin kirjailijaan, Jyrki Vainonen tulee mieleen. Leena Krohn myös. Näiden nimien kanssa ei ole häpeilemistä, päinvastoin. Mikäli Välimäki olisi ison ja nimekkään kustantajan leivissä, hän eittämättä nauttisi huomattavasti nykyistä suurempaa näkyvyyttä ja arvostusta. Hän ansaitsee molemmat. Onneksi meillä on Osuuskumma!

Tekijän mielikuvituksen lento on paikoin niin huikeaa, että lukija vain ihmettelee, miksi kuulemme Kari Välimäestä vasta nyt. Eittämättä hän on kirjoittanut pitkään ja vakavissaan, pelkkä harrastelija ei näin korkeatasoista jälkeä saa aikaan.

Pinnan huumorin alla kulkee usein vakava teema, kuten kokoelman päätösnovellissa Tytti. Välimäki ei silti turhia filosofoi vaan jättää vastuun lukijalle. Lukija saa vapaasti kyseenalaistaa kaiken tekijän opastaessa häntä huimalla matkalla pilke silmäkulmassa. Ratkaisu on oikea ja vain lisää tekstin tenhoa. Näihin novelleihin ei kyllästy, ne suorastaan kutsuvat lukemaan uudelleen ja uudelleen.

Kokoelmasta voisi sanoa paljonkin ja yksittäisiä tarinoita analysoida loputtomiin, mutta se paljastaisi yllätykset, jotka ovat olennainen osa lukunautintoa. Siksi tyydyn vain lämpimästi suosittelemaan Todensanoja eräänä kotimaisen kumman omaperäisimmästä teoksista. Ellei omaperäisimpänä. Silkkaa nautintoa.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Murhamystiikkaa – okkulttisia etsivätarinoita. Toim. Tuomas Saloranta ja Jyrki Pitkä. Tajunta Media.




Tähtivaeltaja 2/2014

Suomessa yliluonnollista dekkaria ei juuri ole aiemmin kirjoitettu, joten Tajunta Median uusi novelliantologia on positiivinen avaus. Mukana on tuttuja kotimaisia kauhun, kumman ja scifin taitajia kuten Tarja Sipiläinen, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs. Kauhun lisäksi huumorikin kukkii.

Erityismaininnan saa tässä suhteessa Juhana Lumme Ilmari Rautapäällään. Helsinkiin sijoittuva hurja seikkailu sisältää huumorin ohella suorastaan saatanallisia teemoja. Parapoliisin vasikka saa auransa puhdistettua liatakseen sen uudestaan. Mies on palkintonsa ansainnut.

Kertomukset ovat monipuolisia ja omaperäisiä, ja osa sisältää suoria viitteitä Lovecraftin luomuksiin. Tekijöistä juuri Jussi Katajala on onnistunut erityisen mainiosti tavoittamaan suomikumman syvimmän olemuksen ja osoittaa samalla hallitsevansa kansainvälisen lajityypin kanssa flirttailun. Järvi-Suomen ytimessä kurvaileva kummitustarina Äijön pojat kehittyy nopeasti hurttamaiseen suuntaan ja lukija hykertelee nautinnosta. Katajalan viittaukset ovat hienovaraisia ja toimivat komeasti nimenomaan kotoisessa maisemassa. Kala on sitä paitsi terveellistä ravintoa.

Jani Kangas onnistuu italiaan sijoittuvassa novellissaan Epäpyhä kolminaisuus yhtä hyvin. Lopputulos on hyytävä, huumori juuri sopivan makaaberia. Muinaisten palvominen voi parhaimmillaan synnyttää lasten ohella tosimiehen velvollisuuksia.

Tiina Laineen tarina Anna meille enkeleitä luottaa modernimpaan kauhuun ja tuo mieleen parikin Stephen Kingin varhaista menestysromaania. Laineen loppuhuipennus pesee silti Kingin mennen tullen. Tarina tytöstä, joka on hiljainen mutta vaarallinen, on kansainvälistä tasoa. 

Juha Jyrkäs erottuu joukosta jo novellinsa tyylillä, joka on vanhahtava ja ajankuvan kannalta onnistunut valinta. Tulikipunan synnyssä kansanperinne ja lonkerot lyövät kipunoiden kättä. 

Anu Korpisen Riesoholtin valot on klassikkoainesta kaikin puolin. Pienten kadonneiden lasten kohtaloa selvittävät ihmiset löytävät metsästä jotain, joka kenties olisi kannattanut jättää rauhaan.

Mukana on myös yksi käännös, vuonna 1910 englanniksi julkaistu William Hope Hodgsonin Viheltävä huone

Käytännössä kaikki antologian novellit ovat onnistuneita esimerkkejä dekkarin ja yliluonnollisen sekoittamisesta. Homma toimii niin hyvin, että tätä toivoisi julkaistavan lisääkin.