lauantai 11. marraskuuta 2017

Hänen olivat linnut

Jussi K. Niemelä © 2017

Keväällä 2007 olin Teatterikorkeakoulun tiloissa katsomassa Terhi Kokkosen käsikirjoittamaa, Akse Petterssonin ohjaamaa näytelmää Norsunluunokkainen tikka.

Kymmenen vuotta myöhemmin, marraskuun seitsemännen pimeänä iltana, hankkiuduin elokuvateatteri Andorraan nähdäkseni Kokkosen käsikirjoittaman, ohjaaman ja leikkaaman lyhytelokuvan Bellboy. Sen mainosteksti kuuluu näin: ”Kun Radion sinfoniaorkesteri valmistautuu esittämään Joonas Kokkosen sinfonian parrasvaloissa, työskentelee Heikki Tikka varjoissa. Hänen vastuullaan on kaikki mitä et näe.”

Tikka. Lintu. Taas tikka, Heikki Tikka. Ja lintu, Hannu Lintu. Toistuva teema Kokkosen töissä, maailmanlaajuisesti tunnettu ja kautta ihmisen historian eri kulttuureissa jatkuvasti esiintynyt symboli.

Suuri yleisö tuntee Terhi Kokkosen Ultra Bran ja Scandinavian Music Groupin laulajana. Viimeksi mainitussa yhtyeessä hän myös vastaa sanoituksista, joiden omaperäisyys, runollisuus ja syvällisyys on kiinnittänyt monen alalla toimivan huomion ja vedonnut kuulijoihin kautta maan. Myös Kokkosen lyriikassa esiintyy toistuvasti lintuja.

Kokkonen on aiemmin opiskellut Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa ja suoritti siellä teatteritaiteen kandidaatin alemman korkeakoulututkinnon, mutta siirtyi sittemmin Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselle. Bellboy on Kokkosen maisteriopintojen lopputyö.

Elokuvan kuvauksesta vastaa Joel Grandell, äänisuunnittelusta Jani Nikander ja sen ovat tuottaneet Jenni Dollery ja Terhi Kokkonen.

Kokkonen osoittaa lopputyöllään olevansa klassinen auteur, josta näissä yhteyksissä takuulla kuullaan vielä paljon. Bellboy järisyttää loistavuudellaan. Tekijä on tavoittanut elokuvassa oivallisesti ihmisen koneessa, inhimillisyyden tasot, syvyydet, kuvan, äänen, tunteen. Kokkosen leikkaus, taideteoksen rytmi ja dramaturgia, ovat vahvoja – ne koskettavat, liikuttavat, vetävät mukaansa.


Bellboyn teemaa voidaan esittelytekstin perustella lähestyä valon ja varjon perinteisenä vastakkainasetteluna. Kontrasti on kuitenkin pelkkä premissi. Elokuva sisältää paljon muutakin.

Yritän seuraavassa muistinvaraisesti, elokuvan toissapäivänä (kirjoitan tätä 9.11.2017) kolmen muun ohella nähneenä, tulkita kokemustani. Bellboy esitettiin toisena neljän elokuvan sarjassa, mutta se jätti lähtemättömän jäljen, lukemattomia tunnelmia, muistikuvia ja ajatuksia.

On varmaa, että uudet katselukerrat tuovat vielä lisää tasoja ja yksityiskohtia käsillä olevaan tarkasteluun. Kun näen Bellboyn uudestaan, lisään tuoreet huomiot ja uudet näkökulmat jälkikirjoitukseen. Minulla on kokemusta siitä, että merkittävät taideteokset muuttavat paremmaksi jokaisella katselu-, luku- tai kuuntelukerralla, kun tulkitsija oppii kiinnittämään huomiota uusiin seikkoihin ja yksityiskohtiin.

Miehet mustissa

Teoksen alussa Heikki Tikka kertoo mustista nahkakengistään, jotka sai perintönä isältään. Ne ovat osa hänen työasuaan. Kaikki lähtee kengistä.

Musiikkitalossa Radion sinfoniaorkesterille työskenteleminen edellyttää tiettyä arvokkuutta, siksi musta on luonnollinen valinta. Toisaalta myös hautajaisissa pukeudutaan mustiin. Kyse on kunnioituksesta, juhlallisuudesta, perinteestä. Myös eräs toinen seikka yhdistää musiikkitaloa ja hautajaisia.

Kokkonen näyttää meille Heikki Tikan pukeutumassa, vetämässä kenkiä jalkaansa, solmimassa nauhoja. Jos muistan oikein, tämän jälkeen Tikka tempaisee ylleen mustan pikkutakin. 

Mustat vaatteet ovat rooliasu, univormu, joka ilmentää kantajansa asemaa työyhteisön hierarkiassa ja korostaa ammattiin liittyvää korkeakulttuurista perinnettä. Tikka on pukeuduttuaan valmis palvelukseen. Elokuva valottaa kaikkea sitä, mitä hänen työhönsä sisältyy.

Eräässä alkupuolen kohtauksessa valkokankaalla näkyy kaksi miestä vastakkaisten työpöytien äärellä, tekemässä jotain koneilla, näyttöpäätteiden heijastaessa valoa heidän kasvoilleen. He ovat erillään, mutta yhdessä. Toinen miehistä on Heikki Tikka. 

Miehet mustissa, miehet tekemässä jotain, työn ääressä. Mihin tämä viittaa?

Aave koneessa

Jos Bellboyta ajattelee valon ja varjon kontrastina, Joonas Kokkosen neljättä sinfoniaa harjoitteleva Radion sinfoniaorkesteri ja kapellimestari Hannu Lintu edustavat teoksessa valoa, kun taas Heikki Tikka toimii varjoissa, tekemässä sitä, mitä ilman parrasvaloissa esiintyvät taiteilijat eivät pärjäisi. Tikka on siis Linnun varjo.

Jokaisen pinnan alla on syvyys ja sinfoniaesitys musiikkitalon estradilla on vain pieni osa kokonaisuutta, joka spektaakkelin mahdollistaa. Kokkosen elokuvassa musiikkitalo vertautuu koneeseen ja Heikki Tikka on aave koneessa, koneen käyttäjä ja huoltaja, kuten Gilbert Ryle aikoinaan Descartesin dualismista filosofoi. Tikka on koneruumiin, musiikkitalon, mieli.

Aave, mieli, on yksityinen, siinä missä ruumis on julkinen. Symboliikka on ilmeinen, kun elokuvaa tulkitsee tästä näkökulmasta. Heikki Tikka on yleisön kannalta näkymätön, aave, vaikka ilman häntä Hannu Lintu ja Radion sinfoniaorkesteri, julkisessa roolissaan, eivät saisi Joonas Kokkosen sinfoniaa esityskuntoon.

Kun mies varjoista astuu Kokkosen valokeilaan, katsoja pääsee kurkistamaan kulissien taakse. Aave on olennainen osa konetta, ei irrallinen tai satunnainen tekijä, vaan keskeinen elementti.

Katsojan silmä

Kauneus on katsojan silmässä. Terhi Kokkonen näyttää lähikuvaa Heikki Tikan silmästä – silmästä linssin takana.

Silmä on symboli, se on linssi, jonka läpi nähdään asioita. Tikan silmälasien linssin edessä on kameran linssi, jonka takana on kuvaajan silmän linssi. Sen taustalla on ohjaajan, käsikirjoittajan ja leikkaajan silmän linssi, koko työryhmän silmien linssit, ja kaikkien näiden tuotos on lopulta katsojan, näkijän, silmien linssien edessä, valmiina taideteoksena. Katsojan ja katsotun linssit kohtaavat välillä olevien lukuisten linssien välityksellä.

Elokuvan alussa Tikka ottaa puhelimensa kameralla valokuvaa seinällä olevasta lavakartasta, jonka yksityiskohtia hän asettelee kohdilleen kartan magneettisilla osilla. Tikka luo kuvauksellista asetelmaa, suunnittelee projektin toteutusta. 

Linssien moninaisuus todentaa ajatusta kuvista kuvissa, kerroksellisuutta. Filmikamera on tietenkin alati läsnä, dokumentoimassa tapahtumia. Kohtaus kommentoi metatasolla elokuvantekoa.

Kun Tikan puhelimen kamera räpsähtää ja kuva lavakartasta tallentuu, Kokkosen leikkaus napsahtaa kohdalleen. Se on viilto todellisuuden ohueen pintaan, jonka jälkeen matka syvyyteen alkaa.

Tyhjyyden kirja

Päähenkilö työskentelee Radion sinfoniaorkesterille. Hänet nähdään musiikkitalon kellarissa, käytävillä, työhuoneissa, takahuoneessa, varastotiloissa. Tikka käy myös estradilla, näyttämöllä, mutta se ei ole hänen toimenkuvansa varsinainen kohde, vaikkakin koko työ tietenkin huipentuu siellä, sinfonian esityksessä, kliimaksissa.

Heikki Tikka valvoo tiloja sekä fyysisesti että kameroiden välityksellä. Hän ei ole pelkkä aave koneessa vaan myös, kuten todettua, koneenhoitaja, koneiston käyttäjä, eräänlainen lentokapteeni. Kone, koneisto, joka tuottaa yleisölle taide-elämyksiä, nostaa heidät korkeuksiin, vaatii henkilöstön, joka vastaa koneen toimivuudesta ja osaa käyttää sitä. Ilman heitä kone ei pysyisi ilmassa.

Näyttämön takana, alla, vierellä, on tiloja, joissa tarpeistoa säilytetään, joissa muusikot ja kapellimestari viettävät aikaa ennen ja jälkeen harjoitusten sekä konserttien. Nämä tilat ovat oikeastaan Heikki Tilan omaa aluetta, joille suuret taiteilijat tunkeutuvat vain piipahtamaan. 

Tikka dominoi tilaa, hänen auktoriteettinsa on siellä, kellarissa, käytävillä, varastossa, valvomossa, takahuoneessa. Tikan herruus – valta – on siellä, piilossa. Ilman Tikan kaltaista henkilöä musiikkitalo redusoituisi pelkäksi estradiksi ja katsomoksi. Nämä tilat ovat kahvion ohella yleisön aluetta, heidän todellisuutensa. Se on se todellisuus, jonka Tikka kaltaisineen mahdollistaa, luomalla puitteet konserteille aina uudestaan ja uudestaan.

Kokkonen näyttää Tikan kävelemässä tyhjän näyttämön poikki oikealta vasemmalle. Katsomossakaan ei ole yhtään ihmistä. Tikan matka on elämän mittainen, vaikka siihen menee vain muutama sekunti. Kohtaus muistuttaa kaikesta siitä, mitä yleisö ei näe, vaikka se on monen ihmisen elämää. 

Askelten kaiku akustiikaltaan huippuun viritetyssä konserttisalissa kuvastaa tyhjyyttä, joka jokaista meistä lopulta odottaa ja josta olemme peräisin. Elämä on matka tyhjyydestä tyhjyyteen, halki esineiden, tyhjyyden, joka toistuvasti vaatii täyttymystä. Moni täyttää sitä esineillä, toiset taiteella, tekijöinä, yleisönä, kriitikkoina. Ihmisen sisällä on tyhjyyksiä, jotka haluavat täyttyä. Ihminen kaipaa jatkuvasti jotakin. Hän aavistaa, että tyhjyys on lopulta voittamaton.

Tyhjässä konserttisalissa ja lavassa on jotain pahaenteistä, aavemaista. Tikka kävelee estradin päästä päähän ripeästi, ikään kuin vaistoten jonkin sanomattoman läsnäolon. Tyhjyys katselee hänen matkaansa katsojien kautta. Tyhjyys seuraa hänen askeleitaan meidän välityksellämme. Kun Tikka jättää tilan, se on täynnä tyhjyyttä, pelkkää tyhjyyttä. Maailma ilman ihmistä, kone ilman aavetta.

Mies koneen takana

Valkokankaalla näkyy Heikki Tikka soittamalla flyygeliä. Tunnistan Erik Satien kappaleen. 

Kokkonen ei näytä soittajan sormia koskettimilla. Sen sijaan näemme soittajan flyygelin avonaisen kannen paljastaman koneiston takana. Kuvakulma korostaa konetta, sen tuottamia ääniä, kieliä, kaikupohjaa, soittajan ollessa kaukana taustalla. Kosketus, äänet, musiikki. Kuollut, mekaaninen laitteisto synnyttää kauneutta, mutta siihen tarvitaan ihminen, ihmisen kosketus, soittotaito.

Kuva toistaa elokuvan teemaa musiikkitalosta koneena. Koneen sisällä on pienempiä koneita, joita huoltamaan ja siirtelemään tarvitaan ihmisiä. Musiikkitalon soittaminen, koneiston toimivuus, edellyttää taitoa. Tulkitsen, että flyygeli on musiikkitalon miniatyyri, symboli. Tikka osaa soittaa molempia.

Näemme päähenkilön flyygelin kielten ja mekaniikan kautta, koemme Tikan persoonan, hänen ihmisyytensä, äänten ja koneiston välityksellä. Myöhemmin Tikka painelee flyygelin pedaaleja, tuottaa atonaalista kohinaa, ennakoi jotain, kuuntelee tarkasti, arvioi, testaa laitteiston toimivuutta.

Kohtauksessa on painoa, koska se paljastaa ensimmäisen kerran, että protagonisti ei ole pelkkä apupoika, bellboy, kantaja, joka palvelee asiakkaita ja johtoporrasta. Saamme nähdä välähdyksen ihmisestä roolin takana.

Flyygeli on pelkkä esine, kone, joka ilman ihmisen kosketusta, taitoa, taidetta, lepää kuolleena. Myöhemmin elokuvassa Kokkonen näyttää Tikan ja toisen miehen työntämässä flyygeliä takaisin varastoon. Metaforana kohtaus ilmentää ruumisarkun siirtämistä alttarilta: flyygeli on käytön jälkeen taas kuollut, pelkkä esine, kone. Soitinvarasto on sen hautakammio. Siellä flyygeli saa odottaa seuraavaa astumistaan korkeakulttuurin taivaaseen. Kuolleista nouseminen, jälleensyntyminen, on flyygelin ominaisuus.

Lintujen kohtaaminen

Tikka apulaisineen siirtelee välineistöä, kulkee kellareissa, varastoissa, asettelee nuottitelineitä, valmistelee estradia.

Orkesteri on paikalla, harjoituksissa, äänet ovat tavanomaista kakofoniaa, virittelyä, lämmittelyä. Soittajat verryttelevät, odottelevat maestro Hannu Lintua. Näemme lähikuvan keskittyneestä harpunsoittajasta näppäilemässä soitintaan.

Kapellimestarin odotus on sähköisesti latautunutta, hermostunutta, koska ilman häntä orkesteri koneena ei toimi. Hannu Lintu on kuin Heikki Tikka: välttämätön edellytys koneiston toimivuudelle. Suuri maestro on elokuvassa sivuroolissa, mutta kun Joonas Kokkosen neljännen sinfonian majesteetillinen alku vyöryy kuulijan ja katsojan ylle, kapellimestari lyö sen poikki. Hän hallitsee tilannetta, muusikoita, taidetta. Lintu voi keskeyttää kauneuden ilmentymisen tahtipuikoillaan, mikäli kauneus ei täytä hänen vaatimuksiaan. Linnulla, linnussa, on maagista voimaa. Hänellä on shamaanin valta.

Elokuva viestittää painokkaasti, että Heikki Tikka osaltaan mahdollistaa Hannu Linnun suuruuden, vallan ja voiman, koska myös johtaja ja johdetut tarvitsevat tukipisteen, johon nojata. Apumies, bellboy, on se kriittinen piste, johon korkeakulttuuri väistämättä joutuu turvautumaan, tahtoen tai tahtomattaan. Näin ihmisten maailma toimii.

Sinfoniaorkesterin esityksessä kapellimestari on se, joka säveltäjän teoksen ohella on yleisön huomion keskipisteenä. Kaikkea hallitsee teos ja sen tulkitsija, johtaja, suuri maestro. Muusikot ovat sivuroolissa, heitä harvemmin tulee edes yksilöinä, ihmisinä, ajatelleeksi. Sinfonia vertautuu myös terminologisesti ihmisten saumattomaan yhteistoimintaan: symphonia, äänten yhteissointi, harmonia. Ilman sitä olisimme jotain muuta, yksin, eksyksissä, turvattomia.

Mielestäni Terhi Kokkosen kenties sattumalta löytämä lintujen kohtaaminen on osuva vertauskuva ihmisen noususta lentoon. Orkesterin harjoitellessa, sinfonian alkutahtien hiipiessä mahtavana ääniaaltona kuulijan korviin, saamme siivet, alamme tavoitella ihmisyyden korkeimpia huippuja.

Kuningas ja vartiosotilas

Kokkonen näyttää meille varsinaisen konsertti-illan koittaessa yleisön saapumisen, jännittyneen odotuksen niin musiikkitalon aulassa kuin konserttisalin takahuoneessa. Heikki Tikka valvoo kaiken toimivuutta, kuin vartija, joka on vastuussa taide-elämyksen onnistumisesta ja siten sekä orkesterin että yleisön turvallisuudesta. Hän on lentokapteeni koneen ohjaamossa.

Orkesteri on pukeutunut juhlavasti, kaikki on valmiina. Tikka katselee kelloa, maestro Lintu latautuu huippusuoritukseen. Hänen karismansa huokuu valkokankaan läpi. 

Kokkonen lataa jännityksen sekaan huumoria, joka keventää tunnelmaa, vaikka hermostuneisuus ja epävarmuus hallitsevat. Hannu Lintu ei puhu, hänen olemuksensa heijastaa auktoriteettia, salaperäisyyttä, etäisyyttä. Hänessä on valtaa, voimaa. Elokuvateatterin pimeässä katsomossa istuva yleisö naureskelee sille. Lintu on mahtava hahmo, suuri taiteilija. Se herättää tunteita.

Koko ajan Tikka tarkkailee, valvoo, vartioi. Kuvaruudun välityksellä, konkreettisesti. Tikka luo epävarmuuteen ja hermostuneisuuteen turvallisuudentunnetta, vaikka hänestä itsestäänkin huokuu jännittyneisyyttä.

Kohtaus on mestarillinen, dramaturgisesti suorastaan täydellinen.

Sukupolvien sinfonia

Kaikki on valmista, Tikka avaa oven sekunnin tarkkuudella, Lintu syöksyy lavalle, Kokkonen leikkaa terävästi, draama huipentuu. Esitys alkaa.

Yleisössä sukupolvet ovat yhtäaikaisesti läsnä: äänenä, yleisönä, tekijänä. Joonas Kokkonen on auteurin isosetä, yleisöstä tarkkaavainen katsoja voi poimia Terhi Kokkoselle läheisiä ihmisiä. Kamera kiertää katsomoa, josta se vaivihkaa valitsee sinfonian säveltäjän ja elokuvan tekijän sukulaisia, kohtaamassa estradilta kantautuvan mahtipontisen kauneuden. 

Kokkonen kommentoi spektaakkelia omaelämäkerrallisesti. Näkymätön tulee hetkeksi näkyville, tekijä astuu melkein itse mukaan kuvaan. Hän on koko ajan läsnä, taustalla, mutta hetken verran pintojen leikkauspisteessä, murtautumassa esiin. Kyse on hienovaraisesta, itseironisesta viittauksesta, koska sen ymmärtäminen edellyttää auteurin läheisten tunnistamista.

Edessämme on elämän kuva, lajimme jatkuvuus, evoluutio, rakkaus, perhe, suku, yhteisö. Yleisö ei ole pelkkää ihmismassaa, koskaan. Jokainen yksilö on jollekin tärkeä, rakas, ei pelkkä kasvoton kuulija, katselija, kokija. Jokainen meistä rakentaa kokemansa itse; kokonaisuus muodostuu koko elämästämme, muistoistamme, tunteistamme, ajatuksistamme, kokemuksistamme.

Sinfonian aikana kuulija elää omassa maailmassaan, jonka taustamusiikkina sävellys toimii. Vastaavaa metaforaa voi käyttää kirjallisuudesta. Teksti on partituuri, vasta lukija saa sen soimaan, synnyttää sen, luo sen uudestaan. Elokuva puolestaan manipuloi ja synnyttää aikaa, asettaa rytmin, jolla katsoja ratsastaa, ja sisällön, jota katsoja muokkaa, värittää, tulkitsee. Kokkonen taikoo kaikki nämä tasot saumattomasti toistensa lomaan.

Palataksemme koneanalogiaan on ihminen itsekin biologinen kone, joka luo kielen, tunteen, tiedostamisen ja äänen perusteella merkityksiä. Erilaiset koneistot, soittimet, telineet, salit, näyttämöt, katsomot, valvomot ja ihmiset kohtaavat, kuten sukupolvet elämän virrassa, ja luovat sinfonialle sen merkitykset. Elämä on sinfonia, sinfonia on elämä.

Esityksen päätyttyä aiemmin etäinen kapellimestari Lintu saa inhimillisiä, rakastettavia piirteitä, apumies Tikan ojennettua hänelle takahuoneessa olutlasin. Lintu siemaisee siitä kerran, ottaa niin sanotusti huikat, ja lähtee sitten kumartamaan aplodeeraavalle yleisölle yhdessä orkesterin kanssa. Kaikki tämä on osa kokonaisuutta, perinnettä, joka kuuluu asiaan. Yleisö kiittää taiteilijoita palveluksesta. Heikki Tikan työpäivä sen sijaan ei vielä pääty.

Kirkko ja rituaali

Kokkonen näyttää musiikkitalon ulkoa muutaman kerran. Ulkona on pimeää, märkä asfaltti kiiltää, talossa näkyy valoa. Ikkunat ovat lasia, joten kohtaamme valon pimeydestä käsin, ikkunoiden takana, kaukana meistä.

Kuvat jatkavat teemaa valosta ja varjosta. Näemme varjosta valoon ja tiedämme elokuvan aiemmista kohtauksista, mitä sisällä tapahtuu, on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Silti lasitalon julkisivussa on jotain uhkaavaa, kylmää, etäistä.

Musiikkitaloa voi ajatella kristallipalatsina, instituutiona, modernin korkeakulttuurin ja tieteellisteknisen yhteiskunnan kirkkona. Sen sisällä, sen kellareissa, on koneisto, joka mahdollistaa palvontamenot, rituaalit, joissa kulttuurimme uusintaa, todentaa ja legitimoi itseään. 

Kaiken tämän keskipisteenä on suntio, mustissa kengissä valkoisilla käytävillä kävelevä Heikki Tikka. Bellboy ei siis ole kulttuurieläimelle, symboleja luovalle ja hyödyntävälle Homo sapiensille, pelkkä kantaja, vaan myös rituaalisten palvontamenojen valmistelija. Hän on koko yhteisön palveluksessa, varmistamassa palvontamenojen onnistumisen; palvella, palvoa.

Tällaiset tasot, ontologissymboliset kerrokset, hallitsevat Kokkosen elokuvaa. Työ, luominen, toteutus, tulkinta: kaikki on jatkuvasti, monimuotoisesti läsnä.

Symbolit rakentuvat dramaturgiassa, samalla kun palvontamenot, korkeakulttuuriset rituaalit, elokuvan tapahtumat, etenevät. Kirkon ylipappina toimii tahtipuikkoa heiluttava Hannu Lintu, joka mahdollistaa Joonas Kokkosen neljännen sinfonian ilmiasun palvomisen siirtämällä sen partituurista orkesterin välityksellä kirkkokansalle. Lintu on meedio, shamaani, joka manaa taikamenoin paperille painetuista symboleista esille jumalaista ääntä, säveltaidetta, varsinaisen sinfonian. Musteesta syntyy taidemusiikkia rakastaville ihmiselle prosessin myötä suorastaan järkyttävää kauneutta.

Koko elokuvan ajan katsojalle esitetään hiljaisia kysymyksiä arvovallan, etiketin, julkisivun, sivistyksen, kulttuurin, pinnan, kulissin, taustan ja ilmiöiden kerrostumien suhteesta. Suuressa draamassa on lukemattomia osatekijöitä, joita ilman huippuunsa viritetty rituaali jäisi toteutumatta.

Koko ihmiskunta, kulttuurista riippumatta, voi ymmärtää näiden rituaalien ja palvontamenojen merkityksen. Sävelrunous puhuttelee nykyihmistä kuin Homeros aikoinaan antiikin kreikkalaista.

Nyt viimeistään ymmärrämme, miksi isänperintönä saatujen nahkakenkien on oltava mustat. Olemme pyhän, numinöösin, äärellä.

Konemusiikkia kellarista

Sali pimenee, valot sammuvat, katsomme mustaa valkokangasta. Elokuva ei kuitenkaan lopu.

Näemme Tikan ja toisen miehen toimessa, samalla kun valkokankaan alareunasta alkaa rullata valkoista tekstiä. Katsojalle paljastuu, että päähenkilö Heikki Tikka on itsekin taiteilija, rumpali, joka on soittanut monen merkittävän artistin levyllä. Luettelo on pitkä, sitä ei ehdi kunnolla edes lukea.

Kun elokuvan päähenkilö toimii työssään musiikkitalolla, kaikki tämä jää piiloon, mutta tekstien myötä käy ilmi, miten se kuitenkin koko ajan heijastuu hänen toimintaansa, käsityksiinsä ja eleisiinsä. Teksti kommentoi tekstiä, kuvaa, tuo siihen olennaisesti jotain lisää. Teksti rakentaa ja syventää henkilöä, kommentoi aiempaa, tarkentaa kuvaa.

Kellari. Underground. Kaksi miestä räikeästi valaistussa varastohuoneessa kasaamassa laatikoita, rakentamassa työtilaa, soittamassa musiikkia koneilla. He ovat erillään, mutta yhdessä. Kappale on nimeltään Bellboy. Yhdessä laatikossa lukee jotain puhtaasta tai raikkaasta ilmasta.

Näemme jälleen koneita ja niiden käyttäjiä, kytkemässä johtoja, siirtelemässä tarpeistoa, valmistautumassa lentoon. Esitys alkaa. Yleisönä olemme nyt me, elokuvan katsojat. Pääsemme tirkistelemään salaista konserttia musiikkitalon kellarissa. Tässä on taas yksi Kokkosen metataso.

Kellariloukko, Kirjoituksia kellarista, Dostojevskin vapaan tahdon kapina Tšernyševskin romaanin Mitä on tehtävä? äärirationalistista yhteiskuntautopiaa ja tieteellisteknisen kulttuurin täysin läpivalaistua kristallipalatsia vastaan: ilmanvaihtojärjestelmän peltiset kulissit, vapaus, kapina, vastarinta. Vastakulttuuri. Ihmisten, taiteen, kulttuurin, arvojen moninaisuus. Pluralismi. Raikas ilma, laatikkoleikki.

Maailma on musiikkitalo. Yksilö on musiikkitalo.

Rajana taivas

Mikä saa Terhi Kokkosen toistuvasti ajautumaan siivekkäiden pariin – tai löytämään sattumalta elokuvansa päähenkilöksi Tikan, joka lintuna on aikaisemmin norsunluunokkaisena esiintynyt Kokkosen näytelmäkäsikirjoituksessa? 

Kuten todettua, lintua voi ajatella vertauskuvana siitä, miten ihminen tavoittelee korkeuksia. Siihen on lukemattomia tapoja, joista konserttilava ja kellari tarjoavat kaksi esimerkkiä. Valo ja varjo, teesi ja antiteesi. Ihmisen, kulttuurieläimen, elämä on näiden synteesi.

Kokkosen Bellboy on mestariteos, loistokas kuvaus ihmisestä taiteen palveluksessa ja taiteilijasta ihmisen palveluksessa. Elokuvassa limittyy toisiinsa tasoja, joissa ihminen kurkottaa ylöspäin, haluaa kokea jotain itseään suurempaa, tavoitella tavoittamatonta.

Mielestäni elokuvan tärkein anti on siinä, miten Kokkonen onnistuu kuvaamaan tavallisen, valokeilojen ja näyttämöiden ulottumissa tapahtuvan arkisen aherruksen keskeisenä osana korkeakulttuurisen hengenelämän suuruutta ja numinöösiä. Se on pienen ihmisen suuruutta, suuruutta, joka nousee sydämestä, ei vallan, maineen tai kunnian tavoittelusta.

Kulttuuri on kaikkea sitä, mitä yhdessä, toisiamme auttaen ja tukien, saavutamme. Se edellyttää ymmärrystä, empatiaa, samastumista. Ihmisen sosiaalisuus on lajimme menestymisen taustalla. Olemme yhteisöllisiä olentoja, kaipaamme toisiamme ja jotain itseämme korkeampaa.

Bellboyn tarina resonoi kaiken sen kanssa, mitä yksilö on kokenut: elokuva soittaa häntä, kuin sinfoniaa, kirjoittaa hänen tarinaansa, kuvaa häntä. Kun katsomme Bellboyta, katsomme peiliin. Kun heijastamme elämämme tarinaan, heijastaa tarina itsensä elämäämme. Arjen tapahtumissa kertomus, ääni, kuva, palautuu yhtäkkiä mieleen, assosioituu johonkin aivan satunnaiseen seikkaan.

Jokainen yksilö on julkisivu, pinta, arvoitus, salaisuus, jonka sisälle katsomalla vasta näkee, kuka hän oikeasti on, ja samalla koko elämän kirjon. Ihminen on rakennus, jossa tapahtuu. Vaikka musiikkitalon valot sammuvat, ihmisen sisäinen liekki palaa kuin ikuinen tuli.

Terhi Kokkosen Bellboy kunnioittaa ihmistä ja ruokkii sisällämme palavaa tulta. Koskaan ei voi liikaa auttaa kanssakulkijaa oman liekkinsä sytyttämisessä ja vaalimisessa. Olemme täällä inspiroidaksemme ja tukeaksemme toisiamme korkeuksien tavoittelussa.

Lintu tarvitsee siivet noustakseen lentoon ja sisäisen tulensa, jonka kanssa loistaa loppuun asti.

Stillkuvat © Joel Grandell 2017.

Juliste ja esirippukuva © Joel Melasniemi 2017.