lauantai 15. joulukuuta 2012

Mia Vänskä: Musta kuu


(Atena 2012.)

Tähtivaeltaja 4/2012



Mia Vänskän toinen romaani osoittaa heti kättelyssä, että tekijä on ansainnut paikkansa suomalaisen kauhun kärkikaartissa. Kirjan tunnelma rakentuu vähitellen, salakavalasti, sujuvan kerronnan ohessa. Helteiseen kesäpäivään tunkeutuu öisiä elementtejä, kuiskauksia tuonpuoleisesta.

Itse tarina etenee näkökulmahenkilöä vaihtamalla, minkä lisäksi mukana on päiväkirjaotteita. Ratkaisu tuo kerrontaan vaihtelua ja jännitettä.

Mustan kuun tapahtumat sijoittuvat mökkileirille Keski-Suomeen. Paikalle on kokoontunut sekalaista seurakuntaa lapsista vanhuksiin. Tarinan keskiössä on nelikymppinen Annukka, jonka mies ja poika ovat lomamatkalla. Tämä tarjoaa Annukalle mahdollisuuden olla yksin luonnon helmassa.

Paikalle saapuu kuitenkin rockbändi, ja Annukan hormonit alkavat hyrrätä. Päähenkilön kaihoisan seksuaalisen himon kohteena on Erkka-niminen muusikko, jolla on ongelmia yhtyeensä hurjapäisen Jaken kanssa. Bändin mukana kulkee päiväkirjaa pitävä nuori Aurora, jonka Jake on iskenyt lähtöä edeltävänä iltana.

Mökkileiri tarjoaa Vänskälle Evil Dead -elokuvasta tutun suljetun ympäristön. Ympäröivä metsä ja läheinen järvi vaikuttavat alussa suorastaan idyllisiltä, mutta vähitellen mukaan ui uhkaavampia sävyjä. Alueella on oma synkkä historiansa, eikä kukaan ole turvassa.

Teoksen tärkein teema on Annukan kaukokaipuu, joka johtuu hänen kyllästymisestään perhe-elämään. Kuin taivaan lahjana, yksinäiseksi lomaksi tarkoitettu mökkireissu muuttuu seksuaaliseksi löytöretkeksi, jonka kuluessa Annukka pääsee toteuttamaan halujaan.

Mureneva perhesuhde ja uuden onnen tavoittelun teema hallitsevat tarinaa muidenkin henkilöiden osalta. Avioeroja ja syrjähyppyjä riittää. Ihmiset ovat pinnan alla pelkkiä hormoniensa ja viettiensä orjia – jos parittelukumppania ei heti himojen yllättäessä löydy, pitää masturboida. Lisäksi mökkileirissä on jokin, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin seksipakkomielteiset unissakävelijät. Myös pahoja muistoja nousee pintaan, kun menneisyyden synnit palaavat kummittelemaan.

Himon, pettymyksen ja petoksen kauhu manifestoituu hiipien. Lopulta tuonpuoleinen rankaisee leiriläisiä näiden himokkaista synneistä, ja he saavat tuntea mustan kuun kirouksen nahoissaan.

Romaanissa on siis piilotekstinä vanha kunnon moraliteetti, mikä toki kuuluu olennaisesti kauhukirjallisuuden traditioihin. Teoksen lopetus on tehokas ja naulaa teeman oivallisesti.

Mia Vänskä on kirjoittanut ensiluokkaisen kauhuromaanin, joka ei kalpene kansainvälisessä vertailussa.

Jussi K. Niemelä 

perjantai 14. joulukuuta 2012

Marko Hautala: Unikoira


(Tammi 2012.)

Tähtivaeltaja 4/2012




Marko Hautalan viides romaani on hänen parhaansa.

Päähenkilö Joonas elää avioeronsa tuskaa. Vaimo on pettänyt, hankkiutunut raskaaksi toiselle miehelle ja lopulta jättänyt Joonaksen. Sen sijaan, että tuntisi helpotusta päästessään petollisesta vaimostaan eroon, Joonas kaipaa tätä lapatossumaisesti. Henkinen riippuvuus ja itsesääli kun ovat suomalaisen miehen helmasyntejä.

Kun Joonas tutkii mielensä syövereitä terapiassa, hän löytää sisältään koiran, unikoiran.

Joonaksen elämään ilmestyy vanha ystävä Jyri, joka on asunut vuosia idän kaukomailla. Jyri on filosofityyppi, joka luennoi baarissa päähenkilölle kyynisiä viisauksia parisuhteiden turhuudesta, yksilön riippumattomuudesta ja vapaudesta.

Jyrin julistuksen taustalla on kuitenkin ahdistusta, tuskaa ja menetystä, sekä suoranaista kärsimyksenpelkoa. Hän ei ole henkisesti niin vapaa kuin esittää. Todellisuudessa Jyri on Joonasta traagisempi hahmo. Humalassa hänestä paljastuu buddhalainen nihilisti, joka vihaa elämää.

Kirjan rinnakkaisjuoni tapahtuu ukrainalaiskylä Toporivissa, jossa kaksi omintakeisesti oppinutta herraa jäljittää salaperäistä unenantajaa. Herrojen takaumakeskustelut ovat monellakin tapaa herkullisia.

Romaanin teemat ja henkilöiden väliset suhteet kietoutuvat tarinan edetessä painajaismaisella tavalla. Ihmisen syvimmät pelot ja toiveet kohtaavat. Ystävä voi olla vihollinen ja vihollinen ystävä. Yllätyksiä ei tarinasta puutu, mutta jokunen käänne on varsin ennalta arvattava.

Teoksen keskeisin yksityiskohta, unikoira, symboloi suurta tyhjyyttä, tuntematonta. Se ilmentää sitä, mikä ihmisen mielestä luonnossa on outoa, salaperäistä ja kammottavaakin, mutta mitä ihminen samalla kaipaa. Koira on eläin meissä.

Unikoira vastaa myös tiedostamatonta, tekijän sanoin sielun mustaa laatikkoa. Se on pimeyden valtakunta, joka puhuu unen kieltä. Muisti, jota ei voi täysin hallita, vaan joka halutessaan noudattaa omia lakejaan.

Lisäksi koira on samaan aikaan tuttu ja vieras, kesy ja villi. Se heiluttaa häntäänsä, mutta silti se on suden, petojen, sukua.

Ja mikä tärkeintä, koira on tahto. Mutta kenen tahto? Jos oma tahtomme ei olekaan meidän, emmehän me silloin voi olla vapaita. Ja mikä on todellisuus, jos muistomme ovat niin pettäviä? Miten voimme tietää mitään varmasti?

Hautalan mestarillinen romaani luotaa ihmisyyden syvimpiä peruskysymyksiä sortumatta turhanaikaiseen filosofiseen jaaritteluun. Sujuvan kerronnan ja elävien henkilöhahmojen lomassa tekijä salakuljettaa lukijan pohtimaan oman sielunsa asentoa ja lopulta jopa elämän tarkoitusta.

Ikiaikaiset teemat saavat Hautalalta äärimmäisen hallitun käsittelyn, jossa kauhuelementit puristuvat lukijan väpättävän sydämen ympärille armoa antamatta.

Jussi K. Niemelä

torstai 13. syyskuuta 2012

Jan Salminen: Äidinmaa. Tammi 2012.

Tähtivaeltaja 3/2012


Jan Salmisen Äidinmaa on yksi viime vuosien hienoimpia suomalaisia teoksia. Se kehittelee eteenpäin Margaret Atwoodin ja George Orwellin keskeisiä teemoja. Tekijän esikoinen on kypsä ja vakuuttava näyttö, dystopia, jossa on vahva filosofis-yhteiskunnallinen sanoma: Valta turmelee, aina.

Kirja on niin vetävästi kirjoitettu, ettei sitä malta käsistään laskea. Mukana on runollisia kielikuvia, painavaa pohdiskelua, ja kaikkea tätä vauhdittavat dekkarimaiset käänteet. Tarina ja henkilöt lomittuvat kauniisti ja tasapainoisesti, kertojaratkaisu on omaperäinen, joissain kohdissa lähes kryptinen. Välillä tuntuu kuin hahmot eläisivät päällekkäistä elämää ja niinhän ne yhtäkkiä tekevätkin.

Salminen on luonut eko- ja ydinkatastrofien raiskaaman maailman, luonnon osittain takaisin valtaaman synkän kaupunkimiljöön, jossa sukupuoliroolit ovat historiallisen kehityksen tuloksena päälaellaan. Naiset ovat vähitellen ottaneet vallan ja koiraat, entiset miehet, on alistettu työjuhdiksi, orjiksi. Heillä ei ole ihmisoikeuksia, heitä ei pidetä ihmisinä.

Koiraat asuvat rappeutuneissa kaupunkiolosuhteissa, eräät heistä kaatopaikkojen laitamilla. Tilanne on kuin eläinten vallankumouksen jälkeen ja päinvastainen kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-klassikossa. Yksistä on tullut tasa-arvoisempia kuin toisista. Toisista on tullut eläimiä, koiraita.

Naiset ovat itse asiassa muuttuneet rooleiltaan miehiksi, miehenkaltaisiksi suvereeneiksi ja häikäilemättömiksi vallankäyttäjiksi. He asuvat lähellä luontoa, jossa kuitenkin on vaaran häivähdys.

Salminen rakentaa taitavasti, vähitellen, äärimmäisen irvikuvan tulevaisuudesta, jossa vilisee kuitenkin nyky-yhteiskuntaa riivaavia epäkohtia, kunhan osaa katsoa rivien taakse. Teoksessa on jopa satiirisia elementtejä vaikkapa nykyisestä seksuaalivähemmistöjen kohtelusta. Äidinmaassa monogamia ja ylipäätään vain kahden naisen väliset parisuhteet ovat moraalisesti tuomittavia.

Sitä, mitä nykyisin pidetään normina, itsestäänselvyytenä, Salminen parodioi oivallisesti heijastamalla sen peilikuvan tulevaisuuteen. Kuitenkin Salmisen dystopia on joidenkin nykyään elävien ihmisten paratiisi. Tekijä näyttää karmivalla tavalla, että utopia on aina vaarallinen idea.

Oletus siitä, että nainen olisi synnynnäisesti miestä korkeampi moraalinen olento saa Salmisen teoksessa huutia. Kuitenkaan tekijä ei sorru helppoon revittelyyn vaan ajaa lukijan ajattelemaan. Mitään valmiita vastauksia tai läpikaluttuja ratkaisuja kirjasta ei löydy. Sen sijaan tärkeitä kysymyksiä teksti totisesti herättää.

Teos kyseenalaistaa perinteiset sukupuoliroolit ja lopulta koko sukupuolen käsitteen. Varsinkin miehen rooli taistelijana ja sankarina on historiallinen rasite, jota Salminen monessa kohdassa suomii kuitenkaan alleviivaamatta liikaa. Kun naiset ovat omaksuneet kyseisen roolin, ovatko he moraalisesti yhtään miehiä parempia?

Tulevaisuus on synkkä ja tekijän ihmiskuva pessimistinen, joskin hyvin realistinen. Ihminen on geenien, ympäristön ja kasvatuksen summa, mikä käy teoksesta viiltävästi ilmi. Silti, kaiken kauhun ja kärsimyksen keskellä, ihminen rakastaa, tuntee empatiaa ja kokee toivoa. Maailma kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan, mutta niin kauan kuin on ihmisiä, on toivoa.

H.P. Lovecraft: Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia. Kootut teokset osa 4. Kustannus Jalava 2012.


Tähtivaeltaja 3/2012

Kustannus Jalavan Lovecraftin koottujen teosten suomennosprojekti on edennyt jo toiseksi viimeiseen osaan. Nyt julkaistu neljäs osa sisältää alkupuolen osalta Lovecraftin yhdessä muiden kirjoittajien kanssa tekemiä novelleja, joiden kädenjäljessä makaaberin mestarin ote kuitenkin selvästi erottuu. Mukana on Cthulhu-aineistoa, omituisia oppineita henkilöitä, ja muutakin Lovecraftille luonteenomaista tarinointia.

Novellien laatu vaihtelee huomattavasti, samoin suomennosten. Kiireen tuntua käännöksissä on havaittavissa muun muassa oikoluvun osalta. Suomennokset eivät ole kaikilta osin aivan viimeisteltyjä, huolellisuus on hakusessa. Erityisen paljon kieli- ja huolimattomuusvirheitä on jäänyt novelliin ”Juan Romeron muutos”. Vaikuttaa siltä, että sitä ei ole oikoluettu ollenkaan. Tällainen viimeistelemättömyys novellikokoelmassa on Lovecraftin ystävälle pettymys.

Koottujen teosten arvolle huolitellumpi kieli- sekä käännösasu olisi tehnyt oikeutta. Myös sarjan ulkoasu erivärisine kansineen on karamellimainen. Neljäs osa hehkuu syvän violettina. Laatu on nykyään eräissä kustantamoissa ilmeisen aliarvostettua. Taloudelliset seikat ilmeisesti ajavat huolellisen toimitustyön ohi. Sääli. Kootut teokset olisi kyllä rehellisyyden nimissä pitänyt julkaista komeammassa asussa, sidottuna, mieluiten mustaan nahkaan käärittynä.

Lovecraftin pienoisromaani ”Charles Dexter Wardin tapaus” on mukana tässä neljännessä osassa. Samoin lyhyt klassikko ”Nyarlathotep” löytyy, joskin käännös jättää huomattavan paljon toivomisen varaa. Kokoelman päättää runoelma ”Yuggothin kylvö”. En osaa arvioida, aiotaanko mestarin runoja suomentaa viimeiseen osaan enemmänkin: niitähän riittää kokonaisen tiiliskiven verran.

Varsinaisia mestariteoksia ei Koottujen teosten neljännestä osasta löydy. Sen sijaan kuriositeetteja ja humoristisia – tarkoituksella tai tahattomasti – lyhyitä erikoisia on enemmän kuin tarpeeksi. ”Charles Dexter Wardin tapaus” nousee tietenkin kokoelman helmeksi, mutta se on varmasti tuttu jo ainakin intohimoisimmille Lovecraft-faneille. Toisaalta varhaisempi yksittäisteos, Ilkka Äärelän sama käännös kuin tässä Koottujen teosten neljännessä osassa, on jo pitkään ollut keräilyharvinaisuus, joten niille, jotka eivät lue mestaria englanniksi, tämäkin Koottujen teosten osa on varmasti mieluisa julkaisu. Kaikista puutteistaan huolimatta.