perjantai 20. huhtikuuta 2018

The Rhythm of the Ages

© Jussi K. Niemelä, April 2018

Prog Noir by Stick Men has ten tracks of virtuoso playing and lyrical sceneries painted with both the darker and brighter shades of humanity: there’s gloom and fun, just like in life. The musical palette is rich too. These guys know how to rock your socks off or make you listen in awe. On many songs you can count on it that you can’t count along.   

Stick’s percussive touch gives an extra bottom punch to the rhythm track on most of the songs and when not, arpeggios and tappings hold the fort (a case in point is the instrumental piece “A Rose in the Sand/Requiem”). Pat Mastelotto (drums and percussion) and Tony Levin (Chapman stick and voice) chase each other around like rascals. Markus Reuter (Touch guitar and voice) adds textures, counterpoints and juicy solos with the instrument he designed himself. 

It all sounds so effortless, though it surely isn’t. These guys are road and studio tested over and over again and you can hear it. It takes more than practise to achieve this level of stickmanship. Pardon my French.

The title track is a laid-back 4/4 with lyrics combining emotional and dystopian elements. It’s almost like a novelette laced with evocative poetic images, with some Tony Levin’s Road Diary photography included. Close your eyes while listening to it and you can see the scenes in black and white. 

“Prog Noir” is an allegory of touring, a tale of hardships of the road. There’s quite a lot of loneliness and melancholy to it. You have time to think while travelling from town to town in a van. The affective ambivalence of modern nomadism is excellently captured in the lyrics.

As a place, Prog Noir seems to be rainy and forlorn. It’s where darker dreams are born, as the lyrics say. I think there are many Prog Noirs, most, if not all, inside of us. These places resemble landscapes of despair, but not entirely without hope.

The apocalyptic cover of the album gives you quite a few ideas about Prog Noir. The mysterious figure is made of light packed inside the dark, hard-boiled private detective apparel. A Space Age Philip Marlowe enlightened through and through, shining the inner light of nothingness. The sky is cloudy, anticipating tempestuous times. 

The buildings look like they’re about to collapse on Mr. Marlowe, who defies the surroundings faceless, bodiless, standing tall and proud. There’s also smoke in the picture, or then again, it might be mist or smog. Anyway you slice it, things look pretty bleak.

However, the song is melodic and a freight train of beat, with a hooky chorus for good measure. It pounds away like the driving rain, a perfect, punchy opener for the album. Levin delivers his vocals with gusto. His stick has an airtight, full bottom, as usual. 

A haunting track that makes you think while you’re stomping your feet and banging your head. Not an easy feat, but feasible, as long as you practise a lot. Play it again, Sam Spade.

“Mantra” follows, a charmingly twisted little tune. Reuter plays the wistful main melody line on his Touch guitar, while Levin and Mastelotto are having their share of fun. We may live in odd times indeed and oh how good these times sound. Though the tempo isn’t fast, amazing things are happening here. Children, don’t try this at home!

“Plutonium” is a bit risky business, since it’s basically a complex novelty song and novelty songs tend to wear out pretty fast. Never mind: the track includes truly wicked playing and that’s always enjoyable. Levin’s bass riff sticks like glue. The lyrics are funny, but with the said problem. Reuter’s deadpan recital is great, though. There’s a tragic side to the story – after all, among other things, the song’s about plutonium. 

“The Tempest”, another laid-back straight rocker with Levin’s signature bass groove and fine lyrics, is about connections on a deeper, instinctual level. Despite the title, I don’t detect Prospero or any other sorcerer lurking behind the scenes.

Not many songs have “ipso facto” in them, but this surely has. The lyrics are also full of references to our inner workings, the mystical flow within each of us: “The rhythm of the ages.” It’s singing in our blood. Eo ipso, this track pleases the reviewer quite a lot. We’ve come a long way to be here at this hour.

The dystopian element and sense of doom are strong here too. The interplay of our evolutionary past, present and future carries something menacing below its surface. Quo vadis, Homo sapiens? 

The song hints at hidden things we could and maybe should realise, but it will be possible only after a new beginning: back to square one, somewhat wiser than before. Yet another connection, a true connection, the real thing, “something tribal in our bones”, perhaps. Would it be the calm after a storm? Or just another phase in our journey towards the unknown? I see glimpses of hope amidst the tempestuous tapestry.

“Schattenhaft” means shadowy or shady. It’s a playful tune with a quirky backing track, mostly due to Levin sticking it out from the bottom of his heart, keeping himself very busy, no holds barred. Reuter takes care of the leitmotif while Mastelotto handles the rest. There’s also a closing section in the 70s progressive riffing style, where Mastelotto and Levin frolic all over the beats.

Another instrumental track, “A Rose in the Sand/Requiem”, doesn’t feature any acoustic drums, but Levin and Reuter’s arpeggios and some electronic, soundscape-like percussion handle the rhythmic part quite efficiently. The melody lines are beautiful and serene par excellence. The thunder-like kettledrum sounds on “Requiem”, derived, I believe, from Mastelotto’s pad, fit the title perfectly. The mood is sublime and peaceful.

There’s a strong Renaissance feel to “Leonardo” that would make Mona Lisa smile. You can hear the guys are having fun playing this intricately structured song. Especially Mastelotto bangs away with abandon and yet manages to keep the vessel watertight. So the abandon is precise, just like everything else. 

There’s a tranquil part near the end, so everyone can take a breath until the Renaissance strikes back, with a vengeance. 

I’m aware there’s another Leonardo around, close to the band, but in this review I’ll stick to l’uomo universale.

In both “Trey’s Continuum” and “Embracing the Sun” the players are weaving complex, overlapping patterns à la King Crimson. 

“Trey’s Continuum” features different parts or themes smoothly evolving into each other and high-octane precision playing. Especially the second, heavier part is magnificent. The piece showcases the versatility of the band.

On the latter piece, Mastelotto throws in a sturdy solar power beat with numerous extra tricks while Reuter and Levin tap along on top of each other. It’s really amazing they can hold this thing together and make it kick like a juggernaut. 

These two are my favourites on the album, along with “The Tempest” and “Prog Noir.”

The closing track, “Never the Same”, is another Levin tour de force, with symphonic themes played by Reuter. I think the somewhat cryptic lyrics are about a long marriage and getting old together: Ever the same, never the same, so carpe diem and enjoy the ride. They might also be about playing in a band, that is, signing beyond all those dotted lines, being alone together. Levin’s stick reigns mighty on this track and his vocals are once again passionately delivered.

The overall production of the album is great too. The sounds are full, crispy and tight: high definition. The bottom truly kicks, the leads fuzz and buzz. Everything is clear and has crystal presence to it.

So, all in all, in the end, in essence, to sum it up, it’s about rhythm of the ages, deep in our blood. I can feel something tribal in my bones as we speak and am happy to stick with it. 

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Minä olin Kekkonen

Noin vuosi sitten minua pyydettiin mukaan novelliantologiaan, jossa spekulatiivisen fiktion kautta käsitellään Suomen presidenttejä. Sain valita itse parista vaihtoehdosta, valitsin nuoren Kekkosen.

Antologian piti tulla ulos Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi viime vuonna, mutta julkaisu siirtyi erinäisten asioiden vuoksi.

Novelliani ei kuitenkaan yllättäen hyväksytty antologiaan, koska tarinassa ei kuulemma ole "spefielementtiä" eikä se ole muutenkaan sopiva antologiaan yleiseen tasoon. Antologian julkaisija antoi muutenkin omituista palautetta, johon ei tässä ole syytä mennä sen tarkemmin.

Julkaisen novellin itse, koska työhön meni useita kuukausia ja se edellytti huomattavaa taustatutkimusta. Kerroin jo viime vuoden puolella koko novellin idean ja omat käsitykseni pitkässä sähköpostissa, jonka kustantaja on ilmeisesti unohtanut lukea, jos ja kun novellin sisältö tuli yllätyksenä.

Yleensä olisi tietenkin toivottavaa, että jos kirjailijaa pyydetään antologioihin mukaan, hänelle annetaan taiteellinen vapaus. Uuden novellin kirjoittaminen vaatisi samanlaista urakkaa kuin alkuperäisen ja kukaan itseään kunnioittava kirjailija ei vasiten laske omaa tasoaan.

Ilmoitinkin antologian kustantajalle, että jatkossa allekirjoittanutta ei enää tarvitse pyydellä mukaan näihin projekteihin. Tästä kun ei edes makseta eikä sopimuksiin voi näemmä luottaa.

Linkki novelliin:

Minä olin Kekkonen

lauantai 11. marraskuuta 2017

Hänen olivat linnut

Jussi K. Niemelä © 2017

Keväällä 2007 olin Teatterikorkeakoulun tiloissa katsomassa Terhi Kokkosen käsikirjoittamaa, Akse Petterssonin ohjaamaa näytelmää Norsunluunokkainen tikka.

Kymmenen vuotta myöhemmin, marraskuun seitsemännen pimeänä iltana, hankkiuduin elokuvateatteri Andorraan nähdäkseni Kokkosen käsikirjoittaman, ohjaaman ja leikkaaman lyhytelokuvan Bellboy. Sen mainosteksti kuuluu näin: ”Kun Radion sinfoniaorkesteri valmistautuu esittämään Joonas Kokkosen sinfonian parrasvaloissa, työskentelee Heikki Tikka varjoissa. Hänen vastuullaan on kaikki mitä et näe.”

Tikka. Lintu. Taas tikka, Heikki Tikka. Ja lintu, Hannu Lintu. Toistuva teema Kokkosen töissä, maailmanlaajuisesti tunnettu ja kautta ihmisen historian eri kulttuureissa jatkuvasti esiintynyt symboli.

Suuri yleisö tuntee Terhi Kokkosen Ultra Bran ja Scandinavian Music Groupin laulajana. Viimeksi mainitussa yhtyeessä hän myös vastaa sanoituksista, joiden omaperäisyys, runollisuus ja syvällisyys on kiinnittänyt monen alalla toimivan huomion ja vedonnut kuulijoihin kautta maan. Myös Kokkosen lyriikassa esiintyy toistuvasti lintuja.

Kokkonen on aiemmin opiskellut Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa ja suoritti siellä teatteritaiteen kandidaatin alemman korkeakoulututkinnon, mutta siirtyi sittemmin Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselle. Bellboy on Kokkosen maisteriopintojen lopputyö.

Elokuvan kuvauksesta vastaa Joel Grandell, äänisuunnittelusta Jani Nikander ja sen ovat tuottaneet Jenni Dollery ja Terhi Kokkonen.

Kokkonen osoittaa lopputyöllään olevansa klassinen auteur, josta näissä yhteyksissä takuulla kuullaan vielä paljon. Bellboy järisyttää loistavuudellaan. Tekijä on tavoittanut elokuvassa oivallisesti ihmisen koneessa, inhimillisyyden tasot, syvyydet, kuvan, äänen, tunteen. Kokkosen leikkaus, taideteoksen rytmi ja dramaturgia, ovat vahvoja – ne koskettavat, liikuttavat, vetävät mukaansa.

Bellboyn teemaa voidaan esittelytekstin perustella lähestyä valon ja varjon perinteisenä vastakkainasetteluna. Kontrasti on kuitenkin pelkkä premissi. Elokuva sisältää paljon muutakin.

Yritän seuraavassa muistinvaraisesti, elokuvan toissapäivänä (kirjoitan tätä 9.11.2017) kolmen muun ohella nähneenä, tulkita kokemustani. Bellboy esitettiin toisena neljän elokuvan sarjassa, mutta se jätti lähtemättömän jäljen, lukemattomia tunnelmia, muistikuvia ja ajatuksia.

On varmaa, että uudet katselukerrat tuovat vielä lisää tasoja ja yksityiskohtia käsillä olevaan tarkasteluun. Kun näen Bellboyn uudestaan, lisään tuoreet huomiot ja uudet näkökulmat jälkikirjoitukseen. Minulla on kokemusta siitä, että merkittävät taideteokset muuttavat paremmaksi jokaisella katselu-, luku- tai kuuntelukerralla, kun tulkitsija oppii kiinnittämään huomiota uusiin seikkoihin ja yksityiskohtiin.

Miehet mustissa

Teoksen alussa Heikki Tikka kertoo mustista nahkakengistään, jotka sai perintönä isältään. Ne ovat osa hänen työasuaan. Kaikki lähtee kengistä.

Musiikkitalossa Radion sinfoniaorkesterille työskenteleminen edellyttää tiettyä arvokkuutta, siksi musta on luonnollinen valinta. Toisaalta myös hautajaisissa pukeudutaan mustiin. Kyse on kunnioituksesta, juhlallisuudesta, perinteestä. Myös eräs toinen seikka yhdistää musiikkitaloa ja hautajaisia.

Kokkonen näyttää meille Heikki Tikan pukeutumassa, vetämässä kenkiä jalkaansa, solmimassa nauhoja. Jos muistan oikein, tämän jälkeen Tikka tempaisee ylleen mustan pikkutakin. 

Mustat vaatteet ovat rooliasu, univormu, joka ilmentää kantajansa asemaa työyhteisön hierarkiassa ja korostaa ammattiin liittyvää korkeakulttuurista perinnettä. Tikka on pukeuduttuaan valmis palvelukseen. Elokuva valottaa kaikkea sitä, mitä hänen työhönsä sisältyy.

Eräässä alkupuolen kohtauksessa valkokankaalla näkyy kaksi miestä vastakkaisten työpöytien äärellä, tekemässä jotain koneilla, näyttöpäätteiden heijastaessa valoa heidän kasvoilleen. He ovat erillään, mutta yhdessä. Toinen miehistä on Heikki Tikka. 

Miehet mustissa, miehet tekemässä jotain, työn ääressä. Mihin tämä viittaa?

Aave koneessa

Jos Bellboyta ajattelee valon ja varjon kontrastina, Joonas Kokkosen neljättä sinfoniaa harjoitteleva Radion sinfoniaorkesteri ja kapellimestari Hannu Lintu edustavat teoksessa valoa, kun taas Heikki Tikka toimii varjoissa, tekemässä sitä, mitä ilman parrasvaloissa esiintyvät taiteilijat eivät pärjäisi. Tikka on siis Linnun varjo.

Jokaisen pinnan alla on syvyys ja sinfoniaesitys musiikkitalon estradilla on vain pieni osa kokonaisuutta, joka spektaakkelin mahdollistaa. Kokkosen elokuvassa musiikkitalo vertautuu koneeseen ja Heikki Tikka on aave koneessa, koneen käyttäjä ja huoltaja, kuten Gilbert Ryle aikoinaan Descartesin dualismista filosofoi. Tikka on koneruumiin, musiikkitalon, mieli.

Aave, mieli, on yksityinen, siinä missä ruumis on julkinen. Symboliikka on ilmeinen, kun elokuvaa tulkitsee tästä näkökulmasta. Heikki Tikka on yleisön kannalta näkymätön, aave, vaikka ilman häntä Hannu Lintu ja Radion sinfoniaorkesteri, julkisessa roolissaan, eivät saisi Joonas Kokkosen sinfoniaa esityskuntoon.

Kun mies varjoista astuu Kokkosen valokeilaan, katsoja pääsee kurkistamaan kulissien taakse. Aave on olennainen osa konetta, ei irrallinen tai satunnainen tekijä, vaan keskeinen elementti.

Katsojan silmä

Kauneus on katsojan silmässä. Terhi Kokkonen näyttää lähikuvaa Heikki Tikan silmästä – silmästä linssin takana.

Silmä on symboli, se on linssi, jonka läpi nähdään asioita. Tikan silmälasien linssin edessä on kameran linssi, jonka takana on kuvaajan silmän linssi. Sen taustalla on ohjaajan, käsikirjoittajan ja leikkaajan silmän linssi, koko työryhmän silmien linssit, ja kaikkien näiden tuotos on lopulta katsojan, näkijän, silmien linssien edessä, valmiina taideteoksena. Katsojan ja katsotun linssit kohtaavat välillä olevien lukuisten linssien välityksellä.

Elokuvan alussa Tikka ottaa puhelimensa kameralla valokuvaa seinällä olevasta lavakartasta, jonka yksityiskohtia hän asettelee kohdilleen kartan magneettisilla osilla. Tikka luo kuvauksellista asetelmaa, suunnittelee projektin toteutusta. 

Linssien moninaisuus todentaa ajatusta kuvista kuvissa, kerroksellisuutta. Filmikamera on tietenkin alati läsnä, dokumentoimassa tapahtumia. Kohtaus kommentoi metatasolla elokuvantekoa.

Kun Tikan puhelimen kamera räpsähtää ja kuva lavakartasta tallentuu, Kokkosen leikkaus napsahtaa kohdalleen. Se on viilto todellisuuden ohueen pintaan, jonka jälkeen matka syvyyteen alkaa.

Tyhjyyden kirja

Päähenkilö työskentelee Radion sinfoniaorkesterille. Hänet nähdään musiikkitalon kellarissa, käytävillä, työhuoneissa, takahuoneessa, varastotiloissa. Tikka käy myös estradilla, näyttämöllä, mutta se ei ole hänen toimenkuvansa varsinainen kohde, vaikkakin koko työ tietenkin huipentuu siellä, sinfonian esityksessä, kliimaksissa.

Heikki Tikka valvoo tiloja sekä fyysisesti että kameroiden välityksellä. Hän ei ole pelkkä aave koneessa vaan myös, kuten todettua, koneenhoitaja, koneiston käyttäjä, eräänlainen lentokapteeni. Kone, koneisto, joka tuottaa yleisölle taide-elämyksiä, nostaa heidät korkeuksiin, vaatii henkilöstön, joka vastaa koneen toimivuudesta ja osaa käyttää sitä. Ilman heitä kone ei pysyisi ilmassa.

Näyttämön takana, alla, vierellä, on tiloja, joissa tarpeistoa säilytetään, joissa muusikot ja kapellimestari viettävät aikaa ennen ja jälkeen harjoitusten sekä konserttien. Nämä tilat ovat oikeastaan Heikki Tilan omaa aluetta, joille suuret taiteilijat tunkeutuvat vain piipahtamaan. 

Tikka dominoi tilaa, hänen auktoriteettinsa on siellä, kellarissa, käytävillä, varastossa, valvomossa, takahuoneessa. Tikan herruus – valta – on siellä, piilossa. Ilman Tikan kaltaista henkilöä musiikkitalo redusoituisi pelkäksi estradiksi ja katsomoksi. Nämä tilat ovat kahvion ohella yleisön aluetta, heidän todellisuutensa. Se on se todellisuus, jonka Tikka kaltaisineen mahdollistaa, luomalla puitteet konserteille aina uudestaan ja uudestaan.

Kokkonen näyttää Tikan kävelemässä tyhjän näyttämön poikki oikealta vasemmalle. Katsomossakaan ei ole yhtään ihmistä. Tikan matka on elämän mittainen, vaikka siihen menee vain muutama sekunti. Kohtaus muistuttaa kaikesta siitä, mitä yleisö ei näe, vaikka se on monen ihmisen elämää. 

Askelten kaiku akustiikaltaan huippuun viritetyssä konserttisalissa kuvastaa tyhjyyttä, joka jokaista meistä lopulta odottaa ja josta olemme peräisin. Elämä on matka tyhjyydestä tyhjyyteen, halki esineiden, tyhjyyden, joka toistuvasti vaatii täyttymystä. Moni täyttää sitä esineillä, toiset taiteella, tekijöinä, yleisönä, kriitikkoina. Ihmisen sisällä on tyhjyyksiä, jotka haluavat täyttyä. Ihminen kaipaa jatkuvasti jotakin. Hän aavistaa, että tyhjyys on lopulta voittamaton.

Tyhjässä konserttisalissa ja lavassa on jotain pahaenteistä, aavemaista. Tikka kävelee estradin päästä päähän ripeästi, ikään kuin vaistoten jonkin sanomattoman läsnäolon. Tyhjyys katselee hänen matkaansa katsojien kautta. Tyhjyys seuraa hänen askeleitaan meidän välityksellämme. Kun Tikka jättää tilan, se on täynnä tyhjyyttä, pelkkää tyhjyyttä. Maailma ilman ihmistä, kone ilman aavetta.

Mies koneen takana

Valkokankaalla näkyy Heikki Tikka soittamalla flyygeliä. Tunnistan Erik Satien kappaleen. 

Kokkonen ei näytä soittajan sormia koskettimilla. Sen sijaan näemme soittajan flyygelin avonaisen kannen paljastaman koneiston takana. Kuvakulma korostaa konetta, sen tuottamia ääniä, kieliä, kaikupohjaa, soittajan ollessa kaukana taustalla. Kosketus, äänet, musiikki. Kuollut, mekaaninen laitteisto synnyttää kauneutta, mutta siihen tarvitaan ihminen, ihmisen kosketus, soittotaito.

Kuva toistaa elokuvan teemaa musiikkitalosta koneena. Koneen sisällä on pienempiä koneita, joita huoltamaan ja siirtelemään tarvitaan ihmisiä. Musiikkitalon soittaminen, koneiston toimivuus, edellyttää taitoa. Tulkitsen, että flyygeli on musiikkitalon miniatyyri, symboli. Tikka osaa soittaa molempia.

Näemme päähenkilön flyygelin kielten ja mekaniikan kautta, koemme Tikan persoonan, hänen ihmisyytensä, äänten ja koneiston välityksellä. Myöhemmin Tikka painelee flyygelin pedaaleja, tuottaa atonaalista kohinaa, ennakoi jotain, kuuntelee tarkasti, arvioi, testaa laitteiston toimivuutta.

Kohtauksessa on painoa, koska se paljastaa ensimmäisen kerran, että protagonisti ei ole pelkkä apupoika, bellboy, kantaja, joka palvelee asiakkaita ja johtoporrasta. Saamme nähdä välähdyksen ihmisestä roolin takana.

Flyygeli on pelkkä esine, kone, joka ilman ihmisen kosketusta, taitoa, taidetta, lepää kuolleena. Myöhemmin elokuvassa Kokkonen näyttää Tikan ja toisen miehen työntämässä flyygeliä takaisin varastoon. Metaforana kohtaus ilmentää ruumisarkun siirtämistä alttarilta: flyygeli on käytön jälkeen taas kuollut, pelkkä esine, kone. Soitinvarasto on sen hautakammio. Siellä flyygeli saa odottaa seuraavaa astumistaan korkeakulttuurin taivaaseen. Kuolleista nouseminen, jälleensyntyminen, on flyygelin ominaisuus.

Lintujen kohtaaminen

Tikka apulaisineen siirtelee välineistöä, kulkee kellareissa, varastoissa, asettelee nuottitelineitä, valmistelee estradia.

Orkesteri on paikalla, harjoituksissa, äänet ovat tavanomaista kakofoniaa, virittelyä, lämmittelyä. Soittajat verryttelevät, odottelevat maestro Hannu Lintua. Näemme lähikuvan keskittyneestä harpunsoittajasta näppäilemässä soitintaan.

Kapellimestarin odotus on sähköisesti latautunutta, hermostunutta, koska ilman häntä orkesteri koneena ei toimi. Hannu Lintu on kuin Heikki Tikka: välttämätön edellytys koneiston toimivuudelle. Suuri maestro on elokuvassa sivuroolissa, mutta kun Joonas Kokkosen neljännen sinfonian majesteetillinen alku vyöryy kuulijan ja katsojan ylle, kapellimestari lyö sen poikki. Hän hallitsee tilannetta, muusikoita, taidetta. Lintu voi keskeyttää kauneuden ilmentymisen tahtipuikoillaan, mikäli kauneus ei täytä hänen vaatimuksiaan. Linnulla, linnussa, on maagista voimaa. Hänellä on shamaanin valta.

Elokuva viestittää painokkaasti, että Heikki Tikka osaltaan mahdollistaa Hannu Linnun suuruuden, vallan ja voiman, koska myös johtaja ja johdetut tarvitsevat tukipisteen, johon nojata. Apumies, bellboy, on se kriittinen piste, johon korkeakulttuuri väistämättä joutuu turvautumaan, tahtoen tai tahtomattaan. Näin ihmisten maailma toimii.

Sinfoniaorkesterin esityksessä kapellimestari on se, joka säveltäjän teoksen ohella on yleisön huomion keskipisteenä. Kaikkea hallitsee teos ja sen tulkitsija, johtaja, suuri maestro. Muusikot ovat sivuroolissa, heitä harvemmin tulee edes yksilöinä, ihmisinä, ajatelleeksi. Sinfonia vertautuu myös terminologisesti ihmisten saumattomaan yhteistoimintaan: symphonia, äänten yhteissointi, harmonia. Ilman sitä olisimme jotain muuta, yksin, eksyksissä, turvattomia.

Mielestäni Terhi Kokkosen kenties sattumalta löytämä lintujen kohtaaminen on osuva vertauskuva ihmisen noususta lentoon. Orkesterin harjoitellessa, sinfonian alkutahtien hiipiessä mahtavana ääniaaltona kuulijan korviin, saamme siivet, alamme tavoitella ihmisyyden korkeimpia huippuja.

Kuningas ja vartiosotilas

Kokkonen näyttää meille varsinaisen konsertti-illan koittaessa yleisön saapumisen, jännittyneen odotuksen niin musiikkitalon aulassa kuin konserttisalin takahuoneessa. Heikki Tikka valvoo kaiken toimivuutta, kuin vartija, joka on vastuussa taide-elämyksen onnistumisesta ja siten sekä orkesterin että yleisön turvallisuudesta. Hän on lentokapteeni koneen ohjaamossa.

Orkesteri on pukeutunut juhlavasti, kaikki on valmiina. Tikka katselee kelloa, maestro Lintu latautuu huippusuoritukseen. Hänen karismansa huokuu valkokankaan läpi. 

Kokkonen lataa jännityksen sekaan huumoria, joka keventää tunnelmaa, vaikka hermostuneisuus ja epävarmuus hallitsevat. Hannu Lintu ei puhu, hänen olemuksensa heijastaa auktoriteettia, salaperäisyyttä, etäisyyttä. Hänessä on valtaa, voimaa. Elokuvateatterin pimeässä katsomossa istuva yleisö naureskelee sille. Lintu on mahtava hahmo, suuri taiteilija. Se herättää tunteita.

Koko ajan Tikka tarkkailee, valvoo, vartioi. Kuvaruudun välityksellä, konkreettisesti. Tikka luo epävarmuuteen ja hermostuneisuuteen turvallisuudentunnetta, vaikka hänestä itsestäänkin huokuu jännittyneisyyttä.

Kohtaus on mestarillinen, dramaturgisesti suorastaan täydellinen.

Sukupolvien sinfonia

Kaikki on valmista, Tikka avaa oven sekunnin tarkkuudella, Lintu syöksyy lavalle, Kokkonen leikkaa terävästi, draama huipentuu. Esitys alkaa.

Yleisössä sukupolvet ovat yhtäaikaisesti läsnä: äänenä, yleisönä, tekijänä. Joonas Kokkonen on auteurin isosetä, yleisöstä tarkkaavainen katsoja voi poimia Terhi Kokkoselle läheisiä ihmisiä. Kamera kiertää katsomoa, josta se vaivihkaa valitsee sinfonian säveltäjän ja elokuvan tekijän sukulaisia, kohtaamassa estradilta kantautuvan mahtipontisen kauneuden. 

Kokkonen kommentoi spektaakkelia omaelämäkerrallisesti. Näkymätön tulee hetkeksi näkyville, tekijä astuu melkein itse mukaan kuvaan. Hän on koko ajan läsnä, taustalla, mutta hetken verran pintojen leikkauspisteessä, murtautumassa esiin. Kyse on hienovaraisesta, itseironisesta viittauksesta, koska sen ymmärtäminen edellyttää auteurin läheisten tunnistamista.

Edessämme on elämän kuva, lajimme jatkuvuus, evoluutio, rakkaus, perhe, suku, yhteisö. Yleisö ei ole pelkkää ihmismassaa, koskaan. Jokainen yksilö on jollekin tärkeä, rakas, ei pelkkä kasvoton kuulija, katselija, kokija. Jokainen meistä rakentaa kokemansa itse; kokonaisuus muodostuu koko elämästämme, muistoistamme, tunteistamme, ajatuksistamme, kokemuksistamme.

Sinfonian aikana kuulija elää omassa maailmassaan, jonka taustamusiikkina sävellys toimii. Vastaavaa metaforaa voi käyttää kirjallisuudesta. Teksti on partituuri, vasta lukija saa sen soimaan, synnyttää sen, luo sen uudestaan. Elokuva puolestaan manipuloi ja synnyttää aikaa, asettaa rytmin, jolla katsoja ratsastaa, ja sisällön, jota katsoja muokkaa, värittää, tulkitsee. Kokkonen taikoo kaikki nämä tasot saumattomasti toistensa lomaan.

Palataksemme koneanalogiaan on ihminen itsekin biologinen kone, joka luo kielen, tunteen, tiedostamisen ja äänen perusteella merkityksiä. Erilaiset koneistot, soittimet, telineet, salit, näyttämöt, katsomot, valvomot ja ihmiset kohtaavat, kuten sukupolvet elämän virrassa, ja luovat sinfonialle sen merkitykset. Elämä on sinfonia, sinfonia on elämä.

Esityksen päätyttyä aiemmin etäinen kapellimestari Lintu saa inhimillisiä, rakastettavia piirteitä, apumies Tikan ojennettua hänelle takahuoneessa olutlasin. Lintu siemaisee siitä kerran, ottaa niin sanotusti huikat, ja lähtee sitten kumartamaan aplodeeraavalle yleisölle yhdessä orkesterin kanssa. Kaikki tämä on osa kokonaisuutta, perinnettä, joka kuuluu asiaan. Yleisö kiittää taiteilijoita palveluksesta. Heikki Tikan työpäivä sen sijaan ei vielä pääty.

Kirkko ja rituaali

Kokkonen näyttää musiikkitalon ulkoa muutaman kerran. Ulkona on pimeää, märkä asfaltti kiiltää, talossa näkyy valoa. Ikkunat ovat lasia, joten kohtaamme valon pimeydestä käsin, ikkunoiden takana, kaukana meistä.

Kuvat jatkavat teemaa valosta ja varjosta. Näemme varjosta valoon ja tiedämme elokuvan aiemmista kohtauksista, mitä sisällä tapahtuu, on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Silti lasitalon julkisivussa on jotain uhkaavaa, kylmää, etäistä.

Musiikkitaloa voi ajatella kristallipalatsina, instituutiona, modernin korkeakulttuurin ja tieteellisteknisen yhteiskunnan kirkkona. Sen sisällä, sen kellareissa, on koneisto, joka mahdollistaa palvontamenot, rituaalit, joissa kulttuurimme uusintaa, todentaa ja legitimoi itseään. 

Kaiken tämän keskipisteenä on suntio, mustissa kengissä valkoisilla käytävillä kävelevä Heikki Tikka. Bellboy ei siis ole kulttuurieläimelle, symboleja luovalle ja hyödyntävälle Homo sapiensille, pelkkä kantaja, vaan myös rituaalisten palvontamenojen valmistelija. Hän on koko yhteisön palveluksessa, varmistamassa palvontamenojen onnistumisen; palvella, palvoa.

Tällaiset tasot, ontologissymboliset kerrokset, hallitsevat Kokkosen elokuvaa. Työ, luominen, toteutus, tulkinta: kaikki on jatkuvasti, monimuotoisesti läsnä.

Symbolit rakentuvat dramaturgiassa, samalla kun palvontamenot, korkeakulttuuriset rituaalit, elokuvan tapahtumat, etenevät. Kirkon ylipappina toimii tahtipuikkoa heiluttava Hannu Lintu, joka mahdollistaa Joonas Kokkosen neljännen sinfonian ilmiasun palvomisen siirtämällä sen partituurista orkesterin välityksellä kirkkokansalle. Lintu on meedio, shamaani, joka manaa taikamenoin paperille painetuista symboleista esille jumalaista ääntä, säveltaidetta, varsinaisen sinfonian. Musteesta syntyy taidemusiikkia rakastaville ihmiselle prosessin myötä suorastaan järkyttävää kauneutta.

Koko elokuvan ajan katsojalle esitetään hiljaisia kysymyksiä arvovallan, etiketin, julkisivun, sivistyksen, kulttuurin, pinnan, kulissin, taustan ja ilmiöiden kerrostumien suhteesta. Suuressa draamassa on lukemattomia osatekijöitä, joita ilman huippuunsa viritetty rituaali jäisi toteutumatta.

Koko ihmiskunta, kulttuurista riippumatta, voi ymmärtää näiden rituaalien ja palvontamenojen merkityksen. Sävelrunous puhuttelee nykyihmistä kuin Homeros aikoinaan antiikin kreikkalaista.

Nyt viimeistään ymmärrämme, miksi isänperintönä saatujen nahkakenkien on oltava mustat. Olemme pyhän, numinöösin, äärellä.

Konemusiikkia kellarista

Sali pimenee, valot sammuvat, katsomme mustaa valkokangasta. Elokuva ei kuitenkaan lopu.

Näemme Tikan ja toisen miehen toimessa, samalla kun valkokankaan alareunasta alkaa rullata valkoista tekstiä. Katsojalle paljastuu, että päähenkilö Heikki Tikka on itsekin taiteilija, rumpali, joka on soittanut monen merkittävän artistin levyllä. Luettelo on pitkä, sitä ei ehdi kunnolla edes lukea.

Kun elokuvan päähenkilö toimii työssään musiikkitalolla, kaikki tämä jää piiloon, mutta tekstien myötä käy ilmi, miten se kuitenkin koko ajan heijastuu hänen toimintaansa, käsityksiinsä ja eleisiinsä. Teksti kommentoi tekstiä, kuvaa, tuo siihen olennaisesti jotain lisää. Teksti rakentaa ja syventää henkilöä, kommentoi aiempaa, tarkentaa kuvaa.

Kellari. Underground. Kaksi miestä räikeästi valaistussa varastohuoneessa kasaamassa laatikoita, rakentamassa työtilaa, soittamassa musiikkia koneilla. He ovat erillään, mutta yhdessä. Kappale on nimeltään Bellboy. Yhdessä laatikossa lukee jotain puhtaasta tai raikkaasta ilmasta.

Näemme jälleen koneita ja niiden käyttäjiä, kytkemässä johtoja, siirtelemässä tarpeistoa, valmistautumassa lentoon. Esitys alkaa. Yleisönä olemme nyt me, elokuvan katsojat. Pääsemme tirkistelemään salaista konserttia musiikkitalon kellarissa. Tässä on taas yksi Kokkosen metataso.

Kellariloukko, Kirjoituksia kellarista, Dostojevskin vapaan tahdon kapina Tšernyševskin romaanin Mitä on tehtävä? äärirationalistista yhteiskuntautopiaa ja tieteellisteknisen kulttuurin täysin läpivalaistua kristallipalatsia vastaan: ilmanvaihtojärjestelmän peltiset kulissit, vapaus, kapina, vastarinta. Vastakulttuuri. Ihmisten, taiteen, kulttuurin, arvojen moninaisuus. Pluralismi. Raikas ilma, laatikkoleikki.

Maailma on musiikkitalo. Yksilö on musiikkitalo.

Rajana taivas

Mikä saa Terhi Kokkosen toistuvasti ajautumaan siivekkäiden pariin – tai löytämään sattumalta elokuvansa päähenkilöksi Tikan, joka lintuna on aikaisemmin norsunluunokkaisena esiintynyt Kokkosen näytelmäkäsikirjoituksessa? 

Kuten todettua, lintua voi ajatella vertauskuvana siitä, miten ihminen tavoittelee korkeuksia. Siihen on lukemattomia tapoja, joista konserttilava ja kellari tarjoavat kaksi esimerkkiä. Valo ja varjo, teesi ja antiteesi. Ihmisen, kulttuurieläimen, elämä on näiden synteesi.

Kokkosen Bellboy on mestariteos, loistokas kuvaus ihmisestä taiteen palveluksessa ja taiteilijasta ihmisen palveluksessa. Elokuvassa limittyy toisiinsa tasoja, joissa ihminen kurkottaa ylöspäin, haluaa kokea jotain itseään suurempaa, tavoitella tavoittamatonta.

Mielestäni elokuvan tärkein anti on siinä, miten Kokkonen onnistuu kuvaamaan tavallisen, valokeilojen ja näyttämöiden ulottumissa tapahtuvan arkisen aherruksen keskeisenä osana korkeakulttuurisen hengenelämän suuruutta ja numinöösiä. Se on pienen ihmisen suuruutta, suuruutta, joka nousee sydämestä, ei vallan, maineen tai kunnian tavoittelusta.

Kulttuuri on kaikkea sitä, mitä yhdessä, toisiamme auttaen ja tukien, saavutamme. Se edellyttää ymmärrystä, empatiaa, samastumista. Ihmisen sosiaalisuus on lajimme menestymisen taustalla. Olemme yhteisöllisiä olentoja, kaipaamme toisiamme ja jotain itseämme korkeampaa.

Bellboyn tarina resonoi kaiken sen kanssa, mitä yksilö on kokenut: elokuva soittaa häntä, kuin sinfoniaa, kirjoittaa hänen tarinaansa, kuvaa häntä. Kun katsomme Bellboyta, katsomme peiliin. Kun heijastamme elämämme tarinaan, heijastaa tarina itsensä elämäämme. Arjen tapahtumissa kertomus, ääni, kuva, palautuu yhtäkkiä mieleen, assosioituu johonkin aivan satunnaiseen seikkaan.

Jokainen yksilö on julkisivu, pinta, arvoitus, salaisuus, jonka sisälle katsomalla vasta näkee, kuka hän oikeasti on, ja samalla koko elämän kirjon. Ihminen on rakennus, jossa tapahtuu. Vaikka musiikkitalon valot sammuvat, ihmisen sisäinen liekki palaa kuin ikuinen tuli.

Terhi Kokkosen Bellboy kunnioittaa ihmistä ja ruokkii sisällämme palavaa tulta. Koskaan ei voi liikaa auttaa kanssakulkijaa oman liekkinsä sytyttämisessä ja vaalimisessa. Olemme täällä inspiroidaksemme ja tukeaksemme toisiamme korkeuksien tavoittelussa.

Lintu tarvitsee siivet noustakseen lentoon ja sisäisen tulensa, jonka kanssa loistaa loppuun asti.

Stillkuvat © Joel Grandell 2017.

Juliste ja esirippukuva © Joel Melasniemi 2017.

torstai 14. syyskuuta 2017

Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Toimittanut Erkka Mykkänen. Gummerus, 2017.

”Olisinpa minä kirjoittanut tämän”, alkaa toimittaja Erkka Mykkäsen tuoreen novelliantologian esipuhe. Teoksessa suomalaiset kirjailijat jatkavat tai versioivat kotimaisia klassikkoja, osa jäljitellen, osa dekonstruoiden tai modernisoiden. Onnistuneimmat novellit ovat kokeellisia, mahdollisuuksien rajoissa tai peräti rajoista välittämättä.

Maininnan ansaitsevat Anu Kaaja muumimukaelmallaan Toinen talvi ja Laura Lindstedt omaperäisellä jatkollaan Joel Lehtosen Rakastuneeseen rampaan.

Novellistit valottavat ratkaisujaan lyhyessä esittelytekstissä ennen varsinaista kertomusta. Arvostelija ei mukisematta niele tätä toimituksellista valintaa: novellit olisivat itsessään riittäneet. Osa kirjoittajista melkein tai de facto pyytelee ratkaisujaan anteeksi. Moni lukija varmasti kartoittaisi mieluummin neitseellistä maaperää, ilman tekijän puolusteluja ja opastusta. On uskallettava hypätä. Rohkeus palkitaan.

Antologian aloittaa luonnollisesti Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, siis sen jatkoksi kirjoitettu Viidestoista luku. Asialla on Petri Tamminen. Koska kyseessä on kansallinen monumentti, tekijällä on haastetta kerrakseen.

Tamminen säilyttää Kiven repliikkimuodot ja välissä on kertovia jaksoja sekä luontoidyllejä, jotka menevät parodian puolelle, ilmeisesti tarkoituksella. Nykyaikaa vasten miehistä tarinaa peilataan sukupuoliroolien kyseenalaistamisen kautta, ironia rikkoo illuusion toistuvasti, härnää, kyseenalaistaa tekstiä.

Poliittisesti oikeaoppinen feminismi kriittisenä näkökulmana on jo melkoisen konventionaalinen ratkaisu, varsinkin, kun sama teema toistuu parissa muussa antologian tekstissä. Onnistuneimmat novellit eivät sorru tällaiseen, ne katsovat kauemmas, niiden läpi näkee ajattomuuteen.

Aikanaan feminismi on tietenkin ollut uudistava ja tuore näkökulma, mutta nykylukija kokee sen helposti rasitteena yhteiskuntamme muutenkin ylimoralisoivassa ilmapiirissä. Hyvä taide osaa kyllä kysyä vaikeita kysymyksiä, mutta niihin vastaaminen tai vastauksilla saarnaaminen on tunnetusti taiteen vastakohta.

Aikalaiskriittinen on myös Antti Heikkinen Juhani Ahon Rautatietä mukailevassa Puolue-satiirissaan. Täytyy myöntää, että raapaisu osuu napakasti tämän päivän karnevaaliatmosfääriin ja kirvelee ilkeästi. Ämpärit ja makkaratkin mainitaan: kaikkea kaikille, jokaiselle jotakin. Näin ennen vaaleja. Aina.

Nykyaikainen sovitus Ahon klassikosta sisältää myös auton ja porilaisnäkökulman. Kuva ajastamme, rautatie on tullut tähän päivään. Kiskot vievät länsirannikolle.

Mainittu novelli on antologian toiseksi viimeinen. Lindstedtin Sakris Kukkelman tulee Tammisen Kivi-mukaelman jälkeen. Tämä on arvostelijan mielestä sellaista novellitaidetta, joka kestää ajan hammasta paremmin kuin aikalaissatiiri. Lindstedt kokeilee kertojalla, ampuu kovilla, vyöryttää heti alussa ideoita, jotka lunastaa tekstin edistyessä. Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan vaatii useita lukukertoja, ei päästä helpolla ja sittenkin jää auki, kuten pitää.

Köyhä polseviikki on suljetun huoneen novelli, mutta teksti viittaa toistuvasti muualle, kertoja ei tyydy tapahtumiin vaan hyökkää luomaansa todellisuutta vastaan, astuu rohkeasti roolinsa ulkopuolelle.

Lopussa tekijä siirtyy L. Onervan Mirdjaan, mutta viestikapulan nappaakin yllättäen Iida Sofia Hirvonen. Nyt Mirdjakin on rautatien tavoin nykyajassa, etsii rooliaan hektisessä kaupungissa, varjona alkuperäisestä, heijastellen kohdettaan peilissä. Mirdja seilaa urbaanissa maisemassa työhaastattelusta vällyjen väliin.

Feministinen eetos on tässäkin mukana, kuten myöhemmin tulevassa Hanna-mukaelmassa, joka on Saara Turusen tendenssimäistä käsialaa, jo esittelytekstin mainitsemana. Sen olisi huomannut ilmankin. Hanna 2017 on moralisoivasti metafiktiivinen. Olisi voinut olla huomattavasti paremminkin. Kukaan ei nykyään pelkää Virginia Woolfia.

Joonas Konstigin Kerro miulle, ristiturpa kertoo Ainon kalevalaisen tarinan uudelleen. Mukana on murreilmaisua ja teiniongelmia. Novelli ei yllä korkeuksiin.

Juha Hurme ei paskajutullaan tee kunniaa Volter Kilvelle, päinvastoin. On perusteltua pitää, Hurmeen tavoin, Alastalon salissa -teosta maailman parhaana romaanina. Lisäksi Hurme nostaa sen rinnalle ja yli jatkon Pitäjän pienimpiä. Nämä olisivat ansainneet parempaa.

Anu Kaaja leikkii merkityksillä ja sanoilla muumipeikkomukaelmassaan, jossa Tove Janssonin Taikatalvi realisoituu symbolien viidakossa. Tekijä onnistuu erinomaisesti siirtämään oudon muumimaailman tunnelmineen ihmisten pariin, jossa viittauksia Janssonin hahmoihin putkahtelee samalla kuin mukeja särkyy ja roinaa kaupitellaan. Tarinan loppu on kaunis ja uhkaava. Novellissa on loputtomasti tasoja ja se mahdollistaa käytännössä rajattoman määrän tulkintoja. Joku voisi kaivata konkretiaa, tämä arvostelija ei. Antologian paras teksti.

Omalla tavallaan Erkka Mykkäsen Sinuhe-pastissi on antologian epäonnistunein teksti, koska se jäljittelee Waltaria tyylillisesti, sisältäen Kaptah-kliseet kaupan päälle, ja sortuu vielä lopussa naiviin paatoksellisuuteen ja suoranaiseen saarnaamiseen. En oikein ymmärrä, mitä tekijä haluaa työllään sanoa. Kaikki on sanottu niin monta kertaa aiemmin, paljon paremmin. Pastissi toimisi ronskina huumorina, ikonoklasmina, paatoksena se on sen sijaan tuomittu epäonnistumaan.

Antologian päättää Juhani Karilan jatko Sudenmorsiameen. Aino Kallas on tietenkin kielellisesti niin omaperäinen, että hänen jäljittelynsä olisi kirjallinen itsemurha, minkä tekijä esittelyteksissään toteaakin. Ratkaisu ongelmaan on tietokonepeli, mutta se taas vieraannuttaa vanhemmat lukijat, jotka eivät moisesta hapatuksesta välitä. Toimiikohan teineille?

Kokonaisuutena Jatkuu! on hienon idean kohtalaisen vaatimaton toteutus. Mukana olisi voinut olla myös tuoreempia klassikoita, esimerkiksi Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä tai Juhannustanssit. Maria Jotunia ja Marja-Liisa Vartiotakin olisi voinut jatkaa. Myös kirjallisuutemme ainoan nobelistin poissaolo hämmästyttää, erityisesti, koska Sillanpää on jälleen hyvinkin ajankohtainen. Hurskas kurjuus tai Nuorena nukkunut voisivat heijastella ja heijastelevatkin nykyistä keskusteluilmapiiriä ja poliittista kenttää.

Antologian vahvuus on sen moninaisuudessa, mikä varmasti tarjoaa jokaiselle omat suosikkinsa. Kirjoittajat ovat hyviä, mutta novellien aihe tai tyyli pettävät monessa tapauksessa. Silti idea on mainio, toteutus vain kokonaisuutena ontuu.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Lovecraftin suosikkikauhunovellit yksissä kansissa

Skeptikko 1/2016

Arvio teoksesta Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (toim. Markku Sadelehto, suom. Matti Rosvall. Jalava 2015).

Kustannus Jalava on jo viime vuoden loppupuolella julkaissut tuoreena käännöksenä yhdeksän kauhukirjailija H.P. Lovecraftin maineikkaassa esseessään
Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927) kehumaa novellia. Tarinoiden taso vaihtelee huomattavasti oivallisesta surkeaan. Monesta kertomuksesta aika on jo autuaasti jättänyt, mutta se, mikä tehossa on menetetty, voi toimia tahattomana huumorina tai historiallisena kuriositeettina.

Valitettavasti osa teksteistä on silkkaa höttöä, mutta sama ongelma koskee tietenkin lähes kaikkia novelliantologioita. Kukaan ei voi pitää kaikista novelleista, joita teoksiin on usealta tekijältä koottu, tuskin edes saman tekijän kaikista teksteistä. Ihmisten maku ja yksittäistenkin kirjailijoiden tuotosten taso tunnetusti vaihtelee. Silti melkein yliluonnollista on se, että mestari Lovecraft on käsillä olevan antologian heikoimmista tekeleistä jotain kehuttavaa aikoinaan löytänyt. Nykylukija sentään on paljon skeptisempi eikä mikä tahansa raapustelu häneen uppoa. Haluaisin totisesti tavata henkilön, joka oikeasti pitää antologian parista surkeimmasta novellista.

Niminovelli Wendigo on eittämättä paikkansa auringossa ansainnut. Tekijä Algernon Blackwood kuului Lovecraftin merkittävimpiin innoittajiin eikä suotta. Mestarinovellin tunnelma nousee hiipimällä, mittaamattomien metsien kätköistä, intiaanilegendoista ja miehekkäästä erätarinaperinteestä. Olen lukenut teoksen aiemmin englanniksi, mutta myös käännös tavoittaa hienosti alkuperäistekstin jylhän, viehättävän vanhanaikaisen erämaatunnelman.

Pieni metsästysseurue on päätynyt Kanadan mittaamattoman suuriin metsiin, jotka aiheuttavat seudun intiaaniheimoissa pelkoa. Seurueen kokkina toimiva taikauskoinen intiaani Punk on ikään kuin luonnon aaltopituudella, jonkinlaisessa henkisessä yhteydessä olemassaolon metafyysiseen puoleen, mutta myös valkoiset herrasmiehet karskeine oppaineen saavat nopeasti tuta, millaisia hauraan ihmismielen nyrjäyttäviä kauhuja valtavien metsien kätköissä vaeltaa. Wendigon teho perustuu nimenomaan Lovecraftin peräänkuuluttamaan tunnelmaan eikä varsinaiseen shokkiefektivyörytykseen.

Myös Arthur Machenin Suuri Jumala Pan on antologian parasta ainesta, joskin Wendigoa rönsyilevämpi. Lovecraft on selvästi saanut novellin rakenteesta vaikutteita klassikkoonsa Cthulhun kutsu (1926). Machenin salapoliisitarinamainen kertomus on kuitenkin paikoitellen tylsä ja kokonaisuus jää lopulta hieman sekavaksi. Tarinan keskiössä on Helen Vaughan -niminen nainen, jolla on yhteys hämäriin pakanarituaaleihin. Ruumiita tulee mukavalla tahdilla. Tapahtumat valottuvat vähitellen, tehokkaalla, joskin välillä unettavalla, kerronnalla.

M.P. Shielin Xélucha pitää mainita tässä vain siksi, että se on niin toivottoman surkea. En mitenkään saata ymmärtää, miksi Lovecraft piti novellista. Tämä seikka on mysteeri, joka voi jäädä ikiajoiksi selittämättä. Lue ja hämmästy.

Sen sijaan antologian päättävä Hanns Heinz Eversin Hämähäkki onnistuu perinteisen romanttisen kummitustarinan hienovaraisin keinoin. Nuori lääketieteen opiskelija Richard Bracquemont muuttaa hotellihuoneeseen, jossa jo kolme miestä on salaperäisissä olosuhteissa hirttäytynyt. Bracquemont huomaa pian, että huonetta vastapäätä olevassa talossa asuu neitonen nimeltä Clarimonde, jonka kanssa miekkonen välittömästi päätyy ikkunateerenpeliin ja sitä myöten intohimoiseen rakkaussuhteeseen, joka lopulta lipsahtaa hulluuden puolelle. Kyseinen mustahiuksinen, mustiin pukeutuva femme fatale istuu verhojen varjossa ikkunan ääressä ja kehrää pienellä vanhanaikaisella rukilla miesten ahnaita mieliä pikkusormensa ympärille.

L.P. Hartleyn Vieras maan äärestä ei sekään ole hassumpi hotellinovelli. Mustaviittainen kostaja tuonpuoleisesta ottaa omansa eikä armoa tunneta. Down Under, joka tarkoittaa Australiaa, on nimessä käännetty maan ääreksi, vaikka tarinasta käy kyllä selkeästi ilmi, missä päähenkilön tekemä rangaistuksen ansaitseva rikos on tapahtunut, ja mistä tarinan nemesis on uhrinsa tullut hakemaan.

John Buchanin Afrikkaan sijoittuva Vihreä villieläin puolestaan on keskinkertainen kertomus, joka myös aiheuttaa ihmetystä sikäli, että Lovecraft sitä on esseessään kehunut. Novelli on melko tyhjänpäiväinen ja tylsä, mutta jostain kumman syystä Lovecraftin makuun.

Walter de la Maren Erakko on sekin kohtalaisen heppoinen tekele, hyvästä perusideasta huolimatta. Hatara toteutus ei jaksa kantaa tarinaa maaliin saakka. Tunnelma sentään on ajoittain sopivan kolkko.

E.F. Bensonin Hornansarvi on veikeä peikkotarina, jossa suksi ja juttu luistaa lumisilla vuorilla kuin tuoreilla kotoisilla tammihangilla ikään. Novellin vuoripeikot tuovat mieleen erään nykyajan romaanin, nimittäin Jeff Longin mainion Helvetin piirit (alkuteos The Descent, 1999), ja on myös todettava, että viimeksi mainittu vetää suvereenisti pidemmän korren narratiivien välisessä vertailussa. Bensonin minäkertoja kokee saman, jonka novellin sisäisessä kertomuksessa hänen serkkunsa professori Ingram ennakoi: mies tapaa kauhean peikkonaisen kasvoista kasvoihin.

Kyse novellin piilotekstissä on Longin romaanin tapaan ihmisen irvikuvasta, jonka hirveys johtuu nimenomaan siitä, että se on niin kovin lähellä meitä itseämme. Se on oikeastaan meidän peilikuvamme, sisäinen kuiskeemme, jokin meissä. Olemmehan petojen sukua.

Vuosi Longin jälkeen oman peikkoromaaninsa Ennen päivänlaskua ei voi julkaissut Johanna Sinisalo nappasi ansaitusti Finlandia-palkinnon sisäisen petomme vaistojen kaihoisan kutsun oivallisesta kaunokirjallisesta käsittelystä.

Montague R. Jamesin Edgar Allan Poe -tyyppinen salapoliisitarina Apotti Thomasin aarre lukeutuu sekin antologian heikompaan osastoon. Jo nimestä arvaa, mitä tuleman pitää, ja sitä tulee.

Markku Sadelehdon esipuhe kirjailijaesittelyineen valaisee antologian taustoja ja tekijöitä. Käännös on onnistunut vaikka monet tarinat jättävät huomattavan paljon toivomisen varaa. Lovecraftin kirjallinen maku ei nimittäin yllä lähellekään hänen kirjailijanlahjojaan, muutamaa mainittua poikkeusta lukuunottamatta. Nämä poikkeukset ovat kuitenkin niin erinomaisia, että teos kuuluu itseoikeutetusti jokaisen kauhunystävän kirjahyllyyn.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma. Like 2015.

Tähtivaeltaja 4/2015

Sofi Oksasen yllättävä uutuus lähtee liikkeelle rauhoittavia ja muitakin tuhteja lääkkeitä napsivan Norma Rossin äidin Anitan hautajaisista, joihin osallistuu iso joukko romaanille keskeisiä henkilöhahmoja. Anita Ross on kuollut metron alle, oletettavasti hypännyt itse, mutta varmaa se ei ole.

Hautajaisten jälkeen käy ilmi, että Anita on työskennellyt elämänsä viimeiset ajat kampaamossa, jossa hänen lisäkseen hiuksia on laittanut kuosiin myös Marion-niminen nainen, Norman äidin ystävän, Niuvanniemen mielisairaalassa riutuvan Helenan tytär. Näitä kimurantteja sukulais- ja tuttavuussuhteita tekijä vyöryttää lukijan pähkäiltäväksi heti teoksen alussa.

Kampaamon omistaa arkkityyppinen hämärämies Max Lambert, Helenan entinen aviomies. Lambertilla on muitakin läheisiä kytköksiä Norman perheeseen ja niiden esittelyn ohessa juonikuvio alkaa avautua. Miekkonen pyörittää myös laajempaa kuontalokauppaa, johon Norman äitikin on sotkeutunut. Kansainvälisen bisneksen pimeä laatu selviää nopeasti eikä se rajoitu hiuksiin.

Kirjan hallitsevaan teemaan istuu juohevasti, etteivät Norman hiukset ole aivan tavalliset. Mukaan hiipii yliluonnollinen elementti, jollaista Oksasen aiemmista teoksista ei löydy. Norman hiukset ikään kuin elävät omaa elämäänsä ja neuvovat kantajaansa. Ne kasvavat nopeasti ja imevät tunteita, kokemuksia. Kun hiukset leikkaa pois, tunteet ja kokemukset jäävät niihin. Kirjan nimihenkilöllä on muitakin paranormaaleja kykyjä, joista lukija saa näytteitä tarinan edetessä.

Teos osoittautuu tuota pikaa myös murhamysteeriksi, jossa Norma alkaa setviä äitinsä kuolemaa. Äiti Anita puolestaan vatvoo tyttärelleen jättämillä videoilla mystisen Eva Naakan kohtaloa. Nainen on sukua Normalle, kummalliset hiuksetkin yhdistävät heitä. Evan myötä kirjaan tulee historiallinen ulottuvuus ja lisää yliluonnollisuutta. Norman hiuksia voi jopa pössytellä piipussa tai sätkissä, kuin pilveä ikään.

Norman juoni pyörii laajemman hyväksikäyttöteeman ympärillä ja jonkinlaista yhteiskunnallisuuttakin – mielisairautta, työttömyyttä ja syrjäytyneisyyttä – tarinassa on. Oksaselle tyypilliseen tapaan teos keskittyy naisten alistamiseen ja sen kritiikkiin. Tämä heijastuu mieshahmoihin sikäli, että ne jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, sivuhahmoiksi: miehillä ei ole sellaista sisäistä elämää kuin naisilla. Myöskään pahuuden karismaa ei Oksanen romaanissaan tavoita eikä edes näytä siihen pyrkivän.

Romaani ei missään vaiheessa kohoa kunnolla siivilleen eikä sinänsä kunnianhimoinen hanke toteutuksen tasolla pääse kalkkiviivoille saakka. Paljon erilaisia aineksia tursuavasta Normasta jää jotenkin sekava, täyteen ahdettu ja hieman väkinäinen maku.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Suom. Raisa Porrasmaa. Tammi 2015.

On ilahduttavaa huomata, että Raisa Porrasmaa jatkaa Murakamin kääntämistä suoraan japanin kielestä. Käytäntö alkoi vasta kirjailijan viimeisimmän teoksen, Värittömän miehen vaellusvuodet, kohdalla. Aiemmat Murakamit on suomennettu englannista.

Nyt julkaistu Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alunperin Japanissa jo vuonna 1985. Teos on kirjailijan neljäs romaani, jos kaksi vielä suomentamatonta pienoisromaania lasketaan. Käsillä oleva teos on niin sanotusti perus-Murakamia: se sisältää kaikki tekijälle ominaiset elementit spekulatiivisesta fiktiosta eroottisuuteen. Tämä tyyli sai alkunsa Suuressa lammasseikkailussa.

Teoksen maailmat ovat omituisia, kiehtovia ja kekseliäitä. Salaperäisiä olentoja ja tapahtumia vyöryy lukijan eteen tarinan edetessä. Mukana on valitettavasti myös heikkoa ja väsynyttä huumoria. Varsinkin vitsailuun yhdistyvä nokkelaksi tarkoitettu filosofointi aiheuttaa toisinaan myötähäpeää. Samoin tekijä käyttää aivan liian usein noloja kuin-vertauksia, jotka vaikuttavat väkinäisiltä, joskus suorastaan amatöörimäisiltä. Vika ei ole käännöksessä, se on selvää.

Melko kiusallisia ovat myös jatkuvat Stendahl-viittaukset ja muukin turha eli turhamainen nimien pudottelu. Intertekstuaalisuus on oivallinen kirjallinen keino, mutta sitä pitää käyttää harkiten ja taidolla. Murakami ei siinä tässä teoksessa aivan onnistu. Minäkertoja heittelee tekstin sekaan elokuvia, näyttelijöitä, vanhoja romaaneja ja klassikkokirjailijoita lähinnä siksi, että tekijä pääsisi snobbailemaan. Eikä tämä ole ainoa kirja, jossa Murakami syyllistyy mainittuun maneeriin.

Maailmanloppu ja ihmemaa muodostuu kahdesta tarinasäikeestä, jotka aluksi vaikuttavat irrallisilta, mutta nopeasti yhdistäviä tekijöitä alkaa löytyä. Molemmissa narratiiveissa on nimetön minäkertoja, mikä viittaa siihen, että kyseessä voisi olla sama henkilö. Tekijät, jotka osoittavat narratiivien liittyvän toisiinsa, nivoutuvat molempiin tarinoihin onnistuneesti ja luonnollisesti. Vihjeitä kertojien identtisyydestä ilmaantuu vähitellen.

Tarinalinjat on nimetty Kovaksikeitetyksi ihmemaaksi ja Maailmanlopuksi, siitä teoksen nimi. Kovaksikeitetty ihmemaa on periaatteessa realistinen tokiolaisympäristö, mutta toki siinäkin tapahtuu kaikenlaista surrealistista, kuten tekijältä sopii odottaa. Kaikki romaanin hahmot ovat nimettömiä.

Kovaksikeitettyyn ihmemaahan sijoittuva alku osoittaa heti, että kyse voisi olla vaikka tieteistarinasta, ellei kirjailija olisi Murakami. Murakami pakenee ahtaita luokitteluja, mikä lienee hänen suosionsa taustalla. Hänen teoksensa jäävät pitkälti mysteereiksi, mikä varmasti miellyttää lukijoita.

Kovaksikeitetty ihmemaa sisältää niin rikkaita ja hauskoja elementtejä, että narratiivin kyydissä viihtyy kuin dekkaria lukiessa. Kovaksikeitetyssä ihmemaassa minäkertoja toimii Systeemin palveluksessa Laskijana, jota vainoavat Merkitsijät ja sysiäiset. Näiden laatu selviää romaanin edetessä.

Maailmanloppu puolestaan on eräänlainen tuonpuoleinen, jossa nimetön päähenkilö saa Untenlukijan toimen ja menettää varjonsa, siis Varjon, joka on tietenkin itsenäinen olento, ja harrastaa kaikennäköistä, jopa juonittelua.

Omituinen renessanssinero, Tohtori, joka on myös romaanin alussa esiintyvän ylipainoisen teinitytön isoisä, on Kovaksikeitetyn ihmemaan tapahtumien keskipisteessä. Eläinten kallot liittyvät molempiin narratiiveihin olennaisesti ja varsinkin tarunhohtoiset yksisarviset on syytä mainita. Sadunomaisuus yhdistyy teoksen alkupuolella kiehtovasti biologiaan ja historiaan.

Juonipaljastuksen uhallakin on todettava, että kirja sisältää myös aitopaasilinnalaisen ”isoisää etsimässä” -motiivin, jossa on asiaankuuluvia hirtehisiä piirteitä. Ja mikäli nerokas pappa lopulta löytyy, saattaa lukija saada sekä filosofista että tieteellistä valaistusta teoksen rakenteeseen ja sisältöön. Suomi ja porot mainitaan, mikä varmasti ilahduttaa täkäläisiä lukijoita.

Koska Murakamin tavaramerkkeihin lukeutuu iloinen rietastelu ja sivistynyt diskuteeraaminen kuumien, usein vinksahtaneiden tai muuten omalaatuisten lolitojen kanssa, välittömästi tarinan alussa mukaan tuleva nuori, sopivasti ylipainoinen neiti antaa odottaa sitä itseään. Lukija ei pety: vaaleanpunaisiin pukeutuva neito filosofoi minäkertojan kanssa muun muassa itseoppineisuuden eduista ja ihmisten parhaimmistosta, kadonneen eksentrikkotuffansa jalanjäljissä. Petiinkin toki päädytään, väistämättä, ainakin platoniseen vuorovaikutukseen, jos ei muuta.

Muitakin naisia Kovaksikeitetyn ihmemaan minäkertojan vällyihin tietenkin ajautuu, myös täyteläisempää vuosikertaa. Silloin ei välttämättä ota eteen, etenkään jos muuten vetävän näköisellä naisella sattuu olemaan ylisuuri mahalaukku täynnä ruokaa. Jos taas päähenkilö fantisoi seksistä viereisessä autossa näkemänsä daamin kanssa, veitikka pelaa takuuvarmasti kiusallisemmissakin paikoissa. Lopulta seksi ensimmäisen naisen kanssa onnistuu ylisuuresta vatsalaukusta huolimatta. Taattua Murakamia, hyvässä ja pahassa.

Maailmanlopun narratiivin haikea minäkertoja saisi hänkin naista, mutta jokin hänen sisällään estää sen. Tarjous on houkutteleva, mutta minkäs teet. Maailmanlopussa on muutenkin melankolisempi ja askeettisempi ilmapiiri ja Untenlukijan silmätkin on viilletty niin, ettei edes auringonvalo voi murheellista miestä lohduttaa. Vaeltaja ja hänen varjonsa kuvastavat yksilön kaipuun eri suuntiin vetäviä puolia. Heidät revitään erilleen, mutta eronneet he olisivat joka tapauksessa.

Kaksi maailmaa ja niiden selitys on allegoria faktalle ja fiktiolle: voiko fiktiivinen maailma olla todellisempi kuin tämä arkinen maailmamme? Olisiko parempi jäädä itse luomaansa maailmaan, todellisuuden asemesta?

Samalla teos toimii vertauskuvana mielikuvituksen luomiskyvylle, joka rinnastuu päähenkilön kahteen todellisuuteen ja niiden vähittäiseen avautumiseen sekä kauniiseen loppuratkaisuun. Tarinoinnin lomassa tekijä pohtii identiteettiä, itseyttä ja sielua. Kuka ja mikä ihminen, yksilö, oikeasti on? Japanilaisen sielun kaihomieli iskee romaanin läpi eksistentialismin koko voimalla.