sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Teos 2013.


”Meidän tehtävämme on antaa tuli takaisin ihmiskunnalle.”


Johanna Sinisalon uusin on syntynyt rakkaudesta tuleen. Intohimon polte hehkuu läpi romaanin. Teksti hengittää ja roihuaa, puhaltaa lukijan huulille lämmintä etelän hehkua, pyhän tuskan ahnasta odotusta. Jo pelkästä lukemisesta tirahtaa vesi kielelle.

Chiliin, tai oikeammin sen sisältämään kapsaisiiniin, syntyy helposti riippuvuus. Mauste on kuin huume, sitä pitää saada koko ajan enemmän ja vahvemmassa muodossa. Kaikkeen tottuu, jopa tulen makeaan poltteeseen. Silti fiksin ensipuraisu on joka kerta yhtä nautinnollinen. Hiki kohoaa otsalle, silmät ja nenä alkavat vuotaa. Mitä kovempi tinki, sen parempi. Kokenut addikti vetää nagaa vaikka raakana. Parasta se on kuitenkin herkkuaterian seassa.

Sinisalo on aina ollut kertomisen tekniikan suvereeni mestari – jo varhaisemmissa novelleissaan. Tämäkään romaani ei tee poikkeusta. Näkökulmakertojien ohella romaanissa on useita toisiaan täydentäviä narratiivisia ratkaisuja, jotka tekevät lukemisesta silkkaa nautintoa. Tyyli vaihtelee juhlallisesta parodiseen, ylevästä vulgaariin. Tähän ei kovin moni pysty.

Ylipäätään Sinisalon kielen rikkaus hakee vertaistaan kansainvälisestikin. Narratiivinen dynamiikka ja tyylien kirjo vahvistavat jokaista yksittäistä osa-aluetta, mutta kokonaisuus on silti paljon enemmän kuin osiensa summa. Sisältö suorastaan resonoi muodon kanssa ja koukuttaa lukijan välittömästi – kuin laadukas chililajike.

Päältä katsoen teoksen pääteema on chilin tulisuus ja siihen nopeasti kehittyvä toleranssi. Tarina on sijoitettu aivan lähitulevaisuuteen, jossa nautintoaineet on kielletty ja Isoveli valvoo. Samalla romaani paljastuu dystooppiseksi vaihtoehtohistoriaksi, joskin se on myös hyytävä allegoria nyky-yhteiskunnasta. Merkit ovat selvästi näkyvissä ja paikoitellen teosta voikin suoraan lukea terävänä aikalaissatiirina. Se on yhtä herkullista kuin parhaimman chiliherkun puristava potku.

Sinisalo on uransa alusta asti ollut yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija eikä uutuuskaan petä odotuksia. Teos käsittelee rohkeasti tärkeitä ihmisoikeuskysymyksiä, jotka tietenkin samalla ovat ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä, mutta ei sorru saarnaamaan. Hyvä taide asettuu aina ihmisyyden puolelle totalitarismia vastaan, niin Auringon ydinkin.

Hyvä taide myös viihdyttää, eikä tekijä petä tässäkään suhteessa: tarina vetää kuin luotijunan veturi eikä kirjaa voi laskea käsistään. Ahmaisin sen kahdessatoista tunnissa.

Sinisalon ekonominen lause ja teemojen kehittelyn sisäinen johdonmukaisuus jaksavat hämmästyttää teos toisensa perään. Hänen tekstissään luonto on aina vahvasti läsnä jos aihe sitä edellyttää ja niin on nytkin. Se kietoutuu kaikkeen ja kaikki sen ympärille.

Kuinka yleisinhimillisestä nautinnosta ja sen kieltämisestä voi saada näin upean tarinan on harvinainen taito sinänsä. Kapsaisiiniriippuvuus on vapauden symboli, joka heijastuu kaikkialle teokseen; ihmisen oikeus nautintoon, ihmisen leppymätön tahto itsensä toteuttamiseen, rajojensa koetteluun. Chilin tiukka puraisu maistuu emansipatoriselta. Samalla chili on tietenkin vertauskuva vahvemmillekin aineille, vaikkapa seksin tuottamille aivokemiaa sääteleville hormoneille.

Sinisalon novellien ja romaanien toistuva päämotiivi on ihmisen ja luonnon suhde, jossa nykyihminen on menettänyt jotain olennaista itsestään vieraantumalla luonnosta. Kirjailijalle ihmisluonto ei kuitenkaan ole mikään idylli jalosta villistä vaan matka pimeyden sydämeen, perimmäisten vaistojen ja viettien alkuvoimaiseen maailmaan. Siten ihmisen autenttinen oleminen on vapaudessaan vaarallista, toisin sanoen elämisen arvoista elämää, Aristoteleen hyvää elämää, eudaimoniaa. No pain, no gain. Tämän vapauden patriarkaalinen valtakulttuuri ja erityisesti ylimatriarkaalinen holhousvaltio haluaa ihmisestä kahlita, jopa juuria – yksilön onnen ja hyvinvoinnin kustannuksella. Ihmisen kykyyn ottaa vastuu omista valinnoistaan ei valtio usko. Kapsaisiinin symboloima vapaus on erittäin vaarallista myös vallanpitäjille.

Hallitsevan järjestelmän pakkomielle luokitella, manipuloida, alistaa ja vainota vapautta rakastavia ja sellaiseksi syntyneitä yksilöitä on Sinisalon yhteiskuntakritiikin aurinkoisinta ydintä. Se, mikä on moniarvoista ja kompleksista, pitää väkivalloin rajata tietyiksi helposti määriteltäviksi luokiksi ja käsitteiksi. Kyseinen tasapäistämistaipumus on aina läsnä siellä missä valtio ja valtakulttuuri ryhtyy kasvatuksen ja oikean opin avulla muokkaamaan ihmisiä yhteiskunnan tarpeisiin sopiviksi simppeleiksi yksiköiksi – yksiköiksi yksilön asemesta. Tämä pätee myös nyky-yhteiskuntaan.

Sinisalo osoittaa kuitenkin myös sen, miten nimenomaan luonnollisuutta ja vaistomaisia taipumuksia voidaan käyttää alistamisen välineenä ja syrjivän ideologian perusteluna. Omassa ajassamme se näkyy jatkuvasti niin uskonnollisessa kuin tieteellisessä retoriikassa, jolla pyritään vahvistamaan perinteisiä roolimalleja ja hiearkioita.

Totalitaarisissa valtioissa, joiden taustalla on voimakas teokratia tai ideologia (fasismi, natsismi, kommunismi) ihmisen rakkauselämän ja seksuaalisuuden kontrolli saa aina henkisen ja fyysisen väkivallan piirteitä – tämä näkyy varsin karmivalla tavalla jo itänaapurimme nykypolitiikassa. Kontrollia perustellaan yliluonnollisen auktoriteetin, luonnon ja kansallismielisen ideologian avulla.

Auringon ytimessä Sinisalo huipentaa ihmisen ja luonnon mystisen yhteyden koko tuotantonsa komeimmiksi kuvauksiksi, jotka nousevat lähelle sellaista modernistista runoutta, joka hyödyntää kansanperinnettä ja vanhoja loitsuja. Marja-Liisa Vartion 1950-luvun alun lyriikka tulee hakematta mieleen.

Häiritsevä piirre päähenkilön kapsaisiiniriippuvuudessa on huumeannoksen eli fiksin myötä syntyvän masokistisen hurmostilan synesteettinen kuvaileminen väreiksi ja ääniksi. Synestesia on jo jokusen vuoden ollut riippakivenä spekulatiivisessa fiktiossa, kuten mikä tahansa kapean ilmaisuvoiman omaava ikävä muotivillitys. Tekijöiden olisi nyt aika keksiä omaperäisempiä ratkaisuja metaforiksi tunnekokemuksille. Kun synestesiaa pursuaa jokaisesta kirjasta, se alkaa ärsyttää.

Toisaalta Sinisalon moniulotteinen ja synkkä Kellari-allegoria on nerokas, joten synestesiakuvaus ei lopulta kauheasti kokonaisuutta haittaa. Samoin päähenkilön kyky lukea toisten ihmisten tunteita tuoksuina toimii synestesian rinnalla varsin hyvin ja täydentää kuvaa hahmon persoonallisuuspiirteistä.

Intertekstuaalisuuden osalta tekijä ammentaa jälleen kerran klassikoista, H.G. Wellsin Aikakoneesta, George Orwellin romaanista Vuonna 1984 ja Margaret Atwoodin teoksesta Orjattaresi. Dystopia-aihepiirissä tämä onkin oikein sopivaa ja juuri tällainen perinteen kunnioittaminen osoittaa kirjailijan paneutuneen huolella romaanin rakenteeseen. Muitakin referenssejä tekstin ulkopuolelle, toisiin teksteihin, fiktioon ja faktaan, löytyy, taitavasti narratiiviin upotettuna. Pintakerros saa lisäsävyjä syvistä vesistä. Piiloteksti imee lukijan auringon ytimeen.

Kaiken yhteiskunnallisuuden ja ajankohtaisten ihmisoikeusteemojen rinnalla Auringon ydin on kuitenkin ennen kaikkea romaani ihmisistä, heidän ennakkoluuloistaan ja konflikteistaan. Jännittävä juoni lomittuu suuriin teemoihin saumattomasti ja mikrohistoriallisesta tulee makrohistoriallista. Tarinan hahmot ovat lihaa ja verta, eivät kirjailijan välittämän historiallisen tai aatteellisen sanoman karrikoituja edustajia, ohuita ja epäuskottavia tyyppejä, kuten vaikkapa Isaac Asimovin yliarvostetussa Säätiö-trilogiassa. Todellinen kauneus nousee aina tragiikasta, suuruus kohtalon kovimmista kolhuista ja elämän ikiaikaisista mysteereistä.

Hienovaraisin vedoin Sinisalo johdattelee lukijan oivaltamaan, miten roolihenkilön takana on aina ihminen. Yhteiskunta asettaa yksilölle karsinan, johon hänen tulisi sopeutua. Tämä on jossain määrin välittämätöntä myös liberaalidemokratiassa ja monipuoluejärjestelmässä, mutta keskinäisessä kanssakäymisessä ja erityisesti nykyajan puhuvien päiden pluralismissa meidän pitäisi aina jaksaa muistaa, että me kaikki olemme lopulta ihmisiä, yksilöitä, persoonia, haavoittuvuuksinemme, haluinemme, vaistoinemme, vietteinemme. Juuri tähän moderni ihmisarvokäsitys nojaa. Valitettavan moni näyttää unohtaneen sen median ja internetin verkostoissa. Nämä häiritsevät ja uhkaavat piirteet näkyvät sekä omassa yhteiskunnassamme että erityisesti itäisessä naapurissamme. Rakkaus katoaa, empatia kuihtuu.

Ihmisyyden ääni ei vanhene koskaan. Sinisalon uusi romaani on ajankohtainen ja samalla ajaton: klassikko jo syntyessään. Jos joku puhuu suomalaisen proosan kriisistä tai romaanin sairastamisesta, hän lukee vääriä kirjoja. Tai kenties hänen sisäinen tulensa, rakkautensa kirjallisuuteen, on sammunut. Auringon ydin antaa tulen hänelle takaisin.

Johanna Sinisalo (Kuva: Katja Lösönen)

lauantai 12. lokakuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Atena 2013.


Ne, jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan. -Oscar Wilde



Kotimaisen suosikkikirjailijani uusin teos on kuin mittatilaustyönä minulle tehty. Se on juuri sellainen kirja, jonka haluan lukea, ja luinkin sen ahmien, kuitenkin samalla analysoiden. Teos vaatii sitä, se suorastaan kutsuu tulkitsemaan ja pohtimaan. Seuraavassa kustantajan esittely kirjasta.


Romaani ei ole kauhuviihdettä, vaikka pintatason H.P. Lovecraftin teoksista tuttuja sävyjä lupaileva kerronta heti alussa voi siltä vaikuttaa. Näkökulmahenkilö Judit, josta tekijä kirjoittaa yksikön kolmannessa persoonassa, saa nopeasti rinnalleen ylikertojan, jolla on metafiktiivinen rooli tarinan kommentoimisessa. Metafiktiivinen ylikertoja ei ole kaikkivoipa, vaikka teoksen teemoihin sellainen olisi sopinut, päältä katsoen. Kun tarina etenee, kaikkivoipuus ja kaikki muukin kyseenalaistetaan. Jo alussa läsnä oleva ironia ottaa vallan.

Jääskeläinen on sijoittanut vihjeitä romaaninsa tulkintaan pitkin matkaa. Flaubertiakin siteerataan, parikin kertaa. Tekijä, luoja, on tekstissä läsnä, kaikkialla. Silti hän antaa ymmärtää, että roolihahmot elävät omaa elämäänsä, ovat hänen voimiensa ulottumattomissa. Kerronnaltaan teos on näistä metafiktiivisistä syistä tavattoman monipuolinen ja rikas.

Romaanin hurja tahti imee heti mukaansa, tapahtumat etenevät nopeasti ja väistämättä. Yllättäviä käänteitä tuntuu riittävän loputtomiin ja nopeasti väistämättömyyskin osoittautuu tekijän jekkuiluksi. Tuomitut vapahdetaan tai pelastetut tuhotaan.

Kauhukirjallisuuden historiaa tuntevalle jo kirjan kansipaperin alta paljastuva, verenpunaiselle pohjalle hopealla painettu Jussi Karjalaisen upea selkämystaide antaa kiehtovia lupauksia lonkeroista. Vähitellen Jääskeläinen lunastaa tekstissä kaikki kansitaiteen lupaukset korkeimpaan potenssiin. Hän onnistuu Pariisiin sijoitetussa jaksossa jopa heittämään niin ison vaihteen silmään, että menetyskirjailija Dan Brownkin jää kauas taakse Da Vinci -koodillaan. Jääskeläinen menee myös tällaista perusviihdettä paljon syvemmälle, suoraan romaanitaiteen ja olemassaolon suuriin kysymyksiin.

Teoksessa on mukana viehättävä hahmo, jonka voi lukea satiirina himolukijasta, verenhimoisesta ahmatista, joka kykenee tarinoihin uppoutumalla ylittämään todellisuuden kahleet ja synnyttämään sisällään ja lähellään fiktion henkiin. Näinhän tavallinen lukijakin tekstille tekee: kirjan kannet avattuaan lukija herättää tekijän luoman todellisuuden tietoisuudessaan henkiin, tavallaan luo luojan luomistyön uudelleen, sitä itselleen ominaisella tavalla tulkiten. Tämä tekijän ja lukijan vastavuoroinen leikki on tärkeä taso Jääskeläisen romaanissa.

1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun alun länsimaisten yliopistojen yhteiskunta- ja humanististen tieteiden laitoksilla suosittu sosiaalinen konstruktivismi on myös vahvasti läsnä tekijän luomissa rakenteissa ja kirjan loppupuolella se tulee näkyvästi pinnalle.

Todellisuus voidaan käsittää fiktiona, joka muuttuu virallisissa ja etenkin tieteellisissä kertomuksissa sitä mukaa kun tiede itse havainnoi ja tulkitsee olevaisuutta uusin tai vanhentunein tavoin. Postmodernin totuusrelativismin ahdistus saa teoksessa ironisen, joskin ymmärtäväisen käsittelyn, joka johtaa suoraan eksistentialistiseen angstiin olemassaolon perimmäisistä kysymyksistä. Tieto lisää tuskaa.

Aikakauden ja tiedon laadun asettama suhteellisuus pätee niin sanottujen tieteellisten totuuksien ohella suuriin olemassaolon kysymyksiin, joihin uskonto ja tiede tarjoavat keskenään hyvin ristiriitaisia vastauksia. Näitä ikuisia teemoja Jääskeläinen pyörittelee niin mestarillisesti, että joku Dan Brown on hänen rinnallaan naurettava tuhertelija.

Kirjailija kysyy teoksensa kalkkiviivoilla näkökulmahenkilön kautta suoraan, mitä todellisuus on, ja miten se rakentuu. Ihmisen omassa vallassa on lopulta päättää, tietoisesti valita, millaiseksi hän todellisuutensa tulkitsee tai konstruoi. Samoin kirjailija ja koko kirjallisuus osana taiteen ja tieteen suurta kertomusta luo ja pyrkii selittämään olemassaolomme perimmäisiä kysymyksiä.

Elämä, kuolema, rakkaus, petos, taide, tieto, sielu, usko ja epäily: nämä aiheet ovat Sielut kulkevat sateessa -kirjan keskiössä. Seksuaalisuus, ihmiselämän kenties hallitseva vietti, tunkee päähenkilöiden tajuntaan tilanteissa, joissa sitä ei välttämättä voisi odottaa. Suurimman pelon, tuskan ja ahdistuksenkin hetkillä himo voi tarjota pakotien, tai reitin toisenlaiseen kokemukseen, jonka avulla kauhunkin voi paremmin kestää, tai ainakin hetkeksi unohtaa.

Romaani tarkastelee asioita myös vaihtoehtohistoriallisen tason kautta ja ihailtavan vetisissä maisemissa. Samalla se kommentoi nykyajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa rohkeasti poliittisesti kantaa. Sanomattakin selvää, että koko ajan tekijä seisoo humanismin ja ihmisyyden joukoissa, fundamentalismia ja poliittisia ääriliikkeitä vastaan. Teoksessa kritisoidaan hahmojen kautta niin äärioikeistoa kuin kommunismia, niin militanttia lähetyssaarnaaja-ateismia kuin uskonnollista kiivailua.

H.P. Lovecraft on tekstissä vahvasti läsnä koko ajan, ja esiintyy myös kirjassa sivuosassa, joskin kokonaisuuden kannalta merkittävässä. Hänen tuotantoaan tunteville romaani onkin suoranainen aarreaitta, joka rakentaa vanhan perinteen päälle upeaa uutta kerrostumaa ja näin ollen laajentaa lovecraftiläistä formaattia entisestään.

Jääskeläinen luo kiellettyjä katedraaleja ja monumentteja sateiseen Helsinkiin, kun nämä aiemmin ovat esiintyneet meren pohjalla tai Etelämantereen kadonneissa kaupungeissa. Mikään Mestarin luoma hirviö ei ole niin elävä kuin Jääskeläisen niistä muovaamat uudemmat versiot. Lonkeroiden ja neulahampaiden pluralismi läpäisee teoksen kaikki tasot.

Tekijä räjäyttää lukijan silmille koko Lovecraft-mythoksen piilotekstin antamatta tippaakaan armoa. Gnostilaiset teoriat Jumalasta ja perinteinen deismi lyövät kättä ilkikurisesti ja vanha Mestarikin varmasti myhäilee tyytyväisenä – ellei jopa hieman kateellisena – haudassaan. Onko kaiken hulluuden takana sittenkin jotain vielä pahempaa? Uskaltaako ihminen rukoilla, jos Taivaan Isä, tai se, joka ei ole hän, sattuisikin vastaamaan tai peräti näyttäytymään?
Ylikertoja paljastaa ironisissa sivuhuomautuksissaan paljon siitä tematiikasta ja tekniikasta, josta yleensä ei uskalleta puhua kuin kirjailijoiden ja kirjallisuuden tutkijoiden kesken. Jos teokseen laitetaan ménage à trois, laitetaan sitten viimeisen päälle. Lukijan nautinnolla ei ole rajoja kun tekijän luoma metafiktiivinen kommentaattori iskee hänelle silmää tuon tuosta. Valinnoillaan Jääskeläinen koettelee sopivaisuuden rajoja, usein ylittääkin ne, eikä veren, musteen ja sateen loisketta voi kukaan estää.

Romaanin teknisesti kunnianhimoinen asetelma alkaa loppua kohden jossain määrin muistuttaa Jostein Gaarderin 1990-luvun alun kansainvälistä hittiä Sofian maailma, mutta viimeksi mainitun äärimmäisen teennäinen, kömpelö ja ärsyttävä metafiktio jää huomattavasti Sielut kulkevat sateessa -teoksen hienostuneille ja monitulkintaisille ratkaisuille.

Romaanikirjailijan ja jumalan rinnastaminen on haastavaa, mutta Jääskeläinen suoriutuu siitä mallikkaasti. Kirjailija itse on antiikin tragedian deus ex machina, jonka teksti, kieli, saa mitä tahansa tapahtumaan. Lukija pakotetaan mukaan, tahtoi hän sitä tai ei.

Myös eräässä kohdassa vaivihkaa tapahtuva kirjailijan ja todellisuutta selittävän ateistin vertaaminen hallusinaatioista kärsivään mielipuoleen on herkullinen yksityiskohta, etenkin niille, jotka ovat itse kirjoittaneet romaanikäsikirjoituksia.

Kertojan tunne siitä, että hän on vastuussa aivan kaikesta, on hyvinkin rajallinen, ja Jääskeläisen kertojan kokemus puhuu kirjailijan syvällä rintaäänellä. Kirjailijan luoma todellisuus hahmoineen on aina omaehtoinen kokonaisuus, joka nopeasti alkaa viedä luojaansa sen sijaan, että luoja suvereenisti kuljettaisi hahmot ja tapahtumat niiden loogiseen loppuun.

On tärkeä muistaa, että samalla kun me ihmiset luomme todellisuutta, luomamme todellisuus vuorovaikutteisesti luo meitä, ja uusintaa tulkintojamme todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Uppoutuessamme symbolien mereen meistä tulee osa sen maailmaa ja samalla siitä maailmasta tulee osa meitä. Pitää vain uskaltautua pinnan alle. Siellä kronologia, fakta ja fiktio murtuvat ja W.B. Yeatsin maineikas Leda ja joutsen kohtaavat Jääskeläisen teoksen nykyhetken dilemmat, tulkinnat ja analyysit. Kaikki on mahdollista. Vai onko sittenkään?

Bonuksena teoksessa paljastetaan ihmiskuntaa jo vuosituhansia piinannut kumiankan arvoitus.

Joillakin romaanin hahmoilla on esikuva todellisuudessa, mikä tietenkin lisää metafiktiivistä syvyyttä tuoden mukanaan humoristisen autofiktiivisen tason. Kata on helppo tunnistaa jo nimen perusteella ja monelle meistä myös Nora on tuttu henkilö. Juuri tällainen avainromaanimainen leikki tuo lukunautintoon lisää kiehtovia sävyjä. Toisaalta esikuvat ovat hyvin kaukana romaanihahmoista, joskin ulkonäöltään ja eräiltä muilta piirteiltään ihastuttavan lähellä fiktiovastineitaan. On olemassa myös toinen fiktiivinen Nora, ja samalla lukemattomia, kun eri ihmiset muodostavat eri Norista omia käsityksiään.

Koirien nimistä voidaan mainita Dawkins ja Nietzsche, mikä valintana osoittaa jälleen kerran tekijän lämminhenkistä huumorintajua. Ateistikoirat, nykyinen ja entinen, kohtaavat uusissa olomuodoissaan. Saavat perkeleet mitä ansaitsevat – ihmisen parhaat ystävät.

Nietzschen kuuluisa lausahdus Gott ist tot on teoksessa lipsahtanut muotoon God ist tot, mutta tämä muotovirhe on kuin intialaiseen mattoon tarkoituksella kudonnassa jätetty virhe, joka vain korostaa taideteoksen kokonaisuuden mestarillista kauneutta ja symmetriaa.

Jääskeläisen aiempiin romaaneihin verrattuna uusin on selkeästi askel kaupallisempaan suuntaan, mutta tämä ei todellakaan tarkoita, etteikö kirjailija olisi tehnyt aivan oikean ratkaisun. Vaikka romaanin alkupuoli on viihdyttävä ja helppolukuinen, sen lopussa avautuva pohjaton taiteellisuus ja moniselitteisyys häikäisee. Juuri tällaisista aineksista kirjallisuuden historian suuret romaanit tehdään ja Jääskeläinen on onnistunut työssään loistavasti. Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla. Käännöksiä odotellessa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen