Henry Parland: Khimaira

Toimittanut ja esipuheella varustanut Harri Kumpulainen. Suom. Petri Salin. Turbator 2011.

Tähtivaeltaja 4/2011

Harri Kumpulainen jatkaa tärkeää työtään julkaisemalla suomeksi varsin tuntemattomaksi jääneen Henry Parlandin (1908–1930) fantasianovelleja. Esipuheessa kirjan toimittaja kertoo Parlandin elämästä ja taiteesta. Valitettavan lyhyeksi jääneestä elämästä huolimatta Parland ehti kirjoittaa klassikon aseman ansaitsevaa kirjallisuutta. Hänen ruotsin kielensä oli omintakeista, koska Parlandin tausta on sekoitus venäjää, saksaa, ruotsia ja suomea. Petri Salin on käännöksessään pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan säilyttämään kirjailijan omaperäisen tyylin.

Ensimmäinen novelli Joutsen on vahvasti ja vanhahtavasti romanttinen itsemurhatarina. Nuoren miehen elämässä ei ole mieltä, ei valoa. On vain epätoivoa. Kieli on kaunista, ehkä hieman hapuilevaa, eikä kertomus oikeastaan sisällä fantastisia elementtejä kuin nimeksi. Kuitenkin loppuhuipentumassa on väkevää, runollista symboliikkaa.

Niminovelli jatkaa samaa pessimistis-romanttista teemaa ja tyyliä, tuoden mukaan yliluonnollisen elementin. ”Ihminen, jonka kohtaloon Khimaira puuttuu, on tuhoon tuomittu.” Runoilija Paul Manet huomaa tämän liian myöhään.

Vuori-novellissa on nimensä mukaista jylhää majesteettisuutta ja lisäksi yllättävä loppuratkaisu. Tämä on suosikkejani kokoelmasta. Novelli on kieleltään voimakas ja nousee kahden ensimmäisen tematiikan yläpuolelle monellakin tavalla – kuten vuoren pitääkin.

Seuraavakin novelli kertoo vuoresta, univuoresta, mutta siinä on samalla tieteellisesti kuvattua uskonnollisuutta tai uskonnollisesti kuvattua tiedettä. Lisäksi – kuten novellin nimi osoittaa – läsnä on buddhalainen motiivi, tyhjyys. Tuskin Parland oli lukenut miekkamestari Miyamoto Musashia, mutta olisi hyvinkin voinut: univuoren viisas vanhus näet lausuu samuraihenkisiä ikuisia totuuksia.

Novellissa Kuolon tähti tekijä saavuttaa apokalyptisen tunnelman nerokkaasti pienillä siirroilla. Siinä yhdistyy lovecraftilainen scifitunnelma uhkaavan maailmanlopun väistämättömyyteen ja läheisyyteen. Epätoivoa ja ihmisten sekaannusta huokuva novelli sisältää myös aineksia, joista Strugatskin veljekset olisivat voineet olla ylpeitä. Kuolon tähti on selvästi aikaansa edellä ja kansainvälisestikin arvokas taideluomus. 

Novellien väliin sijoitetusta luvusta löytyvissä proosafragmenteissa on alussa Jim Morrison -tyylistä käärmesymboliikkaa ja myöhemmin vahvaa surrealismia, jossa Jumala ajaa autolla ja piru matkustaa junassa.  Fragmenttien pääasiallinen tunnelma on Parlandille ominaiseen tapaan synkkä: kuolema ja väsymys hallitsevat.

Lyhyet kolmiosaiset Minä ja smokkini sekä Teema ovat absurdeja ja unimaisia, varsinkin Minä ja smokkini on suorastaan hirtehinen. Teema-novelli on huomattavasti mustempi, hyvin outo tunnelmaltaan. Tekijän pessimismi tulee tässäkin esiin lyhyinä, yllättävinä purkauksina. Kieli on kaunista ja tiheää.

Teoksen päättää parikymmensivuinen Minä ja isäni silmälasit. Se on oikeastaan klassisen kolmiodraaman eli menagé à trois'n, kuvaus, mutta sisältää erinomaisen originellia, paikoitellen lähes psykoottista yksityiskohtien vyöryttämistä, jossa humalan läpi takit nousevat itsekseen sohvalta, tyynyt avaavat suunsa ja sairaalavuoteella luetun sanomalehden kirjaimet surisevat pitkin huonetta. Kuvasto voisi olla jostain David Cronenbergin elokuvasta. Loppuhuipennus on kafkamainen ja muistuttaa myös Dürrenmattia. Kerrassaan mestarillista.

Harri Kumpulaista on kiittäminen siitä, että nämä harvinaiset novellit on nyt saatettu laajemman lukijakunnan nautittavaksi suomen kielellä. Petri Salinin käännös on loistava, varsinkin viimeisen novellin maaginen sanataiteilu. Henry Parland ehdottomasti ansaitsee sen arvon ja huomion, josta Kumpulainen esipuheessa kirjoittaa. Suomessa on osattu kirjoittaa maailmanluokan fantasianovelleja jo viime vuosisadan alussa. Parland-käännös on merkittävä kulttuurityö.