torstai 14. syyskuuta 2017

Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Toimittanut Erkka Mykkänen. Gummerus, 2017.


”Olisinpa minä kirjoittanut tämän”, alkaa toimittaja Erkka Mykkäsen tuoreen novelliantologian esipuhe. Teoksessa suomalaiset kirjailijat jatkavat tai versioivat kotimaisia klassikkoja, osa jäljitellen, osa dekonstruoiden tai modernisoiden. Onnistuneimmat novellit ovat kokeellisia, mahdollisuuksien rajoissa tai peräti rajoista välittämättä.

Maininnan ansaitsevat Anu Kaaja muumimukaelmallaan Toinen talvi ja Laura Lindstedt omaperäisellä jatkollaan Joel Lehtosen Rakastuneeseen rampaan.


Novellistit valottavat ratkaisujaan lyhyessä esittelytekstissä ennen varsinaista kertomusta. Arvostelija ei mukisematta niele tätä toimituksellista valintaa: novellit olisivat itsessään riittäneet. Osa kirjoittajista melkein tai de facto pyytelee ratkaisujaan anteeksi. Moni lukija varmasti kartoittaisi mieluummin neitseellistä maaperää, ilman tekijän puolusteluja ja opastusta. On uskallettava hypätä. Rohkeus palkitaan.

Antologian aloittaa luonnollisesti Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, siis sen jatkoksi kirjoitettu Viidestoista luku. Asialla on Petri Tamminen. Koska kyseessä on kansallinen monumentti, tekijällä on haastetta kerrakseen.

Tamminen säilyttää Kiven repliikkimuodot ja välissä on kertovia jaksoja sekä luontoidyllejä, jotka menevät parodian puolelle, ilmeisesti tarkoituksella. Nykyaikaa vasten miehistä tarinaa peilataan sukupuoliroolien kyseenalaistamisen kautta, ironia rikkoo illuusion toistuvasti, härnää, kyseenalaistaa tekstiä.

Poliittisesti oikeaoppinen feminismi kriittisenä näkökulmana on jo melkoisen konventionaalinen ratkaisu, varsinkin, kun sama teema toistuu parissa muussa antologian tekstissä. Onnistuneimmat novellit eivät sorru tällaiseen, ne katsovat kauemmas, niiden läpi näkee ajattomuuteen.

Aikanaan feminismi on tietenkin ollut uudistava ja tuore näkökulma, mutta nykylukija kokee sen helposti rasitteena yhteiskuntamme muutenkin ylimoralisoivassa ilmapiirissä. Hyvä taide osaa kyllä kysyä vaikeita kysymyksiä, mutta niihin vastaaminen tai vastauksilla saarnaaminen on tunnetusti taiteen vastakohta.

Aikalaiskriittinen on myös Antti Heikkinen Juhani Ahon Rautatietä mukailevassa Puolue-satiirissaan. Täytyy myöntää, että raapaisu osuu napakasti tämän päivän karnevaaliatmosfääriin ja kirvelee ilkeästi. Ämpärit ja makkaratkin mainitaan: kaikkea kaikille, jokaiselle jotakin. Näin ennen vaaleja. Aina.

Nykyaikainen sovitus Ahon klassikosta sisältää myös auton ja porilaisnäkökulman. Kuva ajastamme, rautatie on tullut tähän päivään. Kiskot vievät länsirannikolle.

Mainittu novelli on antologian toiseksi viimeinen. Lindstedtin Sakris Kukkelman tulee Tammisen Kivi-mukaelman jälkeen. Tämä on arvostelijan mielestä sellaista novellitaidetta, joka kestää ajan hammasta paremmin kuin aikalaissatiiri. Lindstedt kokeilee kertojalla, ampuu kovilla, vyöryttää heti alussa ideoita, jotka lunastaa tekstin edistyessä. Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan vaatii useita lukukertoja, ei päästä helpolla ja sittenkin jää auki, kuten pitää.

Köyhä polseviikki on suljetun huoneen novelli, mutta teksti viittaa toistuvasti muualle, kertoja ei tyydy tapahtumiin vaan hyökkää luomaansa todellisuutta vastaan, astuu rohkeasti roolinsa ulkopuolelle.

Lopussa tekijä siirtyy L. Onervan Mirdjaan, mutta viestikapulan nappaakin yllättäen Iida Sofia Hirvonen. Nyt Mirdjakin on rautatien tavoin nykyajassa, etsii rooliaan hektisessä kaupungissa, varjona alkuperäisestä, heijastellen kohdettaan peilissä. Mirdja seilaa urbaanissa maisemassa työhaastattelusta vällyjen väliin.

Feministinen eetos on tässäkin mukana, kuten myöhemmin tulevassa Hanna-mukaelmassa, joka on Saara Turusen tendenssimäistä käsialaa, jo esittelytekstin mainitsemana. Sen olisi huomannut ilmankin. Hanna 2017 on moralisoivasti metafiktiivinen. Olisi voinut olla huomattavasti paremminkin. Kukaan ei nykyään pelkää Virginia Woolfia.

Joonas Konstigin Kerro miulle, ristiturpa kertoo Ainon kalevalaisen tarinan uudelleen. Mukana on murreilmaisua ja teiniongelmia. Novelli ei yllä korkeuksiin.

Juha Hurme ei paskajutullaan tee kunniaa Volter Kilvelle, päinvastoin. On perusteltua pitää, Hurmeen tavoin, Alastalon salissa -teosta maailman parhaana romaanina. Lisäksi Hurme nostaa sen rinnalle ja yli jatkon Pitäjän pienimpiä. Nämä olisivat ansainneet parempaa.

Anu Kaaja leikkii merkityksillä ja sanoilla muumipeikkomukaelmassaan, jossa Tove Janssonin Taikatalvi realisoituu symbolien viidakossa. Tekijä onnistuu erinomaisesti siirtämään oudon muumimaailman tunnelmineen ihmisten pariin, jossa viittauksia Janssonin hahmoihin putkahtelee samalla kuin mukeja särkyy ja roinaa kaupitellaan. Tarinan loppu on kaunis ja uhkaava. Novellissa on loputtomasti tasoja ja se mahdollistaa käytännössä rajattoman määrän tulkintoja. Joku voisi kaivata konkretiaa, tämä arvostelija ei. Antologian paras teksti.

Omalla tavallaan Erkka Mykkäsen Sinuhe-pastissi on antologian epäonnistunein teksti, koska se jäljittelee Waltaria tyylillisesti, sisältäen Kaptah-kliseet kaupan päälle, ja sortuu vielä lopussa naiviin paatoksellisuuteen ja suoranaiseen saarnaamiseen. En oikein ymmärrä, mitä tekijä haluaa työllään sanoa. Kaikki on sanottu niin monta kertaa aiemmin, paljon paremmin. Pastissi toimisi ronskina huumorina, ikonoklasmina, paatoksena se on sen sijaan tuomittu epäonnistumaan.

Antologian päättää Juhani Karilan jatko Sudenmorsiameen. Aino Kallas on tietenkin kielellisesti niin omaperäinen, että hänen jäljittelynsä olisi kirjallinen itsemurha, minkä tekijä esittelyteksissään toteaakin. Ratkaisu ongelmaan on tietokonepeli, mutta se taas vieraannuttaa vanhemmat lukijat, jotka eivät moisesta hapatuksesta välitä. Toimiikohan teineille?

Kokonaisuutena Jatkuu! on hienon idean kohtalaisen vaatimaton toteutus. Mukana olisi voinut olla myös tuoreempia klassikoita, esimerkiksi Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä tai Juhannustanssit. Maria Jotunia ja Marja-Liisa Vartiotakin olisi voinut jatkaa. Myös kirjallisuutemme ainoan nobelistin poissaolo hämmästyttää, erityisesti, koska Sillanpää on jälleen hyvinkin ajankohtainen. Hurskas kurjuus tai Nuorena nukkunut voisivat heijastella ja heijastelevatkin nykyistä keskusteluilmapiiriä ja poliittista kenttää.

Antologian vahvuus on sen moninaisuudessa, mikä varmasti tarjoaa jokaiselle omat suosikkinsa. Kirjoittajat ovat hyviä, mutta novellien aihe tai tyyli pettävät monessa tapauksessa. Silti idea on mainio, toteutus vain kokonaisuutena ontuu.