tiistai 1. syyskuuta 2015

Käärmeenliekit – Suomalaisia lohikäärmetarinoita. Osuuskumma, 2015.

Tähtivaeltaja 3/2015


Osuuskumman antologian lohikäärmenovellit ovat erilaisia ja eritasoisia, osa hyvinkin kekseliäitä. Valitettavan moni kirjoittaa tarinansa itsestään selvään fantasiamiljööseen ja tyytyy perushöttöön. Parhaiten lohikäärmeet toimivat scifi- tai kaupunkiympäristössä, kuten Tomi Jänkälän huumoria, aikalaissatiiria ja vaihtoehtoluonnonhistoriaa pulppuava Uralin sininen osoittaa. Venäläisen tiedemiehen hurja lohikäärmejahti pitää lukijan pihdeissä loppuun saakka.

Myös Jussi Katajalan Lento OA1701 onnistuu. Dekkarimaisessa novellissa lohikäärmeet ovat luonnollinen osa nykymaailmaa. Niitä on eri lajeja, kuten lintuja, ja jokunen viihtyy suurkaupungissakin. Suomalaisen Antin näkökulmasta kerrottu tarina huipentuu Himalajalla, jossa lohikäärmeet pesivät, ja Antti tapaa kohtalonsa. 
J.S. Meresmaan Hyvä emo sekoittaa aiheeseen paikallishistoriaa. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Tampereelle, kertojana toimii Hilma-piika, jota uhkaa vanhanpiian osa. Rakkautta ja draamaa sisältävän tarinan keskiössä on hienostoperheen Margareta-tytär ja hänen lemmikkilohikäärmeensä. Yllättäen tyttö pamahtaa paksuksi ja ongelmiahan siitä seuraa.

Tarja Sipiläinen tarinoi Asfalttiritarissa kuudesluokkalaisesta Hole-pojasta, jonka kotitalon piha-asfalttiin ilmestyy lohikäärmeen kuva. Mukana on perinteinen kostomotiivi, jossa koulukiusattu nörtti saa maagista apua ilkimysten kurmoottamiseen. Viittaukset ritaritraditioon ovat ironisia. Helsinkiläistä lukijaa hymyilyttää myös se, että Hole kulkee uuden kaverinsa Juhon kanssa koulumatkat Herttoniemen ala-asteelle raitiovaunulla.


Hanna Morren Rakelin päätös on herkkupala. Päähenkilönä on bisnesnaisena vaikuttava ihmislohikäärme Rakel Lindorm, joka palkkaa uudeksi sihteerikseen kiehtovan Jyri Riitteen. Mikä Riite on miehiään? Saako hän muutettua lohikäärme-Rakelin intohimoiseksi puumaksi? Vastaus kysymyksiin selviää Lapissa.

Magdalena Hain niinikään muodonmuutosteeman ympärille rakentuva Hänen kuvansa edustaa antologian kärkikaartia. Lukijan mieltä lämmittää erityisesti uudelleen kirjoitettu evoluutiohistoria, joka lopussa yhdistyy jylhään, kosmiseen luomismyyttiin.

Kosmiset sfäärit saavuttaa myös Anne Leinosen oivallinen tieteistarina Maeruksen koskettamat. Sen kertojaminä Irma työskentelee hoitokodissa vuonna 2269 ja tapaa siellä potilaana olevan miehen, vihanneksen, joka on kuitenkin pintaa syvempi tapaus. Novellissa lohikäärme on kuiskaus, vihjaus. Vasta aivan lopussa selviää, millainen.

Antologian taso vaihtelee turhan paljon, seasta löytyy niin fantasian kliseitä kuin suomikumman helmiä. Suurin osa novelleista vaipuu unholaan heti lukemisen jälkeen. Toimituksellisesti olisi ollut parempi suosia laatua määrän sijaan. Nyt lohikäärmekeitosta jää sillisalaatin jälkimaku.

Tapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja – Kauhu filosofiana. niin & näin, 2015.


Tähtivaeltaja 3/2015

Akateeminen kiinnostus kauhuun on maassamme suhteellisen harvinaista. Tapani Kilpeläisen teos kauhusta filosofiana onkin tarpeellinen lisä suomalaiseen lajityyppikeskusteluun. Kauhukirjailijoille ja alan harrastajille tutkielma voi avata uusia tulokulmia rakkaaseen aiheeseen. Erityisesti kauhua kirjoittavalle filosofin tiheiltä riveiltä voi irrota ideoiden ohella jopa suoranaista inspiraatiota.

Teksti on oppineeseen tapaan melko kuivaa, mutta toisaalta, jos aihe kiehtoo, teoreettinen lähestymistapa ja paikoitellen kankea kieli menee siinä sivussa. Mikään kauhuhistoriikki Kilpeläisen teos ei ole, vaikka kirjan alkupuolella genren historiaa sivutaan aiheen ja termistön määrittelemisen jälkeen lyhyesti.

Tekijä kyseenalaistaa aikaisempia teorioita ja osoittaa niiden virheet, muun muassa liiallisen yleistämisen tai liian tiukan rajaamisen. Kuten tunnettua, rajaamisongelma on ylipäätään kirjallisuuden tutkimuksen keskiössä ja aiheuttaa myös kaupallista stressiä. Kilpeläinen on oikeassa siinä, että kauhussa ei pidä heppoisin perustein sulkea pois teoksia lajityypistä liian tiukoilla ehdoilla.

Toisinaan teoria itsessään pakottaa tulkitsemaan teosta siten, että kaikki mikä ei sovi teoriaan pitää ohittaa tai selittää pois. Tämä ongelma on tyypillinen tulkitseville humanistisille aloille. Muun muassa Sigmund Freudin ja Julia Kristevan psykoanalyyttiset spekulaatiot saavat tekijältä ansaittua satikutia: ”Freud lukee novellia [E.T.A. Hoffmanin Nukkumattia] oman teoriansa valossa.”

Filosofi käyttää Bram Stokerin Draculaa esimerkkinä allegoristen ja symbolististen tulkintojen loputtomasta suosta. Jos teoksen pinta hylätään ja merkityksiä etsitään tekstin takaa, mikä tahansa käy. Pinta, itse kauhutarina, on siis otettava huomioon eikä vain haettava oletettuja ”varsinaisia” merkityksiä sen taustalta. Muuten on vaarana, kuten tekijä aiheellisesti toteaa, että jo myytiksi muodostunutta kertomusta aletaan tulkita toisten myyttien, kuten Freudin unien tulkinnan – H.P. Lovecraftin sanoin lapsellisen symboliikan – avulla. Hitchcockin Psykon kuuluisa suihkukohtaus ei ole symbolinen raiskaus vaan puukotus.

Teoksen toimitusvaiheessa Draculaa koskevaan lukuun on jäänyt ikävä virhe: lause katkeaa kesken ensimmäisen kappaleen lopussa sivulla 50. Kilpeläisen oma näkemys hukkuu välillä muutenkin passiivin käytön ja toistuvan polemiikin alle, joten ajatuksen katkeaminen tekstissä ei helpota lukemista. Toisinaan on vaikeaa saada selvää, referoiko tekijä aiempia teorioita vai esittääkö hän omia tulkintojaan niistä tai peräti omia teorioitaan.

Kirjan päättävä kolmas osa esittelee ja tulkitsee Lovecraftin tuotannon tematiikkaa, tuntematonta uhkaa avaruudesta ja zombiapokalypsia. Näissä tiiviissä analyyseissa teos on parhaimmillaan. Välillä huumorikin pilkahtelee ilahduttavasti tekstin seassa, mutta tyylillisesti kirja voisi olla jämäkämpi: filosofi näet väkevöittää tekstiään anglismeilla sekä vanhahtavilla ja oudoilla ilmaisuilla, jotka joissakin kohdissa haittaavat lukemista. Pieniä toimituksellisia virheitä, kuten sanojen puuttumisia ja vääriä taivutuksia, löytyy myös. Kilpeläisellä on silti sana hallussa ja varsinkin osioiden loppuhuipentumat ovat useimmiten herkullisia.

Pasi Romppaisen omaperäinen kansi on maininnan arvoinen.