Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat 2010.

(Tähtivaeltaja 1/11.)

Antti Tuomaisen kolmas romaani on hyytävä tarina kadonneesta vaimosta, kuolevasta maailmasta ja suuresta rakkaudesta. Runoilija Tapani Lehtinen etsii vaimoaan Helsingistä, joka on samaan aikaan tuttu ja vieras. Tuomaisen luoma nihilistinen Helsinki on osa dystooppista miljöötä, joka on äärimmäisen realistisesti kudottu. Tutut rakennukset ja maisemat näyttäytyvät uudessa lähitulevaisuuden valaistuksessa. Ympäristö on synkkää, kolkkoa ja märkää, ihmisillä on salaisuuksia.

Ensimmäisessä romaanissaan Tappaja, toivoakseni (2006) tekijä tarkasteli mestarillisesti dostojevskiläistä rikoksen ja rangaistuksen teemaa epätäydellisyydessään tuskailevan, menneisyytensä kanssa kamppailevan alkoholistin näkökulmasta.  Yksilöperspektiivi vaihtui seuraavassa teoksessa Veljeni vartija (2009) sukuhistorialliseen tarkasteluun, jossa keskeisenä teemana kulkee ajatus perisynnistä, isien perinnöstä, kohtalosta. Uusimmassaan Tuomaisen tähtäyspiste on jo selkeästi yhteiskunnallinen. Kaikissa teoksissaan hän peilaa fatalismia vasten yksilön valintoja harvinaisen kypsällä tavalla.

Tuomaista on luonnehdittu jännityskirjailijaksi ja hänen kirjojaan dekkareiksi, mutta tämä leima ei mielestäni tekijään sovi. Tuomainen on paljon enemmän. Veljeni vartija voisi olla eeppinen sukuromaani ja onkin, mutta se on eepokseksi lyhyt. Tekijä kartoittaa ikuisuuskysymyksiä, oikeaa ja väärää, rakkautta ja menetystä, elämää ja kuolemaa, tiiviillä kerronnalla. Tuomaisen lause on todella tiukka, helppolukuinen, mutta sitäkin antoisampi.

Parantajan ainoita heikkouksia onkin sen lyhyys. Kirjan loppu tulee vastaan aivan liian nopeasti ja melko odotettavasti. Jännite on alussa äärimmäisen sähköinen ja vähitellen henkilöhahmot sekä juoni alkavat kasvaa. Miljöö on toivoton, tilanne kauhea. Ihmiset, ne joilla on varaa, pakenevat pohjoiseen. Tuomaisen lähitulevaisuuden märkä ja pimeä Helsinki on irvikuva monikulttuurisesta idyllistä. 

Toisaalta sankarin roolin saa jokainen, joka sen on valmis ottamaan, esimerkiksi taksikuski. Roistoista suurin ei myöskään ole varsinaisesti paha, pikemminkin liian hyvä. Tai sellaiseksi hän itsensä kuvittelee. Idealismista seuraa valitettavan tyypillinen lopputulos, silmitön väkivalta. Ideologia sokaisee, vääryys oikeutetaan sillä, että tarkoitus pyhittää keinot. Mutta pyhittääkö se? Tuomainen ei vastaa vaan kysyy. Hänen suuret linjansa jäävät ilmaan, teemansa mietityttämään.

Romaanissa pahuus nousee hyvyydestä, mutta läsnä oleva nykyhetki eli ajastamme katsottuna lähitulevaisuus luo menneisyyttä ja menneisyys tulee jatkuvasti päähenkilölle yllätyksenä. Tarinan sisällä on toisia tarinoita, jotka vyöryvät vaivihkaa päähenkilön elämään ja saavat hänet toimimaan. Kadonnut vaimo on tuttuuden ohella salaperäinen nainen, johon runoilija Tapani Lehtinen tutustuu rakastaan – samaa naista – etsiessään. Tuttu on usein vierasta, vieraat sittenkin tuttuja.

Tekijän käsillä oleva kolmas romaani yllätti spefiaineksillaan. Mitään varsinaisesti yliluonnollista tai reaalifantastista teokseen ei sisälly, mutta dystooppinen tulevaisuuden Helsinki on puhtaan scifin keinoin maalattu. Blade Runnerin lohduton maisema tulee herkästi mieleen. Tosin Parantajassa tekniset laitteet ja välineet ovat nykypäivää, kännykät, valvontakamerat, autot ja sähköposti. Pohjoiseenkin pitää matkustaa junalla. 

Kuitenkin paha saa kirjan lopussa lähes yliluonnollisia ominaisuuksia. Lievää kiirettä Tuomaisen kliimaksissa on havaittavissa. Vähitellen paljastuva kuvio olisi voinut aueta pidempäänkin, koska kirja viihdyttää eikä sitä oikein malta laskea käsistään.

Teoksen hienous syntyy nihilistisestä maailmasta, jossa ihmiset kuitenkin elävät kuin toivoa vielä olisi. Mitä muuta ihminen voi tuollaisessa tilanteessa tehdä? Tuomainen nostaakin tarinan keskiöön idyllisen rakkauden, joka on tuore, elinvoimainen ja kenties jopa ikuinen. Rakkaus on toivon ja uuden elämän symboli. Päähenkilön lämmin kiintymys puolisoaan kohtaan nousee synkästä taustasta kontrastina esiin ja kasvaa tarinan edetessä ainoaksi voimaksi, joka päähenkilöitä elämään sitoo. Työtäkin toki tehdään, mutta se vaikuttaa kafkamaiselta, koska maailma on jo pitkälti mennyttä. Ihmiset ikään kuin näyttelevät arkielämää luhistuneissa, tuhoutuvissa kulisseissa.

Tuomaisen tulevaisuudenkuvassa tulevaisuus on lopulta avoin. Hän lopettaa kysymyksiin, joihin meillä ei kenties koskaan tule olemaan vastauksia.

Jussi K. Niemelä