Margaret Atwood: Herran tarhurit

Suom. Kristiina Drews. Otava 2010.

(Tähtivaeltaja 4/10.)

Uusimmassa teoksessaan Margaret Atwood on tarttunut haastavaan aiheeseen. Haastavaan siksi, että aihe on kirjallisuudessa hyvin tavallinen. Virus tuhoaa suurimman osan ihmiskuntaa, millaista on elämä juuri ennen sitä, tuhon aikana ja sen jälkeen?

Stephen Kingin teos Tukikohta ja Jeff Longin Vuosi nolla ovat tämän genren kenties tunnetuimmat kirjat. Suomessa aiheeseen ovat hiljattain tarttuneet Risto Isomäki ja Tiina Raevaara, erityisesti Raevaara. Hannu Salama oli Amos ja saarelaiset -teoksellaan jopa Finlandia-ehdokkaana vuonna 1987. Albert Camus käsittelee aihetta teoksessaan Rutto. 

Mikä mainittuja teoksia yhdistää? Se, että ne kaikki ovat paljon parempia kuin Herran tarhurit. Ihmisen suhde luontoon, ekologiset ongelmat, maailmanloppu ja ihmisen suhde toiseen ihmiseen, näistä on monta kirjaa tehty. Vaikkapa Johanna Sinisalon teos Linnunaivot kuvaa paljon terävämmin erilaisia alistussuhteita ja ihmisen pientä, usein surkeaa ja suuruudenhullua, osaa luonnon kokonaisuudessa kuin Herran tarhurit. Raevaaran tuhon jälkeinen maailma on omaperäinen ja mystinen. Isomäellä puolestaan realistinen, jopa inhorealistinen.

Jeff Longin Vuosi nolla sisältää melkein samat elementit kuin Herran tarhurit. Longilla henkilöhahmot ovat inhimillisiä ja todentuntuisia. Mielikuvitus säkenöi, sekä kirjailijalla että lukijalla. Atwoodilla sen sijaan tarina on väsynyt, puuduttava, itsestään selvä. Kirjassa häiritsee vielä päälle liimattu henkisesti veltto ekouskonnollisuus, joka lahkoon nimeltä Herran tarhurit liittyy. Kuulemma kirjaan sisällytetyt pitkät ja rasittavat ekovirret on jo sävelletty ja levynä julkaistu. Kavahdan. Onkohan Aatami Ensimmäisen saarnatkin tarkoitus julkaista levyllä? Toivottavasti ei.

Teos on tavallaan itsenäinen jatko-osa Oryx ja Crake -kirjalle. Mutta jos sitä ei ole lukenut ennen tätä, tämä ei houkuttele sitä lukemaan. Geenimanipulaatiota ja kloonausta voi käsitellä moralisoivasti myös ilman rasittavaa tendenssimäisyyttä, kritisoida, kyseenalaistaa. Mutta saarnaaminen on väsyttävää, erityisesti toistettuna ja hallitsevana. Kun suurin osa Herran tarhureiden naishahmoista on vieläpä miesten alistamia ja hyväksi käyttämiä, välillä haukotuttaa pahasti. Ei mitään uutta auringon alla. Sorretut ja solvatut perivät maan.

Viruksen tuhoama paha ihmiskunta ja uusi maailmanjärjestys muodostavat Atwoodille ekouskonnon. Yritin lukea teosta satiirina nyky-yhteiskunnasta ja näin luettuna homma toimi paikoitellen. Mielikuvituksellisia ratkaisuja löytyy, mutta jotenkin niitä ei kehitellä loppuun asti tai sitten niitä alleviivataan kiusallisesti. Myötähäpeää aiheuttaa erityisesti kirjan loppupuolen sekava dystopia, jossa on tietenkin paratiisin siemeniä. Ja pystyssä sojottavia geenimanipuloidun ihmisrodun sinisiä peniksiä.

Jos joku haluaisi Atwoodin uusinta parodioida, se olisi naurettavan helppoa. Kukkia ja mehiläisiä kannattaa kuunnella, mutta jos niistä tekee taidetta, täytyy jättää taikasienet syömättä ja virret viis veisaamatta. 

Jussi K. Niemelä