Sari Peltoniemi: Haltijan poika. Tammi 2013.

”Poissa oli Saaran kevyt kettuolo. Nyt täytyi taas kantaa ihmisen taakkaa.”

Haltijan poika on jatkoa Sari Peltoniemen loistavalle romaanille Kuulen kutsun metsänpeittoon, jonka arvostelin aiemmin Tähtivaeltajassa. Päähenkilö ja näkökulmakertoja Jouni on nyt menossa lukioon, muuten perhe-elämä jatkuu entisellään. Isä on kuitenkin hieman muuttunut edellisen kirjan salaperäisten tapahtumien vuoksi. Samoin Jounille on ilmestynyt uusia kykyjä, jotka saattavat hänet hurjiin seikkailuihin. Yllättäen myös Saara, Jounin isosisko, nousee Haltijan pojassa sivuosasta näyttämön keskelle. Hän on muuttunut eniten.

Teos alkaa siitä, kun Jouni on menettänyt kykynsä nukkua. Nuorukaista ei väsytä ja vaikka hän parhaansa yrittää, unilääkkeidenkin avulla, uni ei vain tule.

Jouni käyttää unettomuutensa hyödyllisesti ja alkaa etsiä jälkiä syntymäpaikastaan ja samalla tietenkin historiastaan. Haltijan poika paljastaa vähitellen enemmän ja enemmän Jounin ja Saaran arvoituksellisesta Klaudia-äidistä.

Peltoniemen taito kutoa taianomainen tarina vanhoista suomalaisista myyteistä ja nykyajan nuorten elämäntunnoista on suomikummaa parhaimmillaan. Kauhuelementit luovat hetkellisiä jännittäviä kohtauksia arkisempien tapahtumien lomaan juuri sopivin väliajoin.

Jounin yöseikkailut synnyttävät pelottavan ilmapiirin, joka suorastaan kutsuu outoja tapahtumia luokseen. Niitä kirjassa riittääkin. Kun heti alussa Jouni lähtee yöjalkaan täyden kuun aikaan, lukija tietää saavansa sitä mitä odottaa. Kuten Peltoniemelle on ominaista, lukija saa paljon enemmän.

Mikäli suomalainen mytologia ihtiriekkoineen, metsänhaltijoineen ja -neitoineen kiinnostaa, nämä teokset ovat siihen saumaan juuri sopivia. Oikeastaan Peltoniemen kirjoissa esiintyy lähes aina suomikumman peruselementtejä, mutta hän käyttää niitä joka kerta omaperäisellä tavalla.

Jokin meissä kaikissa tuntee kutsua luontoon, metsään, metsänpeittoon, ja nämä perimmäiset vietit heräävät eloon kirjaa lukiessa. Nuorukaisen seikkailuissa on paljon sellaista, joka todennäköisesti viettelee ja kiehtoo jokaista suomalaista, ja joka juuri siksi on olennainen osa elävää kulttuuriperintöämme. Kaipuu toisaalle, kauas pois, on eräänlaista atavistista eskapismia, nykyihmisen levottomuutta ja haikeutta suuren tuntemattoman edessä.

Lisäksi kyse oli jo edeltävässä osassa toiseudesta, saamelaisten huonosta kohtelusta ja suoranaisesta sorrosta, vaikkei Peltoniemi diskriminaatiomotiivilla mässäile. Vieraus, toiseus, on kuitenkin keskeinen sivuteema molemmissa Jouni-romaaneissa, samoin kuin Jounin ja hänen kavereidensa hauska bändiharrastus, joka on tavattoman lämpimästi ja humoristisesti kuvattu. Tähän pystyy vain itsekin bändikuvioissa kouliintunut kirjailija. Erityisen viehättävä on viininmaistajaiskohtaus ja sen looginen huipennus.

Toki juuri nuorten bändiharrastus on sekin ilmeinen symboli vieraudelle, heimonmuodostukselle, halulle erottua joukosta. Yhtyeen jäsenet heijastavat kukin erilaisia persoonallisuuspiirteitä ja rikkovat perinteisiä sukupuolirooleja.

Jounin vieraus muihin nähden korostuu Haltijan pojassa monin tavoin. Hän on muita herkempi ja näkee sellaista, mitä muut eivät näe. Vastaavasti Jounin vanha opettaja Romppainen on tässä romaanissa entistä tärkeämmässä roolissa ja hänessäkin on tapahtunut muutoksia. Myös Romppainen on aiempaa vieraampi, syvemmällä samanismissaan, nyt jo mestariluokkaa.

Päähenkilön tarve saada juurensa selville viittaa nuoren identiteetinmuodostukseen, jonka osana vieraudentunne lienee yleismaailmallinen. Nuori haluaa samaan aikaan erottua ja kuulua, hänen identiteettinsä rakentuu erilaisista rajauksista ja heimokuntaisuuksista. Aikuisilla on sama taipumus kenties vielä vahvempana ja samalla stabiilimpana. Jouni kokeilee teoksessa rajojaan monella tavalla. Äärikokemusten kautta hänen persoonallisuutensa eri piirteet paljastuvat ja lujittuvat.

Romaani kysyy, keitä me olemme ja mistä meidän identiteettimme muodostuu. Sari Peltoniemen vastaus ei ole selkeä, mutta viettien ja vaistojen veto, tikanpojan luonto, on tekstissä voimakkaasti läsnä. Haltijan pojassa seksuaalisuus on vielä selvemmin esillä kuin romaanin edeltäjässä. Jouni haistaa tyttöystävänsä Matleenan judoharjoitusten jälkeisessä tuoksumeressä kiihottavan voiman.

Kirjan mielenkiintoisimpia hahmoja on heti teoksen alussa esiintyvä hautausmaan portinvartija Kride, joka istuskelee öisin hautausmaan vieressä ja ystävystyy Jounin kanssa tämän yöjuoksuilla. Samalla Jounin identiteetissä alkaa erottua yö- ja päiväpuoli, joka ilmentää yksilön salattuja persoonallisuuspiirteitä, sitä, mitä toisille ei välttämättä haluta kertoa tai paljastaa. Kride on yömaailman hämärä asukki, haamu, päivällä häntä ei näe.

Romaanissa on muodonmuutostematiikkaa, joka viittaa identiteettikerrostumien eroihin ja ihmisen ja luonnon yhteyteen, ihmisen eläinluontoon. Samassa yhteydessä tekijä vihjaa Harry Potter -romaanisarjaan, kuten edellisessäkin osassa. Suora rinnastus Pottereihin on opettaja Romppaisen Jounille paljastama ”lujaverinen”-termi, joka kuvaa juuri Jounia ja hänen kaltaisiaan henkilöitä, joilla on yliluonnollisia kykyjä, yhteys luonnon salattuihin voimiin.

Jouni kasvaa romaanin edetessä ihmisenä, samalla kun hänen yöpuolensa kokee asioita tavallaan eläinten silmin. Suora yhteys luontoon avaa nuorukaisen silmät monille eettisille epäkohdille, joista hänen sisarensa ja isänsä ovat jo edellisessä romaanissa saarnanneet. Tämäkin teema osaltaan symbolisoi ihmisen katoamassa olevaa luontosuhdetta ja vieraantumista.

Jos ajatellaan äitiä luonnon metaforana, luontoäitinä, on romaanin kadonneen äidin etsintä jo lähtökuopissa erittäin symbolista. Klaudia-äiti on edellisessä osassa paljastunut oudoksi olennoksi, joka ei kuulu ihmisten maailmaan vaan jonnekin muualle. Ihmisten maailmasta jo vuosia sitten kadonnut Klaudia on kuitenkin vahvemmin yhteydessä elävään luontoon kuin vieraantunut nykyihminen. Ollessaan vielä läsnä ihmisten keskuudessa Klaudia oli puhdasverinen luonnonlapsi.

Myös henkilöiden välillä tapahtuu vieraantumista ja konfliktejakin esiintyy. Ihmissuhteet ja yhteiskunnalliset motiivit ovat tässä romaanissa selvemmin läsnä kuin edeltäjässä. Pohdittavaa riittää niin nuorille kuin vanhemmillekin.

Kauhutunnelma huipentuu sopivasti kekriin eli köyriin, amerikkalaisten halloweeniin. Sattumalta luin kirjan juuri kekrinä, joten parempaa keinoa viettää vainajien muistopäivää ei bibliofiili eli kirjanköyrijä olisi voinut valita.

Lopussa tulee kuitenkin vielä parempaa, oikeastaan syvällisemmin romaania ei voi lopettaa. Jos on valittava autuuden ja erehtyväisen, vajavaisen ihmiselon välillä, miten vaaka asettuu? Sari Peltoniemen vastaus on kaunis, traaginen ja viisas.

Sari Peltoniemi (Kuva: Suvi Roiko, Tammi.fi)