Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Teos 2013.

”Meidän tehtävämme on antaa tuli takaisin ihmiskunnalle.”

Johanna Sinisalon uusin on syntynyt rakkaudesta tuleen. Intohimon polte hehkuu läpi romaanin. Teksti hengittää ja roihuaa, puhaltaa lukijan huulille lämmintä etelän hehkua, pyhän tuskan ahnasta odotusta. Jo pelkästä lukemisesta tirahtaa vesi kielelle.

Chiliin, tai oikeammin sen sisältämään kapsaisiiniin, syntyy helposti riippuvuus. Mauste on kuin huume, sitä pitää saada koko ajan enemmän ja vahvemmassa muodossa. Kaikkeen tottuu, jopa tulen makeaan poltteeseen. Silti fiksin ensipuraisu on joka kerta yhtä nautinnollinen. Hiki kohoaa otsalle, silmät ja nenä alkavat vuotaa. Mitä kovempi tinki, sen parempi. Kokenut addikti vetää nagaa vaikka raakana. Parasta se on kuitenkin herkkuaterian seassa.

Sinisalo on aina ollut kertomisen tekniikan suvereeni mestari – jo varhaisemmissa novelleissaan. Tämäkään romaani ei tee poikkeusta. Näkökulmakertojien ohella romaanissa on useita toisiaan täydentäviä narratiivisia ratkaisuja, jotka tekevät lukemisesta silkkaa nautintoa. Tyyli vaihtelee juhlallisesta parodiseen, ylevästä vulgaariin. Tähän ei kovin moni pysty.

Ylipäätään Sinisalon kielen rikkaus hakee vertaistaan kansainvälisestikin. Narratiivinen dynamiikka ja tyylien kirjo vahvistavat jokaista yksittäistä osa-aluetta, mutta kokonaisuus on silti paljon enemmän kuin osiensa summa. Sisältö suorastaan resonoi muodon kanssa ja koukuttaa lukijan välittömästi – kuin laadukas chililajike.

Päältä katsoen teoksen pääteema on chilin tulisuus ja siihen nopeasti kehittyvä toleranssi. Tarina on sijoitettu aivan lähitulevaisuuteen, jossa nautintoaineet on kielletty ja Isoveli valvoo. Samalla romaani paljastuu dystooppiseksi vaihtoehtohistoriaksi, joskin se on myös hyytävä allegoria nyky-yhteiskunnasta. Merkit ovat selvästi näkyvissä ja paikoitellen teosta voikin suoraan lukea terävänä aikalaissatiirina. Se on yhtä herkullista kuin parhaimman chiliherkun puristava potku.

Sinisalo on uransa alusta asti ollut yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija eikä uutuuskaan petä odotuksia. Teos käsittelee rohkeasti tärkeitä ihmisoikeuskysymyksiä, jotka tietenkin samalla ovat ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä, mutta ei sorru saarnaamaan. Hyvä taide asettuu aina ihmisyyden puolelle totalitarismia vastaan, niin Auringon ydinkin.

Hyvä taide myös viihdyttää, eikä tekijä petä tässäkään suhteessa: tarina vetää kuin luotijunan veturi eikä kirjaa voi laskea käsistään. Ahmaisin sen kahdessatoista tunnissa.

Sinisalon ekonominen lause ja teemojen kehittelyn sisäinen johdonmukaisuus jaksavat hämmästyttää teos toisensa perään. Hänen tekstissään luonto on aina vahvasti läsnä jos aihe sitä edellyttää ja niin on nytkin. Se kietoutuu kaikkeen ja kaikki sen ympärille.

Kuinka yleisinhimillisestä nautinnosta ja sen kieltämisestä voi saada näin upean tarinan on harvinainen taito sinänsä. Kapsaisiiniriippuvuus on vapauden symboli, joka heijastuu kaikkialle teokseen; ihmisen oikeus nautintoon, ihmisen leppymätön tahto itsensä toteuttamiseen, rajojensa koetteluun. Chilin tiukka puraisu maistuu emansipatoriselta. Samalla chili on tietenkin vertauskuva vahvemmillekin aineille, vaikkapa seksin tuottamille aivokemiaa sääteleville hormoneille.

Sinisalon novellien ja romaanien toistuva päämotiivi on ihmisen ja luonnon suhde, jossa nykyihminen on menettänyt jotain olennaista itsestään vieraantumalla luonnosta. Kirjailijalle ihmisluonto ei kuitenkaan ole mikään idylli jalosta villistä vaan matka pimeyden sydämeen, perimmäisten vaistojen ja viettien alkuvoimaiseen maailmaan. Siten ihmisen autenttinen oleminen on vapaudessaan vaarallista, toisin sanoen elämisen arvoista elämää, Aristoteleen hyvää elämää, eudaimoniaa. No pain, no gain. Tämän vapauden patriarkaalinen valtakulttuuri ja erityisesti ylimatriarkaalinen holhousvaltio haluaa ihmisestä kahlita, jopa juuria – yksilön onnen ja hyvinvoinnin kustannuksella. Ihmisen kykyyn ottaa vastuu omista valinnoistaan ei valtio usko. Kapsaisiinin symboloima vapaus on erittäin vaarallista myös vallanpitäjille.

Hallitsevan järjestelmän pakkomielle luokitella, manipuloida, alistaa ja vainota vapautta rakastavia ja sellaiseksi syntyneitä yksilöitä on Sinisalon yhteiskuntakritiikin aurinkoisinta ydintä. Se, mikä on moniarvoista ja kompleksista, pitää väkivalloin rajata tietyiksi helposti määriteltäviksi luokiksi ja käsitteiksi. Kyseinen tasapäistämistaipumus on aina läsnä siellä missä valtio ja valtakulttuuri ryhtyy kasvatuksen ja oikean opin avulla muokkaamaan ihmisiä yhteiskunnan tarpeisiin sopiviksi simppeleiksi yksiköiksi – yksiköiksi yksilön asemesta. Tämä pätee myös nyky-yhteiskuntaan.

Sinisalo osoittaa kuitenkin myös sen, miten nimenomaan luonnollisuutta ja vaistomaisia taipumuksia voidaan käyttää alistamisen välineenä ja syrjivän ideologian perusteluna. Omassa ajassamme se näkyy jatkuvasti niin uskonnollisessa kuin tieteellisessä retoriikassa, jolla pyritään vahvistamaan perinteisiä roolimalleja ja hiearkioita.

Totalitaarisissa valtioissa, joiden taustalla on voimakas teokratia tai ideologia (fasismi, natsismi, kommunismi) ihmisen rakkauselämän ja seksuaalisuuden kontrolli saa aina henkisen ja fyysisen väkivallan piirteitä – tämä näkyy varsin karmivalla tavalla jo itänaapurimme nykypolitiikassa. Kontrollia perustellaan yliluonnollisen auktoriteetin, luonnon ja kansallismielisen ideologian avulla.

Auringon ytimessä Sinisalo huipentaa ihmisen ja luonnon mystisen yhteyden koko tuotantonsa komeimmiksi kuvauksiksi, jotka nousevat lähelle sellaista modernistista runoutta, joka hyödyntää kansanperinnettä ja vanhoja loitsuja. Marja-Liisa Vartion 1950-luvun alun lyriikka tulee hakematta mieleen.

Häiritsevä piirre päähenkilön kapsaisiiniriippuvuudessa on huumeannoksen eli fiksin myötä syntyvän masokistisen hurmostilan synesteettinen kuvaileminen väreiksi ja ääniksi. Synestesia on jo jokusen vuoden ollut riippakivenä spekulatiivisessa fiktiossa, kuten mikä tahansa kapean ilmaisuvoiman omaava ikävä muotivillitys. Tekijöiden olisi nyt aika keksiä omaperäisempiä ratkaisuja metaforiksi tunnekokemuksille. Kun synestesiaa pursuaa jokaisesta kirjasta, se alkaa ärsyttää.

Toisaalta Sinisalon moniulotteinen ja synkkä Kellari-allegoria on nerokas, joten synestesiakuvaus ei lopulta kauheasti kokonaisuutta haittaa. Samoin päähenkilön kyky lukea toisten ihmisten tunteita tuoksuina toimii synestesian rinnalla varsin hyvin ja täydentää kuvaa hahmon persoonallisuuspiirteistä.

Intertekstuaalisuuden osalta tekijä ammentaa jälleen kerran klassikoista, H.G. Wellsin Aikakoneesta, George Orwellin romaanista Vuonna 1984 ja Margaret Atwoodin teoksesta Orjattaresi. Dystopia-aihepiirissä tämä onkin oikein sopivaa ja juuri tällainen perinteen kunnioittaminen osoittaa kirjailijan paneutuneen huolella romaanin rakenteeseen. Muitakin referenssejä tekstin ulkopuolelle, toisiin teksteihin, fiktioon ja faktaan, löytyy, taitavasti narratiiviin upotettuna. Pintakerros saa lisäsävyjä syvistä vesistä. Piiloteksti imee lukijan auringon ytimeen.

Kaiken yhteiskunnallisuuden ja ajankohtaisten ihmisoikeusteemojen rinnalla Auringon ydin on kuitenkin ennen kaikkea romaani ihmisistä, heidän ennakkoluuloistaan ja konflikteistaan. Jännittävä juoni lomittuu suuriin teemoihin saumattomasti ja mikrohistoriallisesta tulee makrohistoriallista. Tarinan hahmot ovat lihaa ja verta, eivät kirjailijan välittämän historiallisen tai aatteellisen sanoman karrikoituja edustajia, ohuita ja epäuskottavia tyyppejä, kuten vaikkapa Isaac Asimovin yliarvostetussa Säätiö-trilogiassa. Todellinen kauneus nousee aina tragiikasta, suuruus kohtalon kovimmista kolhuista ja elämän ikiaikaisista mysteereistä.

Hienovaraisin vedoin Sinisalo johdattelee lukijan oivaltamaan, miten roolihenkilön takana on aina ihminen. Yhteiskunta asettaa yksilölle karsinan, johon hänen tulisi sopeutua. Tämä on jossain määrin välittämätöntä myös liberaalidemokratiassa ja monipuoluejärjestelmässä, mutta keskinäisessä kanssakäymisessä ja erityisesti nykyajan puhuvien päiden pluralismissa meidän pitäisi aina jaksaa muistaa, että me kaikki olemme lopulta ihmisiä, yksilöitä, persoonia, haavoittuvuuksinemme, haluinemme, vaistoinemme, vietteinemme. Juuri tähän moderni ihmisarvokäsitys nojaa. Valitettavan moni näyttää unohtaneen sen median ja internetin verkostoissa. Nämä häiritsevät ja uhkaavat piirteet näkyvät sekä omassa yhteiskunnassamme että erityisesti itäisessä naapurissamme. Rakkaus katoaa, empatia kuihtuu.

Ihmisyyden ääni ei vanhene koskaan. Sinisalon uusi romaani on ajankohtainen ja samalla ajaton: klassikko jo syntyessään. Jos joku puhuu suomalaisen proosan kriisistä tai romaanin sairastamisesta, hän lukee vääriä kirjoja. Tai kenties hänen sisäinen tulensa, rakkautensa kirjallisuuteen, on sammunut. Auringon ydin antaa tulen hänelle takaisin.

Johanna Sinisalo (Kuva: Katja Lösönen)