Suomen kirjallisuuden historian ensimmäinen steampunk-antologia on komeaa luettavaa. Toimittajien esipuhe valottaa genren historiaa ja reunaehtoja. Toimitustyö on kauttaaltaan korkeatasoista, joskin yhteen novelliin on jäänyt joitakin kielioppivirheitä.
Kokoelman avaa Magdalena Hai herkullisella tarinalla Ichabod ja Thaddeus Thorpe -nimisistä veljeksistä. Ichabodin morsian Lisbeth tekee itsemurhan ja insinööriksi opiskeleva sulhanen haluaa haudata ruumiin rauhassa. Alkuasetelma on siis kutkuttava ja Vaskimorsian lunastaa lupaukset.
Isoveli Thaddeus on ollut Lisbethin rakastaja, joten kertomuksessa on aitoa kolmiodraaman tuntua. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.
Thaddeus paljastuu nopeasti varsinaiseksi elostelijaksi ja pikkuveli romanttiseksi hölmöksi. Tästä syntyy novellin jännite, joka ei missään vaiheessa herpaannu.
Tekijä saavuttaa hyytävän tunnelman ja onnistuneen ajankuvan harkituilla vedoilla. Novellin rivien välistä voi lukea kunnianosoituksen sekä Draculalle että Frankensteinille. Vähitellen kauhu huipentuu ja mustaakin mustemmat salaisuudet paljastuvat. Loppuratkaisu on herkullinen: paha saa palkkansa.
Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuus vie lukijan Budapestiin. Paul Williams -niminen nuorukainen etsii isänsä pyynnöstä salaperäistä arkistonhoitajaa Nagy Viragia. Mikä hän on miehiään, vai onko hän edes mies?
Henrikssonin historiallinen kuvaus on erittäin uskottavaa, miljöö hengittää ja tunnelma on käsin kosketeltava. Taitavasti laadittu taustakangas korostaa tarinan suuria linjoja.
Juonen taustalla on ihmisyyden kannalta merkittävä, kohtalokas teema, joka selviää vasta lopussa. Höyry ja kone saavat suorastaan ihastuttavat mittasuhteet. Ihmisuhreiltakaan ei vältytä.
Heikki Nevalaisen novellissa Hevostuhatjalkainen Kustavi Nätyri -niminen hurja mies pui peltoa höyrykoneella ja kohtaa paikallisten vastarintaa. Tarina sijoittuu Pohjanmaalle ja murre on sen mukaista. Viinapiru polkaisee lopussa tapahtumat uuteen suuntaan ja muitakin koneita ilmaantuu.
Nevalaisen kieli on humoristista, joskin kertomus mustaakin mustempi. Näistä aineksista syntyy omintakeinen yhdistelmä, jossa viljan ohella lakoontuu häjyä ja rovastia.
J.S. Meresmaa on kirjoittanut kokoelmaan novellin Augustine. Se sijoittuu Pariisiin, jossa 15-vuotias Augustine haaveilee insinööriopinnoista, mutta naisille siihen aikaan moinen ei ollut sallittua. Lisäksi päähenkilö joutuu melkoisten juonittelujen keskelle.
Meresmaa on upottanut novelliinsa psykologisesti rikkaita kuvioita, petosta, haaveita ja pettymyksiä, joista Augustinen hahmo saa voimansa. Tytön junaonnettomuudessa menehtyneet vanhemmat, äiti lähemmin, ovat jättäneet hänelle perinnön, josta Augustine ei vielä kaikkea tiedä. Eno Bernard on hänen huoltajansa ja johtaa Whittockin korjaamoa, jossa tyttökin auttelee. Gaston-niminen nuorukainen tuo tarinaan ensisivulta alkaen jännitettä, joka purkautuu lopussa odottamattomalla tavalla.
Koneidenkin osalta Meresmaan novelli on monipuolinen ja idearikas. Varsinkin huipennuksen hämähäkkikone ihastuttaa.
Markus Harjun tarinassa Prahan teurastaja minäkertoja on karjalainen luutnantti Eenok S. Rautaniska, joka on työskennellyt tsaarin joukkojen salaisessa osastossa. Prahassa hän kohtaa teurastajan, joka vaanii naispuolisia uhreja.
Harjun novelli lähestyy perinteistä kauhua, joskin steampunk-elementtejä on heti alkuun sijoiteltuna jonkin verran. Niiden rooli kasvaa tarinan edetessä ja tekijä vyöryttää esiin komean kavalkadin mielikuvituksellisia koneistoja. Myös golem-viittauksia löytyy, Prahassa kun liikutaan. Novelli kehittyy lopulta salapoliisitarinaksi ilman salapoliisia.
Päähenkilö tutustuu kauniiseen sirkuslaiseen Terezaan pelastamalla tämän siskon ruumiin joesta. Uhrautuminen tuntemattoman vainajan puolesta ajaa Rautaniskan huimiin seikkailuihin, joiden tausta ulottuvat Romanoveihin asti.
Shimo Suntilan Kruunun vihollinen alkaa vauhdikkaalla ilmataistelukuvauksella. Tekijä on siirtänyt perinteisen piraattimittelön taitavasti yläilmoihin ja steampunk-genreen. Mukana on reipasta merirosvotoimintaa ja rempseää äijähuumoria.
Alun miehisen mittelön jälkeen piraattikapteeni Morrison joutuu brittien vangiksi ja siellä hän kertoo komealle naisupseeri Parkille kauhutarinan, joka paljastaa kaiken taustalta kostomotiivin. Pyhä viha ruokkii Morrisonia ja se kohdistuu brittiupseeri Arthur Brightiin, ilmalaivaston kapteeniin. Vähitellen käy ilmi, että myös Parkilla on kana kynimättä kruunun kanssa. Morrisonin ja Parkin välinen jännite kihisee sähköä läpi novellin.
Suntila on parhaimmillaan Morrisonin buurisotamuistelossa, joka vyöryttää imperialismin kauhut kouriintuntuvasti lukijan silmien eteen. Myös loppu on äärimmäisen jylhä. Lukija jää odottamaan jatko-osaa.
Jani Kangas on kirjoittanut novellin Kapina tunturilla. Siinä Amelia ja Herman mittelevät pohjoisessa kapinoivia pikinahkoja vastaan. Novellia voisi verrata steampunk-lavasteissa kuvattuun lännenelokuvaan, josta puuttuu dramaturgia, jännite ja motiivi. Päältä katsoen tarinassa on kyse alkuperäiskansan taistelusta imperialisteja vastaan, mutta tekijä ei saa tästä irti novellitaiteen edellyttämää tiivistä dramatiikkaa.
Imperialistien ollessa näkökulmahenkilöitä heidän käsityksensä ja moraalinsa jää käsittelemättä. Amelian tietämys alkuperäiskansan tavoista ja sankareista ei heijastu edes orastavana kunnioituksena näitä kohtaan. Tekijä hukkaa erinomaisen mahdollisuuden analysoida moraalista konfliktia ja valloittajan mentaliteettia sisältä käsin.
Novelli on sarja tapahtumia vailla suurempaa mielenkiintoa. Päähenkilöiden välilläkään ei ole ristiriitoja saati eroottista jännitettä, jotka yleensä tekevät hahmoista mielenkiintoisempia (vrt. Shimo Suntilan novelli edellä). Myöskään hahmojen sisäisessä maailmassa ei tapahdu mitään sellaista, joka tekisi tarinasta vetoavan.
Kapina tunturilla on myös kokoelman ainoa novelli, jossa on joitakin kielioppivirheitä.
Christine Thorelin novelli Viuhka käy kartanossa lähtee liikkeelle kutkuttavasta alkuasetelmasta: professorin tyttäret Elaisa ja Silvia joutuvat konekenraalin kosiskelun kohteeksi, toinen heistä on päätyvä tämän vaimoksi. Kenraalilla on mekaanisia vempeleitä kuten hilleri Hammas. Hän itse on kone, jossa on ihmistä vain nimeksi, inhimillisyyttä ei senkään vertaa.
Tytöt löytävät kenraalin kartanosta salaisuuksia samalla kun heidän professori-isänsä joutuu kenraalin kiristämäksi. Menneisyydestä paljastuu tapahtumia, joiden takia professori on kenraalin saappaan alla. Koneet jyskyttävät, ovet aukenevat ja viuhkan merkitys selviää.
Thorelin novellissa on lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä, joka tekee siitä omaperäisen ja poikkeuksellisen tässä kokoelmassa. Lisäksi tarina sisältää emansipatorisen motiivin, jossa tekijä selkeästi asettuu humaanisuuden puolelle.
Anni Nupposen erinomainen novelli Kuka ratasta pyörittää päättää kokoelman. Tarina alkaa siitä, kun nuoriherra Trill Kimas saa äitinsä järjestämänä työpaikan hyödyllisten esineiden museosta. Museo on hienosti kuvattu ja sen teknologia on lievästi satiirinen peilikuva nykyajasta, kuten näyttelyesineetkin.
Trill tutustuu Marikki-nimiseen neitoseen, joka myös työskentelee museolla. Kaupungilla kulkiessaan he törmäävät perätysten rattaan- ja maanpalvojiin. Rattaanpalvojat on teknologiauskovaisten hörhölahko, maanpalvojat puolestaan luddiittiryhmittymä. Nämä kaksi ääripäätä kuvastavat ennen muuta väliin jäävää harmaata aluetta, tekniikan käyttöä ihmiselämän pidentämiseen ja parantamiseen.
Novellin keskiössä on kansalisille asennettu elinratas, joka mahdollistaa 300 vuoden iän. Maanpalvojat ovat luopuneet rattaasta, koska haluavat elää lyhyemmän elämän, jossa jo nuorena, 25-vuotiaana, jokaisella päivällä on merkitys. Trillin äiti Adriana nousee tarinassa ratkaisevaan rooliin, koska hän on entinen elinratasmekaanikko, tutkija, ja asentanut myös Trillin elinrattaan.
Nupponen nivoo taidokkaasti yksilöiden kautta yhteen elämän ja kuoleman suuret, traagiset kysymykset. Tekniikka mahdollistaa paljon, mutta kaikkea mahdollista ei ehkä kannata toteuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.