Jukka Laajarinteen 72 on humaani ja poikkeuksellisen taidokas kirja, joka laittaa lukijan ajattelemaan – ja googlaamaan. Kertoja on Mourad-niminen marokkolaissiirtolainen, joka ei viihdy Suomessa. Mourad tarkoittaa toivottua tai haluttua, ja myös vannotun valan toteutumista, ja sen arabiankielinen kantasana on teoksen premissin kannalta olennainen: arad, haluta. Kirja kertoo haaveiden ja todellisuuden ristiriidasta, siitä, miten tulevaisuus lähes aina pettää toiveet.
Maahanmuuttaja Mourad harrastaa samoja asioita kuin kantasuomalaiset, mutta mikään ei ota onnistuakseen. Hän katselee Disneyn piirrettyjä ja kaipaa romantiikkaa, sankaruutta ja rakkautta. Mourad kokee rasismia sekä tyttöjen että poikien taholta.
Kirjan juonellinen teema on näennäisesti uskonnollisen fundamentalistin kehityskertomus, jossa yksilön juurettomuus ja länsimaisten poliitikkojen sekä median lietsomat uhkakuvat islamista johtavat traagiseen lopputulokseen. Tämä on kuitenkin pintaa. Isot kalat uivat syvemmällä. Mouradin preesens sijaitsee luostarissa, jossa sattuu ja tapahtuu.
Laajarinne on toteuttanut muukalaisuuden muun muassa kielen avulla. Kielen murtaminen ilmentää kulttuurien kohtaamista, ymmärtämättömyyttä ja toiseuden tunnetta, joka on kertojan kehityskertomuksen ja samalla tietenkin ihmisyyden keskeinen teema. Muuallakin kirjassa kieli ja murteet ovat tärkeässä roolissa: henkilöillä on oma ääni, sanoilla eri konnotaatioita ja merkityksiä. Vastaavasti etymologiat ja tulkinnat syventävät teoksen sanomaa. Kieli ja vaihtoehtoiset käsitykset totuudesta ovat avainasemassa jo teoksen nimessä.
Lapsuuden idylliset muistot lomittavat kertojan tarinaa Suomessa ja näiden välille muodostuu vahva kontrasti. Aiemmin elänyt nuori marokkolaispoika kuolee, tilalle astuu paheissa ja tarkoituksettomuudessa rypevä maahanmuuttajanuorukainen. Mouradin elämää alkaa hallita eksistentiaalinen tyhjyys ja sen myötä itsetuhoisuus. Myös kaipuu osoittautuu tuulen tuvaksi. Lapsuuden Marokkoa ei enää saa takaisin.
Kuten niin usein, nuoren miehen tarkoituksetonta elämää täyttämään astuu uskonto. Sankariromantiikka tarjoaa helpon pakotien kurjuudesta ja nostaa Mouradin statusta hänen omissa silmissään. Hän löytää identiteettinsä ja lapsuutensa onnen, uuden elämän ja yhteisön, umman, islamista.
Kirjan luvut on nimetty kristittyjen naismarttyyrien tai -pyhimysten mukaan. Näiden taustoista tekijä kehittelee oivallisia kohtauksia. Vihjailu on herkullista, huumori hurjaa, ja kuvaus kuvauksellista sekä kummaa. Nuoren miehen läheisyydessä naisten pyhyys ja teologinen oikeaoppisuus ovat toistuvasti koetuksella, paholainen alati läsnä.
Teos esittää myös perimmäisiä filosofisia kysymyksiä moraalista: siitä, kuinka olla hyvä ihminen. Uskonnot tarjoavat omia vastauksiaan, mutta ovatko ne oikeita? Laajarinne rinnastaa yhdessä kohdassa sisäisen jihadin, kamppailun paremmaksi ihmiseksi tulemisesta, kuvaukseen sielun kerroksissa sijaitsevista kartanoista. Sisempiin osiin pääseminen vertautuu kertojan mielessä tietokonepelin korkeammille tasoille etenemiseen.
Tällaiset upeat yksityiskohdat osoittavat, kuinka Laajarinteen teokseensa taitavasti kätkemät kerrokset resonoivat keskenään ja luovat uutta. Sanat, merkitykset ja tulkinnat kehivät itseään auki sitä mukaa kun tarina etenee. Kerronnallinen pluralismi läpäisee tarinan tasot ja lähentää niitä toisiinsa. Harva kirjailija pystyy tällaiseen syvyyteen ja monitulkintaisuuteen.
Tekijä on laittanut osien ja kertojan nimiksi moniselitteisesti persiankielisiä sanoja, joiden merkitysten etsiminen on antoisaa puuhaa. Viimeisen osan nimi on arabiaa, mutta se on sitäkin tärkeämpi islamin teologiassa. Nämäkin valinnat korostavat kielen, tasojen, kontekstin ja kerronnan merkityksen tärkeyttä pyhien tekstien ja tietenkin myös käsillä olevan teoksen tulkinnassa.
Laajarinne koettelee formaattia ihailtavalla tavalla. Ihmisyyden moniarvoista ääntä on ilo kuunnella. 72 on mestariteos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.