Tähtivaeltaja 4/2013
Glen Duncan kirjoittaa kaunopuheista kauhua. Hän käyttää liikaa passiivia ja adjektiiveja eikä kääntäjällä ole helppoa. Tuloksena on ainekirjoitustasoista suomea tyyliin ”... poikamaisen suloisine piensilmäisine kasvoineen, vaaleine hiuksineen ...”.
Teos tulvii vastaavia kielikukkasia ja niiden päälle joitakin räikeitä käännösvirheitä. Tuskanhikeä pukkaa. Kääntäjälle vinkiksi, että lauserakenteita ja sanajärjestystä rohkeasti muuttamalla lyyrisemmästä tekstistäkin saa luettavaa suomea.
Tarina kertoo päiväkirjaa pitävästä ihmissudesta. Hän on kaipaa kuolemaa, mutta pakenee kuitenkin Jahtia, okkultististen ilmiöiden torjuntajärjestöä, joka tuhoaa ihmissusia. Hän on lajinsa viimeinen, elämäänsä väsynyt. Jahdin ohella ihmissusi mittelee kovaa bisnestä tekevän vampyyrimafian kanssa ja haaveilee ihmissusinaaraasta. Josko sittenkin elämälle tarkoitus?
Päähenkilö on minäkertoja, joka filosofoi rasittavasti, vaikka luulee sitä nokkeluudeksi. Kesken sujuvan kerronnan hän pysähtyy puberteetti-ikäiseen itsereflektioon ja toteaa: ”Mutta mitä särkynyt sydän on? Tunne. Olen saanut tarpeekseni tunteista, vaikka ne eivät olisi saaneet tarpeekseen minusta.” Ihmissusi myös pudottelee nimiä vailla sisältöä.
Lukemista häiritsee jatkuva tietokirjamainen sulkujen käyttö, usein kesken lauseen. Kerronnan kömpelyyttä ja rönsyilyä kommentoidaan tarinan lomassa metatekstuaalisesti, mikä on vielä kiusallisempaa. Toimintakohdat ovat kirjan parasta antia, koska niissä kertoja ei turhia filosofoi.
Mikäli alkuteksti on vanhanaikaisen ja modernimman tyylin onnistunut synteesi, mitä vahvasti epäilen, kääntäjä ei ole tavoittanut sävyä. On vaikea uskoa oppineen, 200-vuotiaan viktoriaanisen herrasmiehen huudahtavan turinointinsa lomassa: ”Hei haloo!” Lopussa minäkertoja vaihtuu nykyaikaiseksi, mutta ääni ei muutu. Todennäköisesti vika on siis alkutekstissä.
Ihmisenä päähenkilö panee huoria liukuvoiteen avulla perseeseen eikä turhia romantisoi. Jos hänellä ei seiso, hän hieroo huoraa öljyllä. Sitten hänellä taas ottaa eteen ja ei kun parrua takaressuun. Amoraalisena sutenakin hänellä on erektiovaivoja, mutta vielä pahempaa on hänen kielenkäyttönsä. Susi mainitsee muun muassa ”näppärän, silkkisen pillun unenlämpöisen vahvan lehahduksen”.
Ihmissudella on myös homoseksuaalinen ihmisavustaja, hieman tohtori Watsonin tyyppinen, joskin vanhempi herrasmies. Vastapoolina tämä on turhan kliseinen hahmo, itsestään selvä valinta. Samoin kertojalla on tavanmukainen Nemesis, Eric Grainer, Jahdin vetäjä, jolla on henkilökohtainen kostomotiivi. Huumoriakin on mukana: ihmissusi kiihottuu pukeutuessaan naiseksi.
Ihmissuden nimi on Jake Marlowe ja kertoessaan susielämästäänkin hän filosofoi ja runoilee. Joskus tämä toimii, mutta useimmin se on tahattoman koomista. Kun susi syö naista, kuvailu on tällaista: ”Se tuli sisääni, rivo rikaste, viheliäisen tuoton juhla-ateria.” Laittaessaan kättään kirjan femme fatalen ”herkän, viekkaan vitun kohoumalle” ihmissusi filosofi suluissa kesken lauseen.
Romaani on suurimmaksi osaksi varsin piinaavaa luettavaa. Piina ei kuitenkaan johdu onnistuneesta kauhutunnelmasta vaan käännöksen kömpelyydestä ja tekijän yliyrittämisestä. Lisää viilaamista, höyläämistä ja hiomista kirja olisi kaivannut. Miksei öljyhierontaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.