Mika Rättö: Mysterius Viisikulma-avain. Teos 2013.

”Juuresta latvaan ystäväiseni, niin puuhun kiivetään, ja kuten näemme, meidän on syytä jatkaa ajattelun alkeiskurssia mitä tarmokkaimmin.”

Porilainen Mika Rättö on joviaali renessanssinero, joka tekee teatteria, musiikkia, kuvataidetta ja kirjallisuutta siinä missä tavallinen taiteilija yrittää koko tahtonsa vimmalla ylittää keskinkertaisuuden omalla alallaan. Rättö on siitäkin omaperäinen, että hän ylittää keskinkertaisuuden jokaisella mainitulla alalla – leikiten.

Aiemmin häneltä on ilmestynyt satukirja Tihkuluodon kuiskaajat (Teos 2009). Tuoreessa teoksessaan hän liikkuu aikuisten maailmassa, satumaisuudesta tinkimättä. Tosin nyt mukana on enemmän realistisia elementtejä, jotka kuitenkin Rätön käsittelyssä muuttuvat väistämättä enemmän tai vähemmän surrealistisiksi.

Novellikokoelma alkaa tarinalla yhden miehen valtiosta. Päähenkilö, minäkertoja, on ankara filosofi, joka uskottelee itselleen olevansa täysin riippumaton muista. Oikeastaan hän vihaa ja halveksii koko kaupunkia, koska keskinkertaisen rahvaan meteli häiritsee hänen yli-ihmiselämäänsä, filosofista pohdiskelua. Eräs koirakin paskoo jatkuvasti neron ikkunan alle. Asunto sijaitsee sushibaarin yläkerrassa, joten hajuhaitta on jo muutoinkin huomattava.

Miekkonen on toki ankarin itselleen, hän harjoittaa myös ruumistaan kuin huippu-urheilija, hienostuneiden teelaatujen siemailun ja periksi antamattoman todellisuuden syväluotaamisen ohessa.

Rätön tyylissä on raivoa, voimaa ja räjähtävyyttä jollaista harvoin tapaa. Teksti puskee väkevästi ja tarina imee mukaansa. Kieli on rikasta ja omintakeisia metaforia tulvillaan. Päähenkilö on läsnä tarinassa ja oikeastaan enemmän kuin lihaa ja verta. Silti jotain äärimmäisen kafkamaista on tässä ajattelijassa, joka uutta nerokasta kolumniaan valmistellessa joutuu kommunistien salaliiton uhriksi ja potkitaan pois yliopistolehden kolumnistinpaikalta.

Kaikessa neroudessaan ja tulisessa innossaan filosofi on silti samalla traaginen hahmo. Hän yrittää peittää jotain peri-inhimillistä ylimielisellä ja jopa julmalla asenteellaan.

Siinä missä Kafkan päähenkilöt ovat usein heikkotahtoisia ja ajautuvat tilanteisiin kuin itsestään, Rätön minäkertoja ei piittaa vastoinkäymisistä. Päinvastoin, takaiskut vain lujittavat filosofin tahtoa ja hän ajaa itsensä voimalla konflikteihin. Yksilö vastaan kollektiivi ilmenee hurjana verbaalisena sotana, jossa tekijän intohimo aiheeseensa suorastaan räiskyy. Verbaalisuudesta sota laajenee väistämättä fyysiseksi yhteenotoksi, ja lopulta ajattelija saa katsella ihmisen massapsykologian karua ilmentymää yksinäisenä yleisönä.

Heti tarinan alussa filosofi Tutankham Von Jäärsson saa ruumista harjoittaessaan neronleimauksen, joka saa hänet ryhtymään ikkunaprofeetaksi. Ylhäältä asunnostaan hän mesoo alas kadulle ja sen myötä joutuu tietenkin välittömästi alati paisuvaan mittelöön vastapäisen chilikioskin rahvaan kanssa. Filosofin nietzscheläinen sankarimoraali ei hevin uppoa stetsonpäiseen, alligaattorivauvojen nahkaan pukeutuvaan rämekuukkelivillimieheen, joka saa kuitenkin ajattelijalta niskaansa niin tulikivenkatkuisen saarnaan, ettei taiston voittajasta jää epäselvyyttä.

Seuraavaan julistukseensa Von Jäärsson saakin jo vastaansa isomman lauman, kuten sopivaa, koska saarnan aihe on silakkaparvi-ilmiö, joka käsittelee tavallisten ihmiseläinten alhaista joukkokäyttäytymistä. Sanomattakin selvää, että filosofi itse kokee olevansa poikkeusyksilö, kilometrejä mokoman parven yläpuolella. Kansa on voimakkaasti eri mieltä.

Vähitellen maine uudesta profeetasta kiirii kaupungin laidoille ja kuulijakunta kasvaa. Paskalla istuessaankin Marcus Aureliusta ja Arthur Schopenhaueria lukeva ihmisjumala lataa itsensä peilin edessä hirmuiseen iskuun ja tykittää viisaita puheitaan yläkerran kulmahuoneiston ikkunasta kadunväen ihmeteltäviksi.

Filosofin väkevissä saarnoissa piilee toki totuuden siemeniä, ikiaikaista moraalista viisautta, jota typerä rahvas ei koskaan ole kyennyt eikä kykene sisäistämään. Kun ajattelija julistaa kadulla seisovalle yleisölle sosiobiologisesti perusteltuja, kyynisiä teorioita ihmiseläimen käyttäytymisen todellisista syistä, nuhdesaarnan kohde ei niitä mukisematta niele. Aggressiivinen moralistinen paatos lisää tavallisen kaduntallaajan vastenmielisyyttä ylimielisen filosofin sanomaa kohtaan.

Tapahtumat vyöryvät hurjaa vauhtia ja lopulta filosofi on pakotettu lähtemään ulos erakonluolastaan etsimään yhtäkkiä kadonnutta yleisöään. Hänen seikkailunsa autiossa kaupungissa ovat aavemaisia ja unenomaisia. Mikä salaisuus piilee kaiken takana?

Tarina on kerrassaan omituinen, mielipuolisen hauska ja kaupan päälle itseironinen. Rättö pilkkaa satiirissaan yli-ihmisajattelua, sankariromantiikkaa ja ankaraa askeesia lämpimällä huumorilla, joskin kaiken alla on todellisia teräviä havaintoja Homo sapiensin lajityypillisestä käyttäytymisestä ja laumasieluisuudesta.

Mukana on myös syvällistä yhteiskuntakritiikkiä, joka tekijän käsissä tietenkin näyttäytyy verenhimoisena vallankumousmentaliteettina ja silkkana hulluutena. Hullujen ja lasten suusta tyly totuus on helpompi niellä. Meitä kusetetaan, me annamme kusettaa itseämme. Vain kriittinen ajattelu ja sen myötä tapahtuva havahtuminen voi estää ikiaikaisen kusetuksen jatkumisen. Tämä on aina ollut filosofisten moralistien sanoma, mutta huolimatta siitä, kaikki jatkuu ennallaan. Rätön ironia viiltää kuin samurain katana.

Jo aloitusnovellin minäkertojan nimi osoittaa, että olemme tekemisissä varsin surrealistisen tarinaniskijän kanssa. Isokokoisen, lankasidotun taidekirjan upea mustavalkokuvitus tukee havaintoa. Rättö piirtää ohuella viivalla, mutta paksulla mielikuvituksella. Kuvat ovat yhtä hurjia kuin tarinat. Kirjan taittokin on kekseliäs ja olennaisesti yhteydessä teksteihin.

Kokoelman toinen novelli tai jonkinlainen välisoitto on ”tunnustus” ja se jatkaa edellisen tarinan vainoharhaista teemaa. Minäkertoja juoksee vainoajiaan pakoon yhdessä toverinsa kanssa ja turinoi motellissa mukavia. Ulkona on kuitenkin seuraajia, pitkiä miehiä, vai onko?

Tunnustus on kieleltään aivan erilainen kuin Yhden miehen valtio, vaikka siinäkin päähenkilönä on minäkertoja. Novelli hiipuu taiton avulla hämäräperäiseen uneen.

Tarinoiden väliin on sijoitettu oudosti taitettuja Mysteriuksen kirjeitä, joissa tekijä harrastaa pohdiskelevaa aforistiikkaa kokoelman nimen tiimoilta. Näiden lukeminen on varsin työlästä. Se on aivan varmasti tarkoituskin.

Seuraava novelli on nimeltään Vastaanottokoppi. Sen minäkertoja De La Fagyy Garligilla on alussa ongelmia ravintola-ateriansa kanssa. Huolimatta kuuluisuudestaan päähenkilö ei saa haluamaansa, koska kokki ei vielä ole tullut töihin. Tarjoilija joutuu koville.

Nopeasti käy ilmi, että muotokuvamaalari De La Fagyy Garlig on ensimmäisen novellin filosofin vanha kirjeenvaihtokaveri ja sielunveli. Mysterius syvenee, kudelma alkaa hahmottua.

Päähenkilö päätyy spiritistiseen istuntoon salaperäistä koppia etsiessään ja tunnelma muistuttaa paikoitellen vanhoja H.P. Lovecraftin kauhunovelleja. Rätön kieli on viehättävän vanhanaikaista ja kerronta pikantisti humoristista. Hän onnistuu luomaan pelottavan ilmapiirin, jossa merkilliset yksityiskohdat ja henkilöhahmot avaavat jatkuvasti uusia näköaloja kertomusten vinksahtaneen maailman surrealistiseen perusolemukseen.

Vastaanottokopin kauhujen jälkeen on taas vuorossa ”tunnustus”, joka jatkuu edellisestä, mutta nyt novellikokoelma on alkanut muistuttaa labyrinttia, koska myös sivujen piirustukset ja lyijykynänjälkeä muistuttavat käsin kirjoitetut marginaalihuomautukset ja hajanaiset muistiinpanot viittaavat suurempaan kokonaisuuteen erillisten novellien takana. Kaikki liittyy kaikkeen.

Juoksija jatkaa pakoaan, nyt yksin, ja löytää motellihuoneen sängyn alta, sen pohjaan kirjoitettuna, hämmentävän viestin. Siinä mainitaan, että ”etsivä löytää”, mikä viittaa jälleen kokoelman päämotiiviin, etsimiseen. Koko Mysterius ja hänen tavoittamisekseen välttämätön Viisikulma-avain ovat käsittääkseni ihmisen loputtaman etsimisen symboleja. Näiden varaan tekijä punoo uskomattomia juonia ja hurjia tapahtumia.

Tunnustuksenkin tunnelma on jo puhdasta kauhua, salaperäisten vainoajien alkaessa väkisinkin muistuttaa viikatemiestä. Koko elämä on etsimistä ja pakenemista, elämän ja kuoleman pakenemista, kenties kuitenkin juuri elämän tarkoituksen ja mielekkyyden etsimistä pakenemalla sitä itseään.

Päätösnovelli Pyhän Joosuan kirkon talonmies jatkaa minäkertojalinjalla Mysteriuksen väärinpäin kirjoitetun kirjeen jälkeen. Myös talonmies on yksinäinen mies. Hän harjoittaa kirkon korkeassa tornissa pimeäntyhjyydenmittausta ainoana seuralaisenaan musta lintu. Tässä on jotain varsin poemaista eikä se ole sattumaa.

Kirkko on kauhujen ja kummallisten tapahtumien synkkä tyyssija. Erityisen omituisia ovat valkea lisko ja raidallinen kuoriainen, joiden toimintaa talonmies havainnoi. Nyt on meno äitynyt vallan hurjaksi. Kun talonmies kuuntelee otuksien keskustelua, perinteinen formaatti ei kestä. Taitto hoitaa homman ja lukija haukkoo henkeään. Nyt koetellaan sekä verbaalisen että kuvallisen ilmaisun rajoja.

Talonmies oppii ahkeralla harjoittelulla kommunikoimaan pikkuväen kanssa ja kahden äsken mainitun seuraan liittyykin sopivasti lisää outoa väkeä. Pähkinänkuorienkin kanssa talonmies juttelee ja kaikki omituiset olennot puhuvat sattumoisin selvästi tunnistettavaa Porin murretta muun mongerruksensa välissä. Talonmies ystävystyy puhuvien hyönteisten, pähkinänkuorten ja liskon kanssa.

Kirkon eristyneessä ilmapiirissä, äärettömän tyhjyyden keskellä jylläävä houreinen psykedelia vihjaa välillä suoraan uskonnolliseen suuntaan, erityisesti puinen krusifiksi esiintyy kuvastossa toistuvasti, ja seikkailu huipentuu kauhuun, jonka aiheuttaa talonmiestä jahtaava kammottava varjo. Kun tilanne on kriittinen, minäkertoja vaihtuu, musta lintu avaa äänensä.

Väliaikaista kaikki on vaan ja pian talonmies palaa, samoin hirmuinen varjo. Osa mysteereistä ratkeaa ja juoksijan seesteisemmät tunnustukset hoitavat loput. Miyamoto Musashin oppilaille kaikki on äkkiä päivänselvää. Pikkuväki ja muut merkilliset öttiäiset ovat taatusti samaa mieltä.

Kertojana Rättö on ihmiskunnan sivistyksen korkeimmilla saavutuksilla ja massiivisilla happoövereillä turboahdettu Veikko Huovinen, jossa on mojova ripaus tömäkkää kannabiskukintoa pössytellyttä Tove Janssonia. Tekijä pilkkaa ilkikurisesti mutta sympaattisesti inhimillistä typeryyttä ja laumasieluisuutta, mutta loppupeleissä asettuu pienen ihmisen puolelle ahneita ja tekopyhiä vallanpitäjiä vastaan. Kertomusten sekopäinen maailma ei kuitenkaan hevin taivu allegoriaksi maailmasta, ei edes symboliksi: se on juuri niin hullu kuin miltä se näyttää. Se on poikkeavan ihmisyksilön elämän kuva, olemassaolon sisäinen peili, satiiri, parodia ja kauhutarina eksistoivan taiteilijan ahdistuneesta sielusta. Kirjallisuus on parasta huumetta.

Sekä niin sanottu leipäkriitikko että viihdettä janoava keskivertolukija on varmasti aseeton Rätön mielikuvituksen ilotulituksen edessä, mutta kuten Nietzsche-vainaa totesi: Pulchrum est paucorum hominum. Se, keneen tämä uppoaa, vaalii sitä syvällä sydämessään ja antaa sen kasvaa ansaitsemansa suuruuden mittakaavaan. Heikommalle tämä on kuolemaksi.

Tiedän, että itseään suomalaisen kirjallisuuden eliittinä pitävä kansanosa on kanssani eri mieltä, mutta kyllä Mysterius Viisikulma-avain ansaitsee kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot mitä maastamme löytyy. Ei tällaista voi kukaan muu kuin Mika Rättö kirjoittaa ja siksi se on maamme kirjallisuuden historiassa ainutlaatuinen tapaus. Toivottavasti saamme tätä lisää. Tyhjyydessä ei ole mitään pahaa.

Mika Rättö (Kuva: Jussi K. Niemelä, Hästholmen 2005.)