torstai 28. marraskuuta 2013

Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita. Toim. J.S. Meresmaa ja Markus Harju. Osuuskumma 2013.




Steampunk-antologia Höyryä ja helvetinkoneita jatkaa edeltäjänsä kunniakkaalla linjalla. Toimittajat vieläpä lupaavat esipuheessa ensimmäistä antologiaa kokeilevampaa ja rajoja koettelevampaa menoa. Oikeassa ovat: jo kokoelman toinen novelli koettelee lukijan sietokyvyn rajoja. Onneksi kokonaisuus asettuu ryhdikkääseen kuosiin.

Jussi Katajala avaa kokoelman vaihtoehtohistoriallisella novellillaan Sierra Nevadan salaisuus. Sen tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaan ja tohinan keskipisteeseen joutuu suomalainen Juho Marttinen. Hän tapaa Sacramenton St. James -hotellissa San Francisco Starin toimittajan Sarah Stantonin, koska on ilmoittanut armeijalle haluavansa raportoida ilma-alushavainnon. Tästä käynnistyy hurja seikkailu.

Katajala on kokenut novellisti ja hänen varmoin ottein kirjoitettua steampunk-novelliaan on ilo lukea. Meno on mahtavaa ja höyrykoneisto vielä mahtavampaa. Siinä meinaa suomalainen lännen lokari vallan jäädä jalkoihin. Onneksi hän voi aina ottaa kunnon torkut.

Taru Luojolan novelli Missä paikkasi, tiedätkö sen? vie lukijan vaihtoehtohistorialliseen Ruotsiin, jossa piraatit ja punakaartilaiset taistelevat kruunun joukkoja vastaan Euroopan laajuisen proletariaatin vallankumouksen puolesta. Petostakin on ilmassa, mutta lopussa kiitos seisoo – ja punahuivi liehuu.

Novellin loppujakson taistelukohtauksessa naispuolisen päähenkilön Sofia Bristin teurastamismotivaatio hetkeksi heikentyy, kun verinen todellisuus iskee vasten kasvoja, mutta kohta jo Bristkin on taas sankarillinen punakaartilainen valmiina saattamaan koko Euroopan ihanan proletariaatin diktatuurin alaisuuteen, keinolla millä hyvänsä. Häntä ajaa kosto, kuolleen isän muisto, ja hän haluaa kostaa koko järjestelmälle sen, että saatanallinen patruuna yritti pakottaa hänen isänsä murtamaan lakkoa vastoin tahtoaan. Isä ei suostunut ja joutui sotilaiden hengiltä pieksämäksi. Se tavallinen tarina.

Novellissa ei juuri pohdita hyvän ja pahan eroa, hirmutekojen ja kollektivistisen luokkasodan oikeutusta, saati ääri-ideologioiden ja niiden vuoksi sotimisen suhteellisuutta ja yleistä järjettömyyttä, mikä heikentää sinänsä elävää kuvausta.

Punakaartilaisuudesta olisi voinut irrottaa ironiaakin, mutta tekijä tyytyy romantisoimaan. Tosin on myönnettävä, että kirjaimellisesti ymmärretty punk, kapina, voi helposti saada sosialistisen realismin muodon. Parempi ratkaisu olisi taiteen avulla nostaa ihmisyys, yleishumaanit arvot, väkivaltaisten ääri-ideologioiden yläpuolelle.

J.S. Meresmaan Alexandre palauttaa arvostelijan hetkeksi flopanneen uskon humanismiin, ihmiseen, suomalaiseen steampunkiin ja novellitaiteeseen. Novellin päähenkilö on nuori Alexandre, vähäosainen, joka parempaa elämää ja elantoa etsiessään törmää Pariisissa vanhaan Augustine-tuttavaamme edellisestä steampunk-antologiasta.

Novelli alkaa, kun Alexandre näkee sattumalta junassa murhan. Elantoa etsiessään hän tapaa murhaajat uudestaan ja tästä seuraa vauhdikas salapoliisitarinaa muistuttava tapahtumavyöry, josta ei puutu yllättäviä juonenkäänteitä, oivalluksia eikä ihastuttavan monimuotoisia höyrykoneita.

Meresmaalle on annettava kosolti lisäpisteitä siitä, että novellissa erittäin tärkeään rooliin nouseva Alexandren taiteilijasetä on nimeltään Gustave Doré. Tällaiset herkulliset historialliset yksityiskohdat kertovat siitä, että tekijä on paneutunut työhönsä huolella.

Magdalena Hai jatkaa mestarillisissa merkeissä novellillaan Siivekäs mies Isaac. Tässä on kaikki, mitä hyvä novelli kaipaa. Jo alku, ensimmäinen virke, osoittaa sen.

Tekijä luo kaksi päähenkilöä, jotka välittömästi herättävät lukijan mielenkiinnon. Yksikorva ja Isaac – heidän kohtaamisensa. Salaperäistä, outoa, kiehtovaa. Hahmot kasvavat tarinan edetessä, heistä paljastuu uutta, he ovat haavoittuvia, intohimoisia, vammoineenkin kauniita.

Tässäkin novellissa vähäväkisiä on sorrettu, mutta Hai ei alennu jakobiinien päänkatkaisumentaliteetin glorifioimiseen. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Mellakoiva sotilas voi olla verenhimoinen psykopaatti, vaikka taistelisi kuinka ylevän ideologian puolesta. Hai kutoo kostomotiivista julmankauniin näytelmän, johon lukija haluaa uskoa ja samaistua.

Suomalaiset esitetään novellissa upeasti syrjäläisinä, erillisinä, erilaisina. Novellin tärkein hahmo on kuitenkin Yksikorva, jonka sisäisistä konflikteista ja lujasta tahdosta syntyy elävä, traaginen päähenkilö.

Novelli on kaikin puolin kaunis, mukaansatempaava ja erittäin taidokkaasti kirjoitettu. Siivet toimivat vapauden symboleina, vaikka ne ovat raskaat ja vaaralliset kantaa. Koston enkelillä on voimaa tehdä se.

Shimo Suntilan novelli Valkean naisen palvelija alkaa Ylä-Lontoossa. Siellä tekijän edellisen steampunk-novellin tapahtumat päättyivät. Lukija, joka toivoi tarinalle jatkoa, ilahtuu, kun tuttuja nimiä alkaa ilmestyä. Novelli on kuitenkin itsenäinen eikä jatkoa aiemmalle kertomukselle. Sitä parempi, käy nopeasti ilmi.

Kertomuksessa on hyvän salapoliisitarinan piirteitä. Päähenkilö Helena von Hellburg on ilmassa leijuvassa Ylä-Lontoossa, vakoojana, eräissä juhlissa. Kun Suntila mainitsee, että ammoisten kultti riivaa kaupunkia, lukija kokee miellyttävästi värisyttäviä mielleyhtymiä. Helenan tehtävä on selvittää ammoisten kultin johtaja. Lisäksi jo Yli-Lontoon leijuminen on suuri mysteeri sinänsä. Helena itse kuuluu Valkoista naista palvovaan kulttiin.

Jännitys tiivistyy, tekijä punoo juonta taidolla, pieniin yksityiskohtiin keskittyen. Koneistot ovat etualalla ja niissä Suntila osoittaa jälleen mielikuvituksen rikkautta. Suuret linjat nivoutuvat saumattomasti huolella kuvattuihin detaljeihin. Lonkeroita ja muuta ihanaa ilmestyy esiin. Yllättäviä käänteitä riittää loppuun saakka.

Mukana on myös tekijälle ominaista hurttia huumoria, kuten hauskoja nimiä ja muutakin verbaalista ilotulitusta. Suntilaa parhaimmillaan.

Jani Kangas on kirjoittanut tarinan Varjo Angelinrovan yllä. Kuten Meresmaa ja Suntila, myös Kangas ammentaa aiemman antologian novellistaan. Varjo Angelinrovan yllä on suoraa jatkoa köykäiselle Kapina tunturilla -tarinalle. Amalian ja Hermanin seikkailut muistuttavat edellistä novellia myös monikon taivutusten ongelmien osalta. Virheiden määrä on suunnilleen sama.

Pikinahat ovat saaneet seurakseen hurjan Perkunos-lentolaitteen, ja tästä kertomus lähtee liikkeelle. Seuraa tuhoa, räjähdyksiä ja toimintaa. Tälläkään kertaa mitään teemaa ei novellista löydy, joskin jonkinlainen jännityskertomus hajanaisten tapahtumien myötä hahmottuu. Novelli on ylipitkä, heikko ja huonosti kirjoitettu.

Markus Harjun novelli Rautainen aika sen sijaan paljastaa karulla ja eleettömällä tavalla, miten valta on aina ja kaikkialla samanlaista. Tarinassa näkökulmahenkilö vaihtuu, ja ratkaisu sopii erinomaisesti sanomaan, joka liittyy keskenään nahisteleviin klikkeihin, ja vallan turmiollisuuteen. Kaikki osapuolet taistelevat vallasta keinoja kaihtamatta ja kun joku sen lopulta saa, mikään ei välttämättä muutu.

Tarina sijoittuu henkilöiden nimien perusteella jonkinlaiseen rinnakkais-Italiaan, jossa höyrykoneet ja härvelit palvelevat herrojensa etuja ja auttavat juonitteluissa. Varsinaisen juonikuvion rinnalla ne jäävät kuitenkin sivurooliin.

Henkilöissä on kyynistä dekadenssia ja resignoitunutta nihilismiä, mutta sitäkin enemmän vallanhimoa. Sielullinen rappio heijastuu päähenkilöiden ulkonäköön ja olemukseen.

Harju satirisoi novellissaan muun muassa alkemistien Viisasten kiveä ja menneisyyden kadonnutta Kultaista aikaa. Nimi Rautainen aika on erittäin osuva, kuten lopetus osoittaa.

Hanna Morren Rafael on kerronnaltaan virkistävä poikkeus aiempiin novelleihin. Lisäksi tekstissä on ajankuvalle olennainen, viehättävän vanhanaikainen sävy, joka imee lukijan välittömästi tarinan maailmaan. Vaikka kieli on vanhahtavaa, se on erittäin selkeää ja tyyli sujuvaa.

Kertomuksessa on kyse taidokkaasta Frankenstein-muunnelmasta, jossa minäkertojana aloittaa Rafael-niminen poika. Hänen äitinsä, joka kohta pääsee itsekin ääneen, on asentanut viidennelle kuolleena syntyvälle lapselleen eli juuri Rafaelille ratassydämen ja näin herättänyt kuolleen vauvan henkiin – tai pakottanut sen elämään.

Kuten Mary Shelleyn klassikkoromaanissa, Morren novellissakin ”hirviö” käyttäytyy odottamattomalla tavalla eikä ymmärrä omaa luonnettaan. Poikaa kiusataan ja vieroksutaan, mutta vastaavasti hän ei itsekään tiedosta tekojensa seurauksia. Luojaäiti kuitenkin rakastaa luomustaan ehdoitta, vai rakastaako sittenkään?

Luojan ja luodun suhde ylittää äidin ja pojan suhteen. Morre tyytyy vain hienovaraisesti vihjaamaan suhteen taustalla olevista syvistä virroista, mikä on aivan oikea ratkaisu tarinan kannalta.

Erinomainen on jakso, jossa Rafael kokee kotiopettajattarensa kautta eroottisen herätyksen ja lankeamisen. Myöhemmät tapahtumat ovat tälle avainkokemukselle johdonmukaista seurausta. Samalla se resonoi Rafaelin äitisuhteen tiedostamattomien viettikerrostumien kanssa.

Tärkeässä sivuroolissa on Rafaelin ruma ja vajavainen koira Gabriel: se on ikään kuin rinnakkaishahmo, temaattinen doppelgänger, rujolle Rafaelille itselleen. Koiraa poika rakastaa kuin itseään.

Morren kerronnallinen ratkaisu antaa novellille muista antologian tarinoista selkeästi erottuvaa dynaamista jämäkkyyttä, jota korostaa äidin salaperäisen eksistenssitason ohella kerrassaan upea, arvoituksellinen loppuratkaisu.


Anne Leinosen novelli Falachustin talossa sijoittuu Vltava-joen rannalla olevaan Falachustin taloon. Minäkertoja Oleg Myska saapuu oudolle illalliselle ja samalla käy ilmi, että hän on tullut taloon jäädäkseen. Falachust on arvoituksellinen hahmo, jolla huhujen mukaan on ratassydän, joka pyörii epärytmissä. Jo alussa kertoja mainitsee, että Falachust pystyy huijaamaan aikaa.

Minäkertojalla on Milena-niminen kuollut vaimo. Lisäksi miehen nimi hieman vihjaa tunnettuun prahalaiskirjailijaan. Ilmankos novelli uhmaa aikaa ja paikkaa, siis kapinoi olevaisuuden perimmäisiä voimia vastaan. Perin naakkamaista.

Nopeasti käy ilmi, että Myska on talossa vakoojana, mutta kaikki, mikään, ei suju odotusten mukaan. Talo on todella omituinen paikka, siellä asuvat ihmiset sekalainen seurakunta, jota taikurimainen Falachust hahmo isällisesti kaitsee. Sisäpuoli ja ulkopuoli ovat kaksi eri maailmaa.

Mestarin ottein Leinonen kehii auki kerää, jossa hurjimmatkin kuvitelmat voivat osoittautua todeksi. Yksilöt ovat tarinoita, jotka elävät osana suurempaa tarinaa.

Päähenkilö Myska on runoilija. Se symboloi sanojen ja kerronnan voimaa yli aikojen alussa säädettyjen luonnonlakien. Falachustin talossa kaikki on mahdollista.

Antologian päättää Tero Niemi novellillaan Lorelein laulu. Toisin kuin muissa novelleissa, tässä ei liikuta yläilmoissa ilmalaivalla vaan sukellusveneellä kilometrien syvyydessä merenpohjassa. Oikeastaan alus ei liiku merenpohjassa vaan fysiikan lakeja hyödyntäen maapallon läpi, ajassa.

Lorelein kyydissä on tuore morsian Elena Heinbeck. Hänen aviomiehensä Maximilian on insinööri, joka on suunnitellut aluksen.

Näistä lähtökohdista Niemi rakentaa traagisen tieteistarinan, jossa imperiumit sortuvat ja inhimillinen kaipaus on millimetrin miljoonasosan päässä todellisuudesta. Kun tähän yhdistetään salapoliisitarinamaista arvoituksellisuutta ja kaunis myytti neidosta, joka hyppää mieluummin kallionkielekkeeltä Reiniin kuin menee isänsä pakottamana nunnaluostariin, on oivallinen päätösnovelli valmis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.