Valma & VarsiNaiset, Sanomatalo, Taiteiden yö, 22.8.2013 klo 17-18

Teksti: Jussi K. Niemelä

Vilma Talvitie: laulu, piano

Sanna Kaisa Sundström: viulu, melodika, perkussiot, laulu
Laura Kuisma: viulu, piano, laulu
Aino Liuttu: sello, laulu
Reetta Kuisma: basso, tinapilli, laulu
Lauri Hongisto: kitara, perkussiot, vihellys, ksylofoni, laulu

Näin Valma & VarsiNaiset -yhtyeen keikalla Libertéssä Helsingin Kalliossa heinäkuun lopulla ja vakuutuin. Ostin sieltä bändin albumin Tuli talvi, ei tahottu, ja häikäistyin. Levyn voi kätevästi tilata tästä linkistä.

Tiesin siis mitä odottaa, kun menin tänään Sanomatalon Mediatorille katsomaan yhtyettä Taiteiden yöhön, vaikkakin taidenäyttelyn yhteydessä katedraalimaisen akustiikan olosuhteissa Libertén-keikan kaltainen intiimi tunnelma vaikutti etukäteen mahdottomalta. Olin väärässä.

Yhtye esiintyi järjestäjän sekaannuksen vuoksi täysin ilman sähköistä vahvistusta: jopa laulu oli akustinen. Vilma Talvitie, yhtyeen pääasiallinen säveltäjä–sanoittaja, soitti paikalle etukäteen järjestettyä akustista pianoa ja lauloi niin sanotusti olohuoneolosuhteissa. Hän joutui siis ylittämään pianon ja akustisesti esiintyneen bändin kokonaisäänenvoimakkuuden, kuin myös yhtyeen toinen laulaja–lauluntekijä Sanna Kaisa Sundström. Molemmat saivat karismallaan korvattua sen, mitä yleisö ei hiljaisen äänenvoimakkuuden vuoksi kyennyt kuulemaan.

Keikan alussa Vilma maanitteli yleisön mahdollisimman lähelle bändiä jotta sanat ja laulu jotenkin edes kuuluisivat. Hankkiuduimmekin noin parin metrin päähän orkesterista, jonka soundi oli isossa tilassa hyvin hiljainen, mutta sitäkin selkeämpi.

Bändin omakustannealbumin nimibiisi Tuli talvi, ei tahottu avasi keikan eikä jättänyt toivomisen varaa. Vilma sai laulun ja sanat melko hyvin kuulumaan myös kovemmissa kohdissa ja yhtye soitti timantintarkasti, kuten läpi setin.

Nyanssit ja yhteensoitto olivat täysin kohdillaan, vaikka minkäänlaista monitorointia ei ollut. Hyvä, jos kuulivat toisiaan ollenkaan, mutta siitä huolimatta soitto taukoineen, iskuineen, napsahteli kohdilleen alusta loppuun.

Keikan toisena biisinä saimme kuulla uuden teoksen Onko vielä jotain täällä?, näin ainakin tulkitsen minulle luovutettua settilistaa ja omia hataria muistiinpanojani. Biisi oli joka tapauksessa erinomainen ja muiden esityksessä kuultujen uutuuksien kanssa lupaa tulevaisuudelta huippulaadukasta materiaalia.

Välispiikit, joita Vilman ohella irtosi Lauri Hongistolta, olivat hauskoja ja keikan kuluessa pianon päädyssä myytävänä olleet levyt hupenivat: kansa osti albumia tasaisesti ja jätti rahat bändin penaaliin. Levyn sai myös velaksi tilinumeron kera. Sen lisäksi, että Valma & VarsiNaiset on loistava bändi, sen jäsenet myös uskovat ihmisten rehellisyyteen. Molemmat ovat harvinaisia ominaisuuksia kyynisessä nykymaailmassa.

Laskujen mukaan levyä meni 18 kappaletta ja paikalle saapuneesta yleisöstä se on arvioni mukaan noin reilu kolmannes. Tosin myös hieman kauempana orkesterista oli väkeä, joten kokonaisyleisömäärää on vaikea arvioida. Oli miten oli, lähituntumassa olleet saivat nauttia loppuun saakka hiotusta yhteissoundista ja inspiroituneesta esityksestä. Yleisö oli alusta saakka täysin myyty ja loppua kohti meno vain yltyi. Runsas levymyynti ei siis todellakaan ollut yllätys, vaikka bändille se sellaisena tuli. He eivät tietenkään voineet nähdä, kuinka huippuunsa viedyn keikan he soittivat. Levymyynti todistaa sen, mutta sekin vain osittain. Toivottavasti joku kuvasi livevideota bändin lähituntumasta ja se päätyy jossain vaiheessa YouTubeen.

Uuden biisin jälkeen kuultiin edustava kattaus esikoisalbumilta: En tunnusta, Vanha Talvitie, Tuhlaajatyttö, Auringon sokaisema ja Valtatien varjossa. Näiden jälkeen orkesteri esitti taas kaksi uutukaista, kaunis ja koskettava Äiti oli niistä ensimmäinen. Toisena meille tarjoiltiin kappale Epätoivottu vieras, jonka Vilma mainitsi kertovan surusta, joka laulussa selittää, miten sen saa talosta pois. Molemmat uudet biisit jysähtivät kertaheitolla tajuntaan, varsinkin Äiti riipaisi syvältä.

Sanna astui seuraavaksi eturiviin ja lauloi haikean mestariteoksensa Einon laulun. Vaikka tila oli korkea ja avoin, tori lasitalon aulassa, yhtye sai vaivatta loihdittua vaikeaan kappaleeseen juuri sen tarvitseman tunnelman, ja yleisö haukkoi taas henkeään.

Tämän jälkeen piru pääsi lopullisesti irti, kun Valma & VarsiNaiset potkaisi käyntiin tuliterän kappaleen Pojasta polovi paranee. Suomalaiskansallinen folk löi siinä kättä sahanpurulattiaisen, savuisen saluunan kanssa, ja tuloksena oli rennon kantrihenkinen, aivan hurjaksi yltynyt esitys. Meno heitti sekä orkesterilta että yleisöltä kannat kattoon ja vaikka kappaleen kuuli ensimmäisen kerran, se vakuutti totaalisesti. Viulut raikasivat, piano soi, ja bändi iski täysillä. Setti päättyi tähän ratkiriemukkaaseen helmeen.

Yleisö kuitenkin taputti, kohisi ja remusi, lisää piti saada. Bändi suoritti pienen takavasemmalle poistumisen, koska edes takahuonetta ei ollut, ja palasi voittajina estradille heittämään vielä encorena oivallisen Villin tytön häävalssin. Tässä nerokkaassa sävellyksessä Vilma on ilkikurisimmillaan ja myös keikkaversio oli täysin omassa luokassaan. Vanhalla meinasi tippa tulla linssiin pelkästä elämänilosta.

Kolme varttia meni kuin hujauksessa, ja Sanomatalo Mediatori oli hetken jotain aivan muuta kuin avara, lasinen, kolkko tila. Valma & VarsiNaiset tiivisti paikan intohimon ja nerouden pyörremyrskyksi, jota ei tämän enempää sanoin voi kuvailla. Ja kaikki tämä ilman sähköistä vahvistusta. Tällaiseen intensiteettiin pystyy maailmassa vain kourallinen artisteja. Tämä ei ollut pelkkä live-esitys, tämä oli kokemus, kokonaistaideteos, vailla vertaa.

Aukkoja ajassa – Suomalaisia aikamatkanovelleja. Toim. Harri Erkki. Turbator 2013.

Tähtivaeltaja 2/2013

Harri Erkin toimittaman novellikokoelman esipuhe käsittelee ajan luonnetta ja scifin aikamatkustusperinteitä. Kuten toimittaja toteaa, on tärkeää koota lehdissä julkaistuja novelleja antologioiksi, joissa ne säilyvät tulevien sukupolvien luettavaksi.

Kokoelman avaa Jyrki Ijäs novellilla Koekaniini. Siinä päähenkilö saa tietää kuolinhetkensä, kun hän päätyy tulevaisuuteen eräänlaisena koehenkilönä. Novelli on kotoisin vuodelta 1968 ja melko tavanomainen aikamatkustustarina.

Eija Elon Napoleonin vaihtoviikot on puolestaan humoristinen kertomus kunnianhimoisen, sotilasstrategisesti lahjakkaan miehen päätymisestä Napoleonin nahkoihin. Historia muuttuu, tulevaisuus ei. Vai muuttuuko sittenkin? Novellin loppu on kerrassaan mainio.

Petri Laineen kertomus Pekingin elokuut yhdistelee aikamatkailua ja dystopiaa varsin onnistuneesti. Tapahtumat sijoittuvat Pekingin olympialaisten aikaan ja mukana on tyypillinen aikamatkustuslaitteen keksijä sekä tahaton sijaiskärsijä. Vasta novellin lopussa paljastuu, mihin alussa annetut vihjeet ovat nykyisyydessä johtaneet.

Boris Hurtan vuoden 2069 Yhdysvaltoihin sijoittuva dystooppinen novelli Pää on taattua maestroa. Tarinassa maa on jakautunut kristittyjen ja muslimien hallitsemiin, keskenään vihamielisiin alueisiin, joten novelli on ajankohtainen erilaisten islamiin liitettyjen kauhuskenaarioiden osalta. Tulevaisuuteen ilmestyy menneisyydestä pää, jolla on suunnitelmia. Novelli on vuodelta 1990, joten se on edellä aikaansa ja ennakoi tulevaisuutta, kuten hyvän aikamatkan pitääkin.

Juha-Pekka Koskisen Salomonin tuomio hyödyntää hyytävällä tavalla aikaparadoksia ja kysyy, mikä pahuuden aiheuttaa. Novelli kiteyttää vanhan viisauden: tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Harri Erkin Pyramidi tuo mieleen Haruki Murakamin rinnakkaistodellisuudet ja myös kissateema on vahvasti läsnä kuten Murakamin Kafka rannalla -romaanissa. Kerrontatekniikaltaan novelli poikkeaa edukseen muista ja loppuu komeasti. Erkin tarina on myös kokoelman ensimmäinen, joka sijoittuu Suomeen.

Kissateema löytyy myös J. Koudan novellista Synkkimistin päiväkirja. Kuten kokoelman ensimmäinen tarina, tämäkin on varsin perinteinen keksijöineen kaikkineen, mutta lopussa nyrjähtää tavalla, joka meinaa saada lukijan sekaisin. Kertomus alkaa vuodesta 2015 ja vähitellen käy ilmi, että tämäkin novelli on vaihtoehtohistoriaa. Amerikkalaiset ovat esimerkiksi lähettäneet miehitetyn avaruusaluksen Marsiin jo vuonna 2000. Varsinainen kulminaatiopiste on vuosi 2013, jossa vinksahtaa ja pahasti. Ajan kanssa ei pidä leikkiä.

Shimo Suntila on kirjoittanut kokoelmaan sarjan raapaleita. Kaikki yhtä lukuun ottamatta ovat hauskoja ja varsinkin aikaparadoksi on ahkerassa käytössä, mutta yksi on ylitse muiden: Rikos kirjallisuutta kohtaan. Hauskuudesta poikkeaa raapale Paradoksi, joka on varsin shokeeraava.

Petri Salinin Pieniä maailmanloppuja liikkuu edestakaisin läpi historian ja sisältää traagisen rakkaustarinan. Aikamatkan mekanismia ja sitä, mistä matkaajat ovat, ei selitetä, mikä toimii novellin eduksi. Myös loppuratkaisu on hieno.

Teoksen päättää Juri Nummelinin novelli Mikko Jarmo ja temppuilevan aikakoneen arvoitus. Se on hulvaton seikkailukertomus helsinkiläisetsivästä, joka vuonna 1946 lähtee originellin tuttavansa keksimällä aikakoneella muuttamaan historiaa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellulla tavalla. Reissusta tulee hieman pidempi kuin oli alunperin tarkoitus. Novelli sisältää myös vaihtoehtohistoriaa, muun muassa sädeaseen käyttöä Raatteentiellä.

Kertomus on julkaistu alunperin salanimellä vuonna 2005. Sen premissi on sama kuin eräässä toisessa kokoelman novellissa, mutta sen ymmärtää, koska idea on niin herkullinen. Stephen King on maininnut sen eräässä varhaisemmassa romaanissaan ja hyödyntää sen variaatiota uusimmassa aikamatkustusromaanissaan.

Saman leitmotifin käyttö kahdessa eri novellissa luo itse asiassa mukavaa ristivalotusta aiheeseen. Nummelinin tarina on näistä kahdesta humoristisempi, vaikka lopputulos on todellisuudessa kauhea.

Kokonaisuutena antologia osoittaa, ettei suomalaisten kirjoittajien tarvitse hävetä ulkomaisten rinnalla. Kokoelman parhaimmisto on kansainvälistä tasoa ja näiden helmien sietäisi joskus päätyvän ulkomaisten lukijoiden nautittavaksi.

Erin Morgenstern: Yösirkus

Suom. Hanna Toivonen. Basam Books 2012.

Tähtivaeltaja 1/2013

Kuten lapset ja aikuiset tietävät, sirkus on taianomainen paikka. Samaan aikaan outo, kiehtova, ihmeellinen ja pelottava. Sirkus on oma maailmansa. Siellä elää roolihahmoja, naamioituja ihmisiä, ja temppuja tekeviä eläimiä.

Mitä jos taikuus onkin totta? Jospa parhaat taikatemput ovatkin silkkaa telekinesiaa. Voisiko koko sirkus olla taikatemppu? Tai pelikenttä, aitoon magiaan kykenevien taikureiden kaksintaistelun näyttämö? Kaksintaistelun, jonka lopputuloksena on kuolema, osapuolten sitä tietämättä?

Otetaan mukaan vielä rakkautta, niin Yösirkus on valmis. Salaperäinen, mustavalkoinen, loputtomien raidallisten telttojen labyrintti. Satumaailma, joka on auki auringonlaskusta auringonnousuun, ja jonne muina aikoina on pääsy kielletty.

Erin Morgenstern on kirjoittanut lupaavan esikoisteoksen. Se on romanttinen aikuisten satu, mutta sopii erityisesti nuorille. Yliluonnollinen limittyy arkiseen ja tuloksena luontevan surrealistinen tarumaailma.

Teknisesti romaani on toteutettu kronologiaa rikkomalla ja näkökulmahenkilöä vaihtamalla. Tapahtumat sijoittuvat 1800- ja 1900-luvun taitteeseen. Vähitellen eri henkilöt joutuvat sirkuksen kanssa tekemisiin, halusivat sitä tai eivät. Sirkus ilmestyy paikkakunnalle, aina kuin tyhjästä, ennakkoon ilmoittamatta, ja vetää ihmisiä vastustamattomasti puoleensa.

Sirkus suojelee jäseniään, mutta sen olemassaolon ainoa todellinen tarkoitus on kahden nuoren telekinesian taitajan, Celian ja Marcon, välinen taistelu. Sirkuksen muut jäsenet ja yleisö ovat olemassa vain päähenkilöiden taistelun vuoksi.

Kirjailija on myös multimediataiteilija ja tästä syystä visuaalinen puoli on teoksessa vahvasti läsnä. Reaalifantasia yhdistyy mutkattomasti maagiseen arkkitehtuuriin. Kuten eräs kirjan henkilöistä toteaa: ”Ihmiset näkevät, mitä haluavat, ja useimmiten sen, mitä heidän kerrotaan näkevän.” Kerronnan lomaan onkin sijoitettu suoraan lukijalle sinä–muodossa osoitettuja kuvauksia sirkusnumeroista. Näet juuri sen, minkä kirjailija kertoo sinun näkevän.

Romaania hallitsevan sirkuksen voi nähdä myös allegoriana kirjailijantyölle: ”Se on uskomattoman tekemistä uskottavaksi”, kuten sirkuksen suunnittelussa mukana ollut arkkitehti teoksessa lausuu. Hän joutuu naamioimaan aidon taikuuden teatteritaikuudeksi erilaisten rakennelmien avulla. Aivan kuten kirjailija joutuu naamioimaan mielikuvituksensa leikin tekstin rakenteeseen, tapahtumiin, miljööseen ja henkilöhahmoihin.

Kirjan yösirkus on taiteellinen luomus siinä missä Yösirkus-romaanikin. Kyse on naamiohuveista, kaksintaistelusta taideteoksen tekijän ja lukijan välillä. Kohtaamisesta syntyy aina uusi maailma ja sen tulkinta, ja se on aitoa magiaa.

Sirkusta seuraa kaikkialle uskottujen, sirkusta palvovien uneksijoiden joukko, jonka tunnistaa punaisista kaulahuiveista. Yösirkuksen voi siis käsittää myös metaforana uskonnolle, erityisesti kirkolle, jonka sisällä käydään sekä symbolista että konkreettista taistelua hyvän ja pahan välillä. Hyvyys ja pahuus riippuu tietenkin näkökulmasta: se mikä yhdelle on hyvää, on toiselle pahaa, ja päinvastoin.

Yösirkus lupaa hyvää jatkossa. Varsinkin, jos Morgenstern terävöittää tarinankuljetusta ja henkilökuvausta. Nyt jotkut hahmot jäävät vielä hieman ohuiksi, ja rakkaustarinat ennalta arvattaviksi. Sivumäärää olisikin voinut karsia rohkeasti. Myös romaanin loppu on jotenkin väkinäinen. Tekijä kykenee kuitenkin myös omaperäisiin ratkaisuihin ja yllättäviin käänteisiin.

Jussi K. Niemelä

Mia Vänskä: Musta kuu

(Atena 2012.)

Tähtivaeltaja 4/2012

Mia Vänskän toinen romaani osoittaa heti kättelyssä, että tekijä on ansainnut paikkansa suomalaisen kauhun kärkikaartissa. Kirjan tunnelma rakentuu vähitellen, salakavalasti, sujuvan kerronnan ohessa. Helteiseen kesäpäivään tunkeutuu öisiä elementtejä, kuiskauksia tuonpuoleisesta.

Itse tarina etenee näkökulmahenkilöä vaihtamalla, minkä lisäksi mukana on päiväkirjaotteita. Ratkaisu tuo kerrontaan vaihtelua ja jännitettä.

Mustan kuun tapahtumat sijoittuvat mökkileirille Keski-Suomeen. Paikalle on kokoontunut sekalaista seurakuntaa lapsista vanhuksiin. Tarinan keskiössä on nelikymppinen Annukka, jonka mies ja poika ovat lomamatkalla. Tämä tarjoaa Annukalle mahdollisuuden olla yksin luonnon helmassa.

Paikalle saapuu kuitenkin rockbändi, ja Annukan hormonit alkavat hyrrätä. Päähenkilön kaihoisan seksuaalisen himon kohteena on Erkka-niminen muusikko, jolla on ongelmia yhtyeensä hurjapäisen Jaken kanssa. Bändin mukana kulkee päiväkirjaa pitävä nuori Aurora, jonka Jake on iskenyt lähtöä edeltävänä iltana.

Mökkileiri tarjoaa Vänskälle Evil Dead -elokuvasta tutun suljetun ympäristön. Ympäröivä metsä ja läheinen järvi vaikuttavat alussa suorastaan idyllisiltä, mutta vähitellen mukaan ui uhkaavampia sävyjä. Alueella on oma synkkä historiansa, eikä kukaan ole turvassa.

Teoksen tärkein teema on Annukan kaukokaipuu, joka johtuu hänen kyllästymisestään perhe-elämään. Kuin taivaan lahjana, yksinäiseksi lomaksi tarkoitettu mökkireissu muuttuu seksuaaliseksi löytöretkeksi, jonka kuluessa Annukka pääsee toteuttamaan halujaan.

Mureneva perhesuhde ja uuden onnen tavoittelun teema hallitsevat tarinaa muidenkin henkilöiden osalta. Avioeroja ja syrjähyppyjä riittää. Ihmiset ovat pinnan alla pelkkiä hormoniensa ja viettiensä orjia – jos parittelukumppania ei heti himojen yllättäessä löydy, pitää masturboida. Lisäksi mökkileirissä on jokin, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin seksipakkomielteiset unissakävelijät. Myös pahoja muistoja nousee pintaan, kun menneisyyden synnit palaavat kummittelemaan.

Himon, pettymyksen ja petoksen kauhu manifestoituu hiipien. Lopulta tuonpuoleinen rankaisee leiriläisiä näiden himokkaista synneistä, ja he saavat tuntea mustan kuun kirouksen nahoissaan.

Romaanissa on siis piilotekstinä vanha kunnon moraliteetti, mikä toki kuuluu olennaisesti kauhukirjallisuuden traditioihin. Teoksen lopetus on tehokas ja naulaa teeman oivallisesti.

Mia Vänskä on kirjoittanut ensiluokkaisen kauhuromaanin, joka ei kalpene kansainvälisessä vertailussa.

Jussi K. Niemelä 

Marko Hautala: Unikoira

(Tammi 2012.)

Tähtivaeltaja 4/2012

Marko Hautalan viides romaani on hänen parhaansa.

Päähenkilö Joonas elää avioeronsa tuskaa. Vaimo on pettänyt, hankkiutunut raskaaksi toiselle miehelle ja lopulta jättänyt Joonaksen. Sen sijaan, että tuntisi helpotusta päästessään petollisesta vaimostaan eroon, Joonas kaipaa tätä lapatossumaisesti. Henkinen riippuvuus ja itsesääli kun ovat suomalaisen miehen helmasyntejä.

Kun Joonas tutkii mielensä syövereitä terapiassa, hän löytää sisältään koiran, unikoiran.

Joonaksen elämään ilmestyy vanha ystävä Jyri, joka on asunut vuosia idän kaukomailla. Jyri on filosofityyppi, joka luennoi baarissa päähenkilölle kyynisiä viisauksia parisuhteiden turhuudesta, yksilön riippumattomuudesta ja vapaudesta.

Jyrin julistuksen taustalla on kuitenkin ahdistusta, tuskaa ja menetystä, sekä suoranaista kärsimyksenpelkoa. Hän ei ole henkisesti niin vapaa kuin esittää. Todellisuudessa Jyri on Joonasta traagisempi hahmo. Humalassa hänestä paljastuu buddhalainen nihilisti, joka vihaa elämää.

Kirjan rinnakkaisjuoni tapahtuu ukrainalaiskylä Toporivissa, jossa kaksi omintakeisesti oppinutta herraa jäljittää salaperäistä unenantajaa. Herrojen takaumakeskustelut ovat monellakin tapaa herkullisia.

Romaanin teemat ja henkilöiden väliset suhteet kietoutuvat tarinan edetessä painajaismaisella tavalla. Ihmisen syvimmät pelot ja toiveet kohtaavat. Ystävä voi olla vihollinen ja vihollinen ystävä. Yllätyksiä ei tarinasta puutu, mutta jokunen käänne on varsin ennalta arvattava.

Teoksen keskeisin yksityiskohta, unikoira, symboloi suurta tyhjyyttä, tuntematonta. Se ilmentää sitä, mikä ihmisen mielestä luonnossa on outoa, salaperäistä ja kammottavaakin, mutta mitä ihminen samalla kaipaa. Koira on eläin meissä.

Unikoira vastaa myös tiedostamatonta, tekijän sanoin sielun mustaa laatikkoa. Se on pimeyden valtakunta, joka puhuu unen kieltä. Muisti, jota ei voi täysin hallita, vaan joka halutessaan noudattaa omia lakejaan.

Lisäksi koira on samaan aikaan tuttu ja vieras, kesy ja villi. Se heiluttaa häntäänsä, mutta silti se on suden, petojen, sukua.

Ja mikä tärkeintä, koira on tahto. Mutta kenen tahto? Jos oma tahtomme ei olekaan meidän, emmehän me silloin voi olla vapaita. Ja mikä on todellisuus, jos muistomme ovat niin pettäviä? Miten voimme tietää mitään varmasti?

Hautalan mestarillinen romaani luotaa ihmisyyden syvimpiä peruskysymyksiä sortumatta turhanaikaiseen filosofiseen jaaritteluun. Sujuvan kerronnan ja elävien henkilöhahmojen lomassa tekijä salakuljettaa lukijan pohtimaan oman sielunsa asentoa ja lopulta jopa elämän tarkoitusta.

Ikiaikaiset teemat saavat Hautalalta äärimmäisen hallitun käsittelyn, jossa kauhuelementit puristuvat lukijan väpättävän sydämen ympärille armoa antamatta.

Jussi K. Niemelä

Jan Salminen: Äidinmaa. Tammi 2012.

Tähtivaeltaja 3/2012

Jan Salmisen Äidinmaa on yksi viime vuosien hienoimpia suomalaisia teoksia. Se kehittelee eteenpäin Margaret Atwoodin ja George Orwellin keskeisiä teemoja. Tekijän esikoinen on kypsä ja vakuuttava näyttö, dystopia, jossa on vahva filosofis-yhteiskunnallinen sanoma: Valta turmelee, aina.

Kirja on niin vetävästi kirjoitettu, ettei sitä malta käsistään laskea. Mukana on runollisia kielikuvia, painavaa pohdiskelua, ja kaikkea tätä vauhdittavat dekkarimaiset käänteet. Tarina ja henkilöt lomittuvat kauniisti ja tasapainoisesti, kertojaratkaisu on omaperäinen, joissain kohdissa lähes kryptinen. Välillä tuntuu kuin hahmot eläisivät päällekkäistä elämää ja niinhän ne yhtäkkiä tekevätkin.

Salminen on luonut eko- ja ydinkatastrofien raiskaaman maailman, luonnon osittain takaisin valtaaman synkän kaupunkimiljöön, jossa sukupuoliroolit ovat historiallisen kehityksen tuloksena päälaellaan. Naiset ovat vähitellen ottaneet vallan ja koiraat, entiset miehet, on alistettu työjuhdiksi, orjiksi. Heillä ei ole ihmisoikeuksia, heitä ei pidetä ihmisinä.

Koiraat asuvat rappeutuneissa kaupunkiolosuhteissa, eräät heistä kaatopaikkojen laitamilla. Tilanne on kuin eläinten vallankumouksen jälkeen ja päinvastainen kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-klassikossa. Yksistä on tullut tasa-arvoisempia kuin toisista. Toisista on tullut eläimiä, koiraita.

Naiset ovat itse asiassa muuttuneet rooleiltaan miehiksi, miehenkaltaisiksi suvereeneiksi ja häikäilemättömiksi vallankäyttäjiksi. He asuvat lähellä luontoa, jossa kuitenkin on vaaran häivähdys.

Salminen rakentaa taitavasti, vähitellen, äärimmäisen irvikuvan tulevaisuudesta, jossa vilisee kuitenkin nyky-yhteiskuntaa riivaavia epäkohtia, kunhan osaa katsoa rivien taakse. Teoksessa on jopa satiirisia elementtejä vaikkapa nykyisestä seksuaalivähemmistöjen kohtelusta. Äidinmaassa monogamia ja ylipäätään vain kahden naisen väliset parisuhteet ovat moraalisesti tuomittavia.

Sitä, mitä nykyisin pidetään normina, itsestäänselvyytenä, Salminen parodioi oivallisesti heijastamalla sen peilikuvan tulevaisuuteen. Kuitenkin Salmisen dystopia on joidenkin nykyään elävien ihmisten paratiisi. Tekijä näyttää karmivalla tavalla, että utopia on aina vaarallinen idea.

Oletus siitä, että nainen olisi synnynnäisesti miestä korkeampi moraalinen olento saa Salmisen teoksessa huutia. Kuitenkaan tekijä ei sorru helppoon revittelyyn vaan ajaa lukijan ajattelemaan. Mitään valmiita vastauksia tai läpikaluttuja ratkaisuja kirjasta ei löydy. Sen sijaan tärkeitä kysymyksiä teksti totisesti herättää.

Teos kyseenalaistaa perinteiset sukupuoliroolit ja lopulta koko sukupuolen käsitteen. Varsinkin miehen rooli taistelijana ja sankarina on historiallinen rasite, jota Salminen monessa kohdassa suomii kuitenkaan alleviivaamatta liikaa. Kun naiset ovat omaksuneet kyseisen roolin, ovatko he moraalisesti yhtään miehiä parempia?

Tulevaisuus on synkkä ja tekijän ihmiskuva pessimistinen, joskin hyvin realistinen. Ihminen on geenien, ympäristön ja kasvatuksen summa, mikä käy teoksesta viiltävästi ilmi. Silti, kaiken kauhun ja kärsimyksen keskellä, ihminen rakastaa, tuntee empatiaa ja kokee toivoa. Maailma kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan, mutta niin kauan kuin on ihmisiä, on toivoa.

H.P. Lovecraft: Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia. Kootut teokset osa 4. Kustannus Jalava 2012.

Tähtivaeltaja 3/2012

Kustannus Jalavan Lovecraftin koottujen teosten suomennosprojekti on edennyt jo toiseksi viimeiseen osaan. Nyt julkaistu neljäs osa sisältää alkupuolen osalta Lovecraftin yhdessä muiden kirjoittajien kanssa tekemiä novelleja, joiden kädenjäljessä makaaberin mestarin ote kuitenkin selvästi erottuu. Mukana on Cthulhu-aineistoa, omituisia oppineita henkilöitä, ja muutakin Lovecraftille luonteenomaista tarinointia.

Novellien laatu vaihtelee huomattavasti, samoin suomennosten. Kiireen tuntua käännöksissä on havaittavissa muun muassa oikoluvun osalta. Suomennokset eivät ole kaikilta osin aivan viimeisteltyjä, huolellisuus on hakusessa. Erityisen paljon kieli- ja huolimattomuusvirheitä on jäänyt novelliin ”Juan Romeron muutos”. Vaikuttaa siltä, että sitä ei ole oikoluettu ollenkaan. Tällainen viimeistelemättömyys novellikokoelmassa on Lovecraftin ystävälle pettymys.

Koottujen teosten arvolle huolitellumpi kieli- sekä käännösasu olisi tehnyt oikeutta. Myös sarjan ulkoasu erivärisine kansineen on karamellimainen. Neljäs osa hehkuu syvän violettina. Laatu on nykyään eräissä kustantamoissa ilmeisen aliarvostettua. Taloudelliset seikat ilmeisesti ajavat huolellisen toimitustyön ohi. Sääli. Kootut teokset olisi kyllä rehellisyyden nimissä pitänyt julkaista komeammassa asussa, sidottuna, mieluiten mustaan nahkaan käärittynä.

Lovecraftin pienoisromaani ”Charles Dexter Wardin tapaus” on mukana tässä neljännessä osassa. Samoin lyhyt klassikko ”Nyarlathotep” löytyy, joskin käännös jättää huomattavan paljon toivomisen varaa. Kokoelman päättää runoelma ”Yuggothin kylvö”. En osaa arvioida, aiotaanko mestarin runoja suomentaa viimeiseen osaan enemmänkin: niitähän riittää kokonaisen tiiliskiven verran.

Varsinaisia mestariteoksia ei Koottujen teosten neljännestä osasta löydy. Sen sijaan kuriositeetteja ja humoristisia – tarkoituksella tai tahattomasti – lyhyitä erikoisia on enemmän kuin tarpeeksi. ”Charles Dexter Wardin tapaus” nousee tietenkin kokoelman helmeksi, mutta se on varmasti tuttu jo ainakin intohimoisimmille Lovecraft-faneille. Toisaalta varhaisempi yksittäisteos, Ilkka Äärelän sama käännös kuin tässä Koottujen teosten neljännessä osassa, on jo pitkään ollut keräilyharvinaisuus, joten niille, jotka eivät lue mestaria englanniksi, tämäkin Koottujen teosten osa on varmasti mieluisa julkaisu. Kaikista puutteistaan huolimatta.