Jan Salminen: Äidinmaa. Tammi 2012.

Tähtivaeltaja 3/2012

Jan Salmisen Äidinmaa on yksi viime vuosien hienoimpia suomalaisia teoksia. Se kehittelee eteenpäin Margaret Atwoodin ja George Orwellin keskeisiä teemoja. Tekijän esikoinen on kypsä ja vakuuttava näyttö, dystopia, jossa on vahva filosofis-yhteiskunnallinen sanoma: Valta turmelee, aina.

Kirja on niin vetävästi kirjoitettu, ettei sitä malta käsistään laskea. Mukana on runollisia kielikuvia, painavaa pohdiskelua, ja kaikkea tätä vauhdittavat dekkarimaiset käänteet. Tarina ja henkilöt lomittuvat kauniisti ja tasapainoisesti, kertojaratkaisu on omaperäinen, joissain kohdissa lähes kryptinen. Välillä tuntuu kuin hahmot eläisivät päällekkäistä elämää ja niinhän ne yhtäkkiä tekevätkin.

Salminen on luonut eko- ja ydinkatastrofien raiskaaman maailman, luonnon osittain takaisin valtaaman synkän kaupunkimiljöön, jossa sukupuoliroolit ovat historiallisen kehityksen tuloksena päälaellaan. Naiset ovat vähitellen ottaneet vallan ja koiraat, entiset miehet, on alistettu työjuhdiksi, orjiksi. Heillä ei ole ihmisoikeuksia, heitä ei pidetä ihmisinä.

Koiraat asuvat rappeutuneissa kaupunkiolosuhteissa, eräät heistä kaatopaikkojen laitamilla. Tilanne on kuin eläinten vallankumouksen jälkeen ja päinvastainen kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-klassikossa. Yksistä on tullut tasa-arvoisempia kuin toisista. Toisista on tullut eläimiä, koiraita.

Naiset ovat itse asiassa muuttuneet rooleiltaan miehiksi, miehenkaltaisiksi suvereeneiksi ja häikäilemättömiksi vallankäyttäjiksi. He asuvat lähellä luontoa, jossa kuitenkin on vaaran häivähdys.

Salminen rakentaa taitavasti, vähitellen, äärimmäisen irvikuvan tulevaisuudesta, jossa vilisee kuitenkin nyky-yhteiskuntaa riivaavia epäkohtia, kunhan osaa katsoa rivien taakse. Teoksessa on jopa satiirisia elementtejä vaikkapa nykyisestä seksuaalivähemmistöjen kohtelusta. Äidinmaassa monogamia ja ylipäätään vain kahden naisen väliset parisuhteet ovat moraalisesti tuomittavia.

Sitä, mitä nykyisin pidetään normina, itsestäänselvyytenä, Salminen parodioi oivallisesti heijastamalla sen peilikuvan tulevaisuuteen. Kuitenkin Salmisen dystopia on joidenkin nykyään elävien ihmisten paratiisi. Tekijä näyttää karmivalla tavalla, että utopia on aina vaarallinen idea.

Oletus siitä, että nainen olisi synnynnäisesti miestä korkeampi moraalinen olento saa Salmisen teoksessa huutia. Kuitenkaan tekijä ei sorru helppoon revittelyyn vaan ajaa lukijan ajattelemaan. Mitään valmiita vastauksia tai läpikaluttuja ratkaisuja kirjasta ei löydy. Sen sijaan tärkeitä kysymyksiä teksti totisesti herättää.

Teos kyseenalaistaa perinteiset sukupuoliroolit ja lopulta koko sukupuolen käsitteen. Varsinkin miehen rooli taistelijana ja sankarina on historiallinen rasite, jota Salminen monessa kohdassa suomii kuitenkaan alleviivaamatta liikaa. Kun naiset ovat omaksuneet kyseisen roolin, ovatko he moraalisesti yhtään miehiä parempia?

Tulevaisuus on synkkä ja tekijän ihmiskuva pessimistinen, joskin hyvin realistinen. Ihminen on geenien, ympäristön ja kasvatuksen summa, mikä käy teoksesta viiltävästi ilmi. Silti, kaiken kauhun ja kärsimyksen keskellä, ihminen rakastaa, tuntee empatiaa ja kokee toivoa. Maailma kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan, mutta niin kauan kuin on ihmisiä, on toivoa.