Marko Hautala: Unikoira

(Tammi 2012.)

Tähtivaeltaja 4/2012

Marko Hautalan viides romaani on hänen parhaansa.

Päähenkilö Joonas elää avioeronsa tuskaa. Vaimo on pettänyt, hankkiutunut raskaaksi toiselle miehelle ja lopulta jättänyt Joonaksen. Sen sijaan, että tuntisi helpotusta päästessään petollisesta vaimostaan eroon, Joonas kaipaa tätä lapatossumaisesti. Henkinen riippuvuus ja itsesääli kun ovat suomalaisen miehen helmasyntejä.

Kun Joonas tutkii mielensä syövereitä terapiassa, hän löytää sisältään koiran, unikoiran.

Joonaksen elämään ilmestyy vanha ystävä Jyri, joka on asunut vuosia idän kaukomailla. Jyri on filosofityyppi, joka luennoi baarissa päähenkilölle kyynisiä viisauksia parisuhteiden turhuudesta, yksilön riippumattomuudesta ja vapaudesta.

Jyrin julistuksen taustalla on kuitenkin ahdistusta, tuskaa ja menetystä, sekä suoranaista kärsimyksenpelkoa. Hän ei ole henkisesti niin vapaa kuin esittää. Todellisuudessa Jyri on Joonasta traagisempi hahmo. Humalassa hänestä paljastuu buddhalainen nihilisti, joka vihaa elämää.

Kirjan rinnakkaisjuoni tapahtuu ukrainalaiskylä Toporivissa, jossa kaksi omintakeisesti oppinutta herraa jäljittää salaperäistä unenantajaa. Herrojen takaumakeskustelut ovat monellakin tapaa herkullisia.

Romaanin teemat ja henkilöiden väliset suhteet kietoutuvat tarinan edetessä painajaismaisella tavalla. Ihmisen syvimmät pelot ja toiveet kohtaavat. Ystävä voi olla vihollinen ja vihollinen ystävä. Yllätyksiä ei tarinasta puutu, mutta jokunen käänne on varsin ennalta arvattava.

Teoksen keskeisin yksityiskohta, unikoira, symboloi suurta tyhjyyttä, tuntematonta. Se ilmentää sitä, mikä ihmisen mielestä luonnossa on outoa, salaperäistä ja kammottavaakin, mutta mitä ihminen samalla kaipaa. Koira on eläin meissä.

Unikoira vastaa myös tiedostamatonta, tekijän sanoin sielun mustaa laatikkoa. Se on pimeyden valtakunta, joka puhuu unen kieltä. Muisti, jota ei voi täysin hallita, vaan joka halutessaan noudattaa omia lakejaan.

Lisäksi koira on samaan aikaan tuttu ja vieras, kesy ja villi. Se heiluttaa häntäänsä, mutta silti se on suden, petojen, sukua.

Ja mikä tärkeintä, koira on tahto. Mutta kenen tahto? Jos oma tahtomme ei olekaan meidän, emmehän me silloin voi olla vapaita. Ja mikä on todellisuus, jos muistomme ovat niin pettäviä? Miten voimme tietää mitään varmasti?

Hautalan mestarillinen romaani luotaa ihmisyyden syvimpiä peruskysymyksiä sortumatta turhanaikaiseen filosofiseen jaaritteluun. Sujuvan kerronnan ja elävien henkilöhahmojen lomassa tekijä salakuljettaa lukijan pohtimaan oman sielunsa asentoa ja lopulta jopa elämän tarkoitusta.

Ikiaikaiset teemat saavat Hautalalta äärimmäisen hallitun käsittelyn, jossa kauhuelementit puristuvat lukijan väpättävän sydämen ympärille armoa antamatta.

Jussi K. Niemelä