lauantai 25. toukokuuta 2013

Aukkoja ajassa – Suomalaisia aikamatkanovelleja. Toim. Harri Erkki. Turbator 2013.


Tähtivaeltaja 2/2013


Harri Erkin toimittaman novellikokoelman esipuhe käsittelee ajan luonnetta ja scifin aikamatkustusperinteitä. Kuten toimittaja toteaa, on tärkeää koota lehdissä julkaistuja novelleja antologioiksi, joissa ne säilyvät tulevien sukupolvien luettavaksi.

Kokoelman avaa Jyrki Ijäs novellilla Koekaniini. Siinä päähenkilö saa tietää kuolinhetkensä, kun hän päätyy tulevaisuuteen eräänlaisena koehenkilönä. Novelli on kotoisin vuodelta 1968 ja melko tavanomainen aikamatkustustarina.

Eija Elon Napoleonin vaihtoviikot on puolestaan humoristinen kertomus kunnianhimoisen, sotilasstrategisesti lahjakkaan miehen päätymisestä Napoleonin nahkoihin. Historia muuttuu, tulevaisuus ei. Vai muuttuuko sittenkin? Novellin loppu on kerrassaan mainio.

Petri Laineen kertomus Pekingin elokuut yhdistelee aikamatkailua ja dystopiaa varsin onnistuneesti. Tapahtumat sijoittuvat Pekingin olympialaisten aikaan ja mukana on tyypillinen aikamatkustuslaitteen keksijä sekä tahaton sijaiskärsijä. Vasta novellin lopussa paljastuu, mihin alussa annetut vihjeet ovat nykyisyydessä johtaneet.

Boris Hurtan vuoden 2069 Yhdysvaltoihin sijoittuva dystooppinen novelli Pää on taattua maestroa. Tarinassa maa on jakautunut kristittyjen ja muslimien hallitsemiin, keskenään vihamielisiin alueisiin, joten novelli on ajankohtainen erilaisten islamiin liitettyjen kauhuskenaarioiden osalta. Tulevaisuuteen ilmestyy menneisyydestä pää, jolla on suunnitelmia. Novelli on vuodelta 1990, joten se on edellä aikaansa ja ennakoi tulevaisuutta, kuten hyvän aikamatkan pitääkin.

Juha-Pekka Koskisen Salomonin tuomio hyödyntää hyytävällä tavalla aikaparadoksia ja kysyy, mikä pahuuden aiheuttaa. Novelli kiteyttää vanhan viisauden: tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Harri Erkin Pyramidi tuo mieleen Haruki Murakamin rinnakkaistodellisuudet ja myös kissateema on vahvasti läsnä kuten Murakamin Kafka rannalla -romaanissa. Kerrontatekniikaltaan novelli poikkeaa edukseen muista ja loppuu komeasti. Erkin tarina on myös kokoelman ensimmäinen, joka sijoittuu Suomeen.

Kissateema löytyy myös J. Koudan novellista Synkkimistin päiväkirja. Kuten kokoelman ensimmäinen tarina, tämäkin on varsin perinteinen keksijöineen kaikkineen, mutta lopussa nyrjähtää tavalla, joka meinaa saada lukijan sekaisin. Kertomus alkaa vuodesta 2015 ja vähitellen käy ilmi, että tämäkin novelli on vaihtoehtohistoriaa. Amerikkalaiset ovat esimerkiksi lähettäneet miehitetyn avaruusaluksen Marsiin jo vuonna 2000. Varsinainen kulminaatiopiste on vuosi 2013, jossa vinksahtaa ja pahasti. Ajan kanssa ei pidä leikkiä.

Shimo Suntila on kirjoittanut kokoelmaan sarjan raapaleita. Kaikki yhtä lukuun ottamatta ovat hauskoja ja varsinkin aikaparadoksi on ahkerassa käytössä, mutta yksi on ylitse muiden: Rikos kirjallisuutta kohtaan. Hauskuudesta poikkeaa raapale Paradoksi, joka on varsin shokeeraava.

Petri Salinin Pieniä maailmanloppuja liikkuu edestakaisin läpi historian ja sisältää traagisen rakkaustarinan. Aikamatkan mekanismia ja sitä, mistä matkaajat ovat, ei selitetä, mikä toimii novellin eduksi. Myös loppuratkaisu on hieno.

Teoksen päättää Juri Nummelinin novelli Mikko Jarmo ja temppuilevan aikakoneen arvoitus. Se on hulvaton seikkailukertomus helsinkiläisetsivästä, joka vuonna 1946 lähtee originellin tuttavansa keksimällä aikakoneella muuttamaan historiaa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellulla tavalla. Reissusta tulee hieman pidempi kuin oli alunperin tarkoitus. Novelli sisältää myös vaihtoehtohistoriaa, muun muassa sädeaseen käyttöä Raatteentiellä.

Kertomus on julkaistu alunperin salanimellä vuonna 2005. Sen premissi on sama kuin eräässä toisessa kokoelman novellissa, mutta sen ymmärtää, koska idea on niin herkullinen. Stephen King on maininnut sen eräässä varhaisemmassa romaanissaan ja hyödyntää sen variaatiota uusimmassa aikamatkustusromaanissaan.

Saman leitmotifin käyttö kahdessa eri novellissa luo itse asiassa mukavaa ristivalotusta aiheeseen. Nummelinin tarina on näistä kahdesta humoristisempi, vaikka lopputulos on todellisuudessa kauhea.

Kokonaisuutena antologia osoittaa, ettei suomalaisten kirjoittajien tarvitse hävetä ulkomaisten rinnalla. Kokoelman parhaimmisto on kansainvälistä tasoa ja näiden helmien sietäisi joskus päätyvän ulkomaisten lukijoiden nautittavaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.