”Miksi piti syntyä. Olla olemassa. Joutua
seisomaan suorakulmaisen kuopan reunalla, kun äidin arkkua
laskettiin ja yksi kantajista heitti vahingossa kantohihnan hautaan.
Saada sitten lupaus suuresta onnesta Julian muodossa. Menettää se.
Miten kukaan jaksoi elää kolmikymppiseksi, ylikin, jos se oli tätä
samaa paskaa.”
Marko Hautalan kuudes romaani puskee vauhdilla eteenpäin ja viihdyttää, muttei päästä lukijaa helpolla. Teos on kunnianhimoinen sukellus ihmismielen syövereihin, pahalta tuoksuvaan kellariin, syviin vesiin ja outoihin kammioihin, joissa hirviöt ja kummitukset asustavat. Yhtään armoa ei tekijä lukijalle anna, mummon kuokka uppoaa jokaisen selkään ja tekee sen pelottavalla voimalla.
Romaanin päähenkilöitä ovat Samuel, Julia ja Maisa. Tärkeässä roolissa on myös maahanmuuttajatyttö Sagal Yusuf. Julian, Maisan ja Samuelin kohtaloita seurataan nuoruudesta aikuisuuteen, kun taas Sagal esiintyy nykyhetkessä, nuorena. Julian ja Samuelin suhde on teoksen keskiössä, varsinkin Yhdysvalloissa aiemmin asuneen Julian videokamera, jonka kautta tapahtumia tallentuu myös henkilöiden aikuisuuteen.
Maisa tutkii kuokkamummoon liittyviä tarinoita väitöskirjaansa varten, muttei osaa aavistaakaan, millainen tapahtumaketju kyseiseen urbaanilegendan kaivelemisesta käynnistyy. Menneisyydestä löytyy kauheuksia ja muistoja, jotka olisi kannattanut suosiolla jättää rauhaan. Maisa joutuu kantamaan raskaan taakan tutkimustensa myötä, eikä hänellä nuorempanakaan ollut helppoa. Maisan kohtalo saa lisävalaistusta takaumien myötä. Sagalia hän käyttää tietolähteenä, koska tyttö on mukana kuokkamummokultissa. Hyväksikäyttö on Kuokkamummossa toistuva teema.
Varsin pian käänteet johtavat outojen aristokraattien, von Bondorffien, huvilalle. Meri, ranta ja kaislikko ovat vahvasti läsnä kiihtyvässä kurimuksessa, joka on kuin painajaisunta.
Julia ja Samuel kohtaavat rannalla romaanin erään mielenkiintoisimmasta hahmoista, Kalastajan, joka uistelee kalojen ohella myös koiria, ja tietenkin ihmisiä. Hautala luo tästä omaperäisiä kohtauksia ja kauhuvaikutelmaa, jossa uistimen koukut voivat pureutua vaikkapa ihmisnielun, ja -sielun, pehmeään lihaan. Kalastaja on samalla jonkinlainen vartija tai suojelija, joka pitää uteliaat loitolla von Bondorffien huvilalta. Hahmossa on klassikon aineksia.
Narratiivi etenee kronologiaa rikkomalla ja tapahtumat saavat valaistusta kerroksittain. Ihmisen seksuaalisuus ja aikuistuminen ovat keskeisiä välineitä, joiden kautta juoni purkautuu. Kuolema, kaipuu ja menetykset ovat jatkuvasti taustalla ja hetkittäin konkreettisesti, jopa shokeeraavasti, läsnä. Samuelin elämä vaikuttaa ankealta. Siihen tuo lämpöä vain muisto Juliasta ja juuri kuolleen isän suojelevasta kosketuksesta.
Hautalalla kauhu on enemmän tunnelmaa kuin suoraa toimintaa, yliluonnollinen saa luonnollisen selityksen. Ensivaikutelma teoksesta on perinteinen kauhu, joka kuitenkin vähitellen muuttuu vielä pahemmaksi, ihmisyyden pimeiden puolien ja ihmissuhteiden synkäksi analyysiksi.
Psykologista tuntemattoman pelkoa heijastelee tekstissä jatkuvasti fyysinen inho, seksuaalisuus, eritteet, hajut, maut. Kosketukset ovat voimakkaita, välillä inhorealistisia, jolloin kuvaus tulee kirjaimellisesti iholle.
Lapsuuden rakkaudet ja pelot saavat kammottavan ristivalotuksen henkilöhahmojen aikuisuuden kautta. Yksilöt kokevat toistuvia kuolemia kronologian murtuessa, heräävät unista vielä pahempiin uniin. Joskus kuolema olisi ollut parempi vaihtoehto kuin jäädä eloon.
Myytit ja urbaanilegendat juontuvat paikallisista tapahtumista ja ihmisistä. Mukana teoksessa on perinteinen kummitustaloelementti ja jopa tarunomainen merihirviö. Myös jonkinlainen dekkarimainen kuvio Kuokkamummosta löytyy – ja uskottavuuden rajoilla olevia viittauksia suojelupoliisin tarkoin vartioituihin valtiosalaisuuksiin. Samalla Hautala pohtii uskonnon syntymekanismeja muun muassa animismiteorian kautta.
Julian isä on satirisoitu versio yhdysvaltalaisesta antikommunistista, jolla on suhteita muun muassa Chuck Norrisiin. Samuelin isä puolestaan on vanha stalinisti. Varsinkin Julian isä on niin karikatyyrimainen luomus, että sekin koettelee uskottavuuden rajoja.
Teos on kaiken kaikkiaan varsin vaikea tulkittava, koska tekijä jättää keskeiset punokset auki. Mitä tapahtui oikeasti, kuka – tai mikä – kukin lopulta oli?
Loppu sisältää Maisan unia unista, surrealistista kerrontaa, joka vihjaa psykoosiin. Kauhun ydin voikin olla siinä, että todellisuutta ei enää erota unista tai hallusinaatioista. Hautalan uusimmassa hulluuden fiktio on vahvasti läsnä. Ihmisyyden kammottavimmat kummitukset nousevat psyykestä, eivät sen ulkopuolelta. Mielemme syvyydet jäävät tavoittamattomiin, jolloin suurin kauhu syntyy siitä, ettemme voi tuntea edes itseämme.
Kuokkamummo on tekijän synkin ja pessimistisin romaani, ja samalla kauhukirjallisuutemme terävintä kansainvälistä kärkeä.
Marko Hautalan kuudes romaani puskee vauhdilla eteenpäin ja viihdyttää, muttei päästä lukijaa helpolla. Teos on kunnianhimoinen sukellus ihmismielen syövereihin, pahalta tuoksuvaan kellariin, syviin vesiin ja outoihin kammioihin, joissa hirviöt ja kummitukset asustavat. Yhtään armoa ei tekijä lukijalle anna, mummon kuokka uppoaa jokaisen selkään ja tekee sen pelottavalla voimalla.
Romaanin päähenkilöitä ovat Samuel, Julia ja Maisa. Tärkeässä roolissa on myös maahanmuuttajatyttö Sagal Yusuf. Julian, Maisan ja Samuelin kohtaloita seurataan nuoruudesta aikuisuuteen, kun taas Sagal esiintyy nykyhetkessä, nuorena. Julian ja Samuelin suhde on teoksen keskiössä, varsinkin Yhdysvalloissa aiemmin asuneen Julian videokamera, jonka kautta tapahtumia tallentuu myös henkilöiden aikuisuuteen.
Maisa tutkii kuokkamummoon liittyviä tarinoita väitöskirjaansa varten, muttei osaa aavistaakaan, millainen tapahtumaketju kyseiseen urbaanilegendan kaivelemisesta käynnistyy. Menneisyydestä löytyy kauheuksia ja muistoja, jotka olisi kannattanut suosiolla jättää rauhaan. Maisa joutuu kantamaan raskaan taakan tutkimustensa myötä, eikä hänellä nuorempanakaan ollut helppoa. Maisan kohtalo saa lisävalaistusta takaumien myötä. Sagalia hän käyttää tietolähteenä, koska tyttö on mukana kuokkamummokultissa. Hyväksikäyttö on Kuokkamummossa toistuva teema.
Varsin pian käänteet johtavat outojen aristokraattien, von Bondorffien, huvilalle. Meri, ranta ja kaislikko ovat vahvasti läsnä kiihtyvässä kurimuksessa, joka on kuin painajaisunta.
Julia ja Samuel kohtaavat rannalla romaanin erään mielenkiintoisimmasta hahmoista, Kalastajan, joka uistelee kalojen ohella myös koiria, ja tietenkin ihmisiä. Hautala luo tästä omaperäisiä kohtauksia ja kauhuvaikutelmaa, jossa uistimen koukut voivat pureutua vaikkapa ihmisnielun, ja -sielun, pehmeään lihaan. Kalastaja on samalla jonkinlainen vartija tai suojelija, joka pitää uteliaat loitolla von Bondorffien huvilalta. Hahmossa on klassikon aineksia.
Narratiivi etenee kronologiaa rikkomalla ja tapahtumat saavat valaistusta kerroksittain. Ihmisen seksuaalisuus ja aikuistuminen ovat keskeisiä välineitä, joiden kautta juoni purkautuu. Kuolema, kaipuu ja menetykset ovat jatkuvasti taustalla ja hetkittäin konkreettisesti, jopa shokeeraavasti, läsnä. Samuelin elämä vaikuttaa ankealta. Siihen tuo lämpöä vain muisto Juliasta ja juuri kuolleen isän suojelevasta kosketuksesta.
Hautalalla kauhu on enemmän tunnelmaa kuin suoraa toimintaa, yliluonnollinen saa luonnollisen selityksen. Ensivaikutelma teoksesta on perinteinen kauhu, joka kuitenkin vähitellen muuttuu vielä pahemmaksi, ihmisyyden pimeiden puolien ja ihmissuhteiden synkäksi analyysiksi.
Psykologista tuntemattoman pelkoa heijastelee tekstissä jatkuvasti fyysinen inho, seksuaalisuus, eritteet, hajut, maut. Kosketukset ovat voimakkaita, välillä inhorealistisia, jolloin kuvaus tulee kirjaimellisesti iholle.
Lapsuuden rakkaudet ja pelot saavat kammottavan ristivalotuksen henkilöhahmojen aikuisuuden kautta. Yksilöt kokevat toistuvia kuolemia kronologian murtuessa, heräävät unista vielä pahempiin uniin. Joskus kuolema olisi ollut parempi vaihtoehto kuin jäädä eloon.
Myytit ja urbaanilegendat juontuvat paikallisista tapahtumista ja ihmisistä. Mukana teoksessa on perinteinen kummitustaloelementti ja jopa tarunomainen merihirviö. Myös jonkinlainen dekkarimainen kuvio Kuokkamummosta löytyy – ja uskottavuuden rajoilla olevia viittauksia suojelupoliisin tarkoin vartioituihin valtiosalaisuuksiin. Samalla Hautala pohtii uskonnon syntymekanismeja muun muassa animismiteorian kautta.
Julian isä on satirisoitu versio yhdysvaltalaisesta antikommunistista, jolla on suhteita muun muassa Chuck Norrisiin. Samuelin isä puolestaan on vanha stalinisti. Varsinkin Julian isä on niin karikatyyrimainen luomus, että sekin koettelee uskottavuuden rajoja.
Teos on kaiken kaikkiaan varsin vaikea tulkittava, koska tekijä jättää keskeiset punokset auki. Mitä tapahtui oikeasti, kuka – tai mikä – kukin lopulta oli?
Loppu sisältää Maisan unia unista, surrealistista kerrontaa, joka vihjaa psykoosiin. Kauhun ydin voikin olla siinä, että todellisuutta ei enää erota unista tai hallusinaatioista. Hautalan uusimmassa hulluuden fiktio on vahvasti läsnä. Ihmisyyden kammottavimmat kummitukset nousevat psyykestä, eivät sen ulkopuolelta. Mielemme syvyydet jäävät tavoittamattomiin, jolloin suurin kauhu syntyy siitä, ettemme voi tuntea edes itseämme.
Kuokkamummo on tekijän synkin ja pessimistisin romaani, ja samalla kauhukirjallisuutemme terävintä kansainvälistä kärkeä.
 |
| Marko Hautala (Kuva: Janne Kauranen) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.