(Huomattavasti lyhyempi versio arviosta ilmestynyt Tähtivaeltajassa
3/2014.)
Jos joku odottaa nimen perusteella Coetzeeltä parin tuhannen vuoden takaiseen Palestiinaan sijoittuvaa historiallista romaania Uuden testamentin Jeesuksesta, hän pettyy raskaasti – tai yllättyy iloisesti. Teoksen nimi on arvoitus, kuten koko tarina. Mikäli kertomuksella on jotain tekemistä kristinuskon Jeesuksen kanssa, yhteys löytyy vertauskuvalliselta tasolta: usko, toivo, rakkaus. Teokselle eivät jää vieraaksi myöskään platonistiset teemat totuus, hyvyys ja kauneus.
Vanha mies Simón ja viisivuotias poika David saapuvat Novillan vastaanottokeskukseen. He ovat tulleet jostain meren yli ja David haluaa löytää kadonneen äitinsä. Äiti on tullut Novillaan jo aiemmin. ”Pojan isä on kokonaan toinen juttu”, mainitsee Simón hieman myöhemmin. David ei ole lapsen oikea nimi, se on annettu hänelle Belstarin leirillä. Simónin nimi samoin. Heidän kielensä on samalla vaihtumassa espanjaksi, mutta oppiminen on vielä kesken.
Tästä käynnistyy tarina, joka on mestari Coetzeen yksi vaikeimmista ja parhaista. Kyseessä on dystopialle vivahtava kertomus paikasta, jota ei ole oikeasti olemassa. Se symboloi parempaa tulevaisuutta ja toivoa, mutta on samalla melkoisen harmaa, ankea ja lohduton. Pelkällä leivällä pitäisi elää.
Kaupunkiin asettuminen alkaa perin kafkamaisesti, viraston luukulta toiselle matkatessa, asuntoa etsiessä, ja lopulta asunto löytyy ja Simón saa töitä satamasta viljasäkkien kantajana.
Kaupungin miljöö on esimodernin ja modernin vinksahtanut sekoitus. Koneita on olemassa, mutta niitä ei käytetä. Tälle ei Simónin asiaa kysyessä löydy esimieheltä kovin hyvää vastausta. Autoja ja linja-autojakin Novillassa on, mutta laivat kulkevat höyryllä. Simónin esittäessä, että koneiden avulla satamatyöstä säästyisi aikaa johonkin parempaan tekemiseen pomo Álvaro Avocado vain toteaa: ”Mikä on parempaa kuin ruoan toimittaminen ihmisille?”
Tarinan voi lukea kohtalaisen vaikeaselkoisena allegoriana ja sen voi ymmärtää kahden maanpakolaisen, vanhan miehen ja pienen pojan, yrityksenä löytää paikkansa taivaasta, uudesta maasta. Menneisyys pitää kirjaimellisesti pestä pois, jotta David pääsee pois limbosta. Uuden elämän pitäisi olla parempaa kuin entisen, mutta onko se?
Pojan menneisyys on pyyhitty kuin teksti liitutaululta, koska hän on pudottanut salaperäisen kirjeen merimatkan aikana. Kirjeessä on saattanut olla tieto hänen äidistään ja nimestään, kaiken selitys. Tämäkin on hämärän peitossa. Nyt David on joka tapauksessa ikään kuin tyhjä taulu, johon kaikki pitää kirjoittaa uudelleen. Siksi hänelle on löydettävä äiti. Äidin etsintä on suorastaan epätoivoista, pakkomielteistä.
Romaanissa on myös uskonnollinen johdatusteema, johon äidin löytyminen liittyy. Näkökulmahenkilö Simón mainitsee, miten lapsen ja ”äidin” kohtaaminen tapahtuu suuremman voiman vaikutuksesta. Simónin tehtävä tarinassa ja maailmassa on äidin löytäminen pojalle.
Monessa kohtauksessa pohditaan sitä, voiko ”äiti” olla oikea, biologinen äiti, voiko pelkkä kieli konstruoida sosiaalisen suhteen, joka perustuu perustavanlaatuisempaan ihmisyyteen ja luontoon, biologiaan. Samalla tekijä vertailee vaiston ja järjen osuutta päätöksenteossa. Äitiyskysymyksessä Simón edustaa vaistoa ja välittömyyttä, hänen naapurinsa Elena taas järkeä ja epäilyä. Työvoimakysymyksessä Simón puolestaan haluaa rationalisoida, kun Álvaro kyseenalaistaa toistuvasti Simónin parannusehdotusten tarkoituksenmukaisuuden.
Jalkakäytävissä voi Davidin mukaan olla rakoja, joihin voi pudota. Näitä todellisuuteen avautuvia rakoja ja halkeamia teoksen hahmojen ohella kohtaa toistuvasti myös lukija, kun romaanihenkilöt filosofoivat painavasti ja arvoituksellisesti. Elämän suuret kysymykset eivät saa lopullista vastausta kuten ei elämä itsekään. Lukija putoaa jatkuvasti todellisuuteen avautuviin halkeamiin.
Teoksen nimi viittaa jonkinlaiseen bildungsromaniin, kasvukertomukseen, ja sellainen Jeesuksen lapsuus onkin. David ei kuitenkaan ole samanlainen ihmelapsi kuin Jeesus. Hänellä on silti outoja näkemyksiä, jotka murtavat todellisuuden pinnan. Lapsen tapa hahmottaa todellisuus yhdistyy teoksessa dekonstruktioon.
Coetzee leikkii kielen kanssa näppärästi: tekijä konstruoi ja dekonstruoi romaanin todellisuuden. Kirjailija pohtii piilotekstissä fiktion ja todellisuuden suhdetta, kielen ja tekstin roolia maailman ja merkitysten rakentumisessa. Jotain jää silti väistämättä tekstin ulkopuolelle ja sitäkin teoksessa pohdiskellaan: ihmisen kaipausta, vaistoja, autenttisuutta – olemassaoloa.
Tapahtumissa voi nähdä lievästi uhkaavaa, joskin koomista kafkamaisuutta läpi teoksen, mutta tekijä ei anna lukijalle mitään näin helppoa vertailukohtaa. Don Quijotestakin vihjaillaan kryptisesti. Coetzee kiusaa tulkitsijaa ovelilla intertekstuaalisilla viittauksilla. Onko Simón Davidin Sancho Panza? Se on hyvinkin mahdollista. Kuitenkaan David ei ole vanha, höpsähtänyt romantikko, vaan pieni poika.
On mielenkiintoista pohtia, mihin lajityyppiin teos lukeutuisi, ellei tekijä olisi moneen kertaan palkittu ja arvostettu mestari. Tarinassa on selvästi spekulatiiviselle fiktiolle ominaista outoutta ja Coetzeen luoma dystopialle kalskahtava maailma vaikuttaa ironiselta, suorastaan kyyniseltä vertauskuvalta länsimaiden oletetulle paremmuudelle verrattuna siihen maailmaan, josta pakolaiset tulevat. Parhaassa mahdollisessa – ainoassa – maailmassa ironia kannattaa unohtaa kokonaan, tuumii Simón erään luvun lopussa.
Coetzeen omintakeinen huumorintaju ilmenee vaikkapa siitä, miten kirjassa vieraskielinen on ”englantia”, vaikka se olisi Johann Friedrich Reihardtin säveltämä Goethen saksankielinen runo Keijujen kuningas. Laulettuaan Goethen kummallisen runon avaussäkeet saksaksi David sanoo, että hän haluaisi opetella englantia, koska koko espanja inhottaa häntä. Saksa on tässä kohtauksessa englantia. Uudessa maassa puhutaan espanjaa. Tekijä hämmentää lukijaa, merkitykset kelluvat tekstin syvärakenteen pinnalla.
Simón opettaa Davidia lukemaan Don Quijoten avulla. Kirjan tekijäksi paljastuu arabin näköinen herra Benengeli, joka on tietenkin Cervantesin keksimä fiktiivinen maurilainen, joka on muka kronikoinut Don Quijoten seikkailuja. Benengelin koko nimi on Cervantesin humoristinen sanaleikki. Tämä intertekstuaalinen silmänisku heijastelee Coetzeen kirjassaan punomia lingvistisiä naamioleikkejä. Don Quijotea myös kommentoidaan ja tulkitaan opetuksen ohessa. Samaan aikaan Cervantesin klassikko analysoi, kommentoi ja tulkitsee Coetzeen narratiivin sekä yleisesti narratologian tematiikkaa.
Romaanin keskeinen henkilöhahmo on myös Davidin äidiksi päätyvä outo nainen Inés, jolla on kaksi veljeä. Ensimmäisessä kohtauksessaan he ovat kuin suoraan dekadentin 1900-luvun alusta, tennisvarustustaan myöden. Silti Coetzeen Novilla ja sen ympäristö vaikuttavat pikemminkin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen sijoittuvalta paikalta. Toisaalta Novilla on viiltävä metafora nykymaailmalle, jossa jatkuvasti vaeltavat ihmiset yrittävät juurtua uusiin maihin ja kaupunkeihin ja elämä vaikuttaa pinnalliselta, harmaan arkiselta, tarkoituksettomalta.
David menee kouluun, mutta siellä hän joutuu vaikeuksiin, koska ei opettajan mielestä opi mitään. David elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, hän ei sopeudu todellisuuteen. Poika vaikuttaa lukijankin silmissä epäluotettavalta ja näyttää huijaavan kaikkia – esittävän yksinkertaisempaa ja tyhmempää kuin on. Hän väittää pystyvänsä ihmeisiin ja haluaa taikuriksi. Álvaro huomaa jo satamassa, että David on erityislaatuinen lapsi. Tässä Jeesus-teema nousee esiin.
David ei halua sopeutua, hän uskoo mieluummin omaan todellisuuteensa. Hän ei halua tehdä töitä, ei käydä koulua. David haluaa leikkiä, sekä mielikuvituksellaan että konkreettisesti. Byrokratian koneisto käynnistyy nopeasti ja Davidia uhkaa siirtäminen erityiskouluun. Uhkaavalle vivahtava, salaperäinen Neuvosto vaatii kohta vanhempia/vanhempaa tutkijalautakunnan kuulusteluun. Yhtäläisyyksiä aikuisen Jeesuksen loppuvaiheisiin alkaa siis ilmetä. Temaattisesti myös Don Quijote tukee romanttisen idealismin ja todellisuuden välistä vastakkainasettelua. Kuten Jeesus, myös Don Quijote haluaa suojella köyhiä rikkaita ja mahtavia vastaan.
Pohjimmiltaan tarinan keskiössä on Davidin anarkismi, kapina. Hän ei alistu lakeihin eikä järjestykseen. Poika on sisimmässään ulkopuolinen, haaveilija, idealisti, joka ei halua kasvaa aikuiseksi ja hylätä sisäistä vapauttaan. ”Minä olen totuus”, hän kirjoittaa Johanneksen evankeliumia varioiden liitutaululle todistaessaan sanelun mukaan opettajalle, että hän on osannut lukea ja kirjoittaa alusta saakka ja vain teeskennellyt oppimatonta. Fiktio on samalla tavalla kapinaa todellisuutta vastaan, anarkismia, merkitysten ja kielen kanssa leikkimistä.
Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.” Teoksessa sivutaan tuon tuosta uskon luonnetta: ne, jotka ovat valmiit uskomaan Davidin sanaa ovat hänen seuraajiaan, epäilijät ja viranomaiset puolestaan hänen vihollisiaan.
Coetzee ei Jeesuksen lapsuudessa vain kyseenalaista tekstin merkitystä ja mieltä vaan koko maailman sekä olemassaolon merkityksen ja mielen. Kirjan hahmot ovat koko ajan matkalla, he tulevat jostain eivätkä välttämättä päädy koskaan mihinkään. Se, miten ihminen ymmärtää sanat ja käsitteet, vaikuttaa siihen, millaisessa todellisuudessa hän kokee elävänsä. Kielen muuttuessa oppimisen kautta ihmisen todellisuuskäsitys muuttuu.
Tekijän kieli on kevyttä ja ilmavaa, dialogi mestarillista. Painavuus on tarinassa ja teemoissa. Satamatyöläisten korkean tason filosofinen väittely on samaan aikaan koomista ja syvällistä. Ihmisyyden suuria teemoja, kuten historianfilosofiaa, sivutaan keskusteluissa ruokatunnilla.
Muutama satamajätkä käy instituutissa filosofianopinnoilla. Yksi heistä, Eugenio, Simónin sitkeä opponentti, kutsuu Simóninkin kurssille. Näkökulmahenkilön vieraillessa luokassa käsittelyssä on Platonin ideaoppi. Se ei kiinnosta Simónia sen enempää. Instituutissa on onneksi tarjolla muitakin kursseja. Myöhemmin tosin käy ilmi, että Simón on luonnonlahjakkuus ideaopin saralla ja osaa sekä arvostella että soveltaa sitä käytäntöön.
Teoksen maailma ja tunnelma tuovat mieleen Anne Leinosen oivallisen Viivamaalarin, joskin ilman selkeästi yliluonnollisia elementtejä. Työnteon lopullinen mieli ja merkitys ovat silti yhtä vahvasti läsnä kirjailijan pohdinnoissa kuin Leinosella.
Coetzee nostaa narratiivissa jatkuvasti esiin tärkeitä kysymyksiä, mutta lopullisia vastauksia hän ei tarjoa. Hahmot ovat inhimillisiä, vaikka samaan aikaan heissä on salaperäistä ohuutta ja symbolisuutta. Jos nimeen kätkeytyy ihmisen perimmäinen olemus, kuten kirjassa vihjataan, Coetzee haluaa ilmeisesti saada lukijansa kaivelemaan hahmojen nimien taustoja syvemminkin. Nimet eivät kuitenkaan ole aina oikeita: uudessa maassa ihmisillä on uudet nimet. Julkisivu, pinta, voi olla petollinen.
Simón on vanha heprealainen nimi, joka tarkoittaa ”hän on kuullut”. Inés tulee latinankielisestä nimestä Agnes, joka viittaa puhtauteen ja siveyteen (kreikan kielen Hagne). Nimistä voidaan siis päätellä, että Simón (joka on tietoinen tehtävästään) ja Inés (neitsytäiti) ovat ”Jeesuksen” eli Davidin kasvatusvanhemmat, joiden tehtävä on valmistaa lapsi aikuisuuden saarnaajarooliin. Kuten Uudessa testamentissa. David tulee heprean ”rakastettua” tarkoittavasta sanasta ja kuten tunnettua, Jeesus on Matteuksen ja Luukkaan mukaan Daavidin sukua.
Loppua kohden symboliikka tiivistyy ja Davidin hahmokin muuttuu. Kuvainnollisesta tulee konkreettista. Poika alkaa suorastaan haalia seuraajia.
Coetzee on siitä kummallinen kirjailija, että hän uudistaa romaanin jokaisella uudella kirjallaan ja ne tuppaavat olemaan mestariteoksia. Jeesuksen lapsuus ei poikkea kaavasta. Käännöskin on erinomainen.
Jos joku odottaa nimen perusteella Coetzeeltä parin tuhannen vuoden takaiseen Palestiinaan sijoittuvaa historiallista romaania Uuden testamentin Jeesuksesta, hän pettyy raskaasti – tai yllättyy iloisesti. Teoksen nimi on arvoitus, kuten koko tarina. Mikäli kertomuksella on jotain tekemistä kristinuskon Jeesuksen kanssa, yhteys löytyy vertauskuvalliselta tasolta: usko, toivo, rakkaus. Teokselle eivät jää vieraaksi myöskään platonistiset teemat totuus, hyvyys ja kauneus.
Vanha mies Simón ja viisivuotias poika David saapuvat Novillan vastaanottokeskukseen. He ovat tulleet jostain meren yli ja David haluaa löytää kadonneen äitinsä. Äiti on tullut Novillaan jo aiemmin. ”Pojan isä on kokonaan toinen juttu”, mainitsee Simón hieman myöhemmin. David ei ole lapsen oikea nimi, se on annettu hänelle Belstarin leirillä. Simónin nimi samoin. Heidän kielensä on samalla vaihtumassa espanjaksi, mutta oppiminen on vielä kesken.
Tästä käynnistyy tarina, joka on mestari Coetzeen yksi vaikeimmista ja parhaista. Kyseessä on dystopialle vivahtava kertomus paikasta, jota ei ole oikeasti olemassa. Se symboloi parempaa tulevaisuutta ja toivoa, mutta on samalla melkoisen harmaa, ankea ja lohduton. Pelkällä leivällä pitäisi elää.
Kaupunkiin asettuminen alkaa perin kafkamaisesti, viraston luukulta toiselle matkatessa, asuntoa etsiessä, ja lopulta asunto löytyy ja Simón saa töitä satamasta viljasäkkien kantajana.
Kaupungin miljöö on esimodernin ja modernin vinksahtanut sekoitus. Koneita on olemassa, mutta niitä ei käytetä. Tälle ei Simónin asiaa kysyessä löydy esimieheltä kovin hyvää vastausta. Autoja ja linja-autojakin Novillassa on, mutta laivat kulkevat höyryllä. Simónin esittäessä, että koneiden avulla satamatyöstä säästyisi aikaa johonkin parempaan tekemiseen pomo Álvaro Avocado vain toteaa: ”Mikä on parempaa kuin ruoan toimittaminen ihmisille?”
Tarinan voi lukea kohtalaisen vaikeaselkoisena allegoriana ja sen voi ymmärtää kahden maanpakolaisen, vanhan miehen ja pienen pojan, yrityksenä löytää paikkansa taivaasta, uudesta maasta. Menneisyys pitää kirjaimellisesti pestä pois, jotta David pääsee pois limbosta. Uuden elämän pitäisi olla parempaa kuin entisen, mutta onko se?
Pojan menneisyys on pyyhitty kuin teksti liitutaululta, koska hän on pudottanut salaperäisen kirjeen merimatkan aikana. Kirjeessä on saattanut olla tieto hänen äidistään ja nimestään, kaiken selitys. Tämäkin on hämärän peitossa. Nyt David on joka tapauksessa ikään kuin tyhjä taulu, johon kaikki pitää kirjoittaa uudelleen. Siksi hänelle on löydettävä äiti. Äidin etsintä on suorastaan epätoivoista, pakkomielteistä.
Romaanissa on myös uskonnollinen johdatusteema, johon äidin löytyminen liittyy. Näkökulmahenkilö Simón mainitsee, miten lapsen ja ”äidin” kohtaaminen tapahtuu suuremman voiman vaikutuksesta. Simónin tehtävä tarinassa ja maailmassa on äidin löytäminen pojalle.
Monessa kohtauksessa pohditaan sitä, voiko ”äiti” olla oikea, biologinen äiti, voiko pelkkä kieli konstruoida sosiaalisen suhteen, joka perustuu perustavanlaatuisempaan ihmisyyteen ja luontoon, biologiaan. Samalla tekijä vertailee vaiston ja järjen osuutta päätöksenteossa. Äitiyskysymyksessä Simón edustaa vaistoa ja välittömyyttä, hänen naapurinsa Elena taas järkeä ja epäilyä. Työvoimakysymyksessä Simón puolestaan haluaa rationalisoida, kun Álvaro kyseenalaistaa toistuvasti Simónin parannusehdotusten tarkoituksenmukaisuuden.
Jalkakäytävissä voi Davidin mukaan olla rakoja, joihin voi pudota. Näitä todellisuuteen avautuvia rakoja ja halkeamia teoksen hahmojen ohella kohtaa toistuvasti myös lukija, kun romaanihenkilöt filosofoivat painavasti ja arvoituksellisesti. Elämän suuret kysymykset eivät saa lopullista vastausta kuten ei elämä itsekään. Lukija putoaa jatkuvasti todellisuuteen avautuviin halkeamiin.
Teoksen nimi viittaa jonkinlaiseen bildungsromaniin, kasvukertomukseen, ja sellainen Jeesuksen lapsuus onkin. David ei kuitenkaan ole samanlainen ihmelapsi kuin Jeesus. Hänellä on silti outoja näkemyksiä, jotka murtavat todellisuuden pinnan. Lapsen tapa hahmottaa todellisuus yhdistyy teoksessa dekonstruktioon.
Coetzee leikkii kielen kanssa näppärästi: tekijä konstruoi ja dekonstruoi romaanin todellisuuden. Kirjailija pohtii piilotekstissä fiktion ja todellisuuden suhdetta, kielen ja tekstin roolia maailman ja merkitysten rakentumisessa. Jotain jää silti väistämättä tekstin ulkopuolelle ja sitäkin teoksessa pohdiskellaan: ihmisen kaipausta, vaistoja, autenttisuutta – olemassaoloa.
Tapahtumissa voi nähdä lievästi uhkaavaa, joskin koomista kafkamaisuutta läpi teoksen, mutta tekijä ei anna lukijalle mitään näin helppoa vertailukohtaa. Don Quijotestakin vihjaillaan kryptisesti. Coetzee kiusaa tulkitsijaa ovelilla intertekstuaalisilla viittauksilla. Onko Simón Davidin Sancho Panza? Se on hyvinkin mahdollista. Kuitenkaan David ei ole vanha, höpsähtänyt romantikko, vaan pieni poika.
On mielenkiintoista pohtia, mihin lajityyppiin teos lukeutuisi, ellei tekijä olisi moneen kertaan palkittu ja arvostettu mestari. Tarinassa on selvästi spekulatiiviselle fiktiolle ominaista outoutta ja Coetzeen luoma dystopialle kalskahtava maailma vaikuttaa ironiselta, suorastaan kyyniseltä vertauskuvalta länsimaiden oletetulle paremmuudelle verrattuna siihen maailmaan, josta pakolaiset tulevat. Parhaassa mahdollisessa – ainoassa – maailmassa ironia kannattaa unohtaa kokonaan, tuumii Simón erään luvun lopussa.
Coetzeen omintakeinen huumorintaju ilmenee vaikkapa siitä, miten kirjassa vieraskielinen on ”englantia”, vaikka se olisi Johann Friedrich Reihardtin säveltämä Goethen saksankielinen runo Keijujen kuningas. Laulettuaan Goethen kummallisen runon avaussäkeet saksaksi David sanoo, että hän haluaisi opetella englantia, koska koko espanja inhottaa häntä. Saksa on tässä kohtauksessa englantia. Uudessa maassa puhutaan espanjaa. Tekijä hämmentää lukijaa, merkitykset kelluvat tekstin syvärakenteen pinnalla.
Simón opettaa Davidia lukemaan Don Quijoten avulla. Kirjan tekijäksi paljastuu arabin näköinen herra Benengeli, joka on tietenkin Cervantesin keksimä fiktiivinen maurilainen, joka on muka kronikoinut Don Quijoten seikkailuja. Benengelin koko nimi on Cervantesin humoristinen sanaleikki. Tämä intertekstuaalinen silmänisku heijastelee Coetzeen kirjassaan punomia lingvistisiä naamioleikkejä. Don Quijotea myös kommentoidaan ja tulkitaan opetuksen ohessa. Samaan aikaan Cervantesin klassikko analysoi, kommentoi ja tulkitsee Coetzeen narratiivin sekä yleisesti narratologian tematiikkaa.
Romaanin keskeinen henkilöhahmo on myös Davidin äidiksi päätyvä outo nainen Inés, jolla on kaksi veljeä. Ensimmäisessä kohtauksessaan he ovat kuin suoraan dekadentin 1900-luvun alusta, tennisvarustustaan myöden. Silti Coetzeen Novilla ja sen ympäristö vaikuttavat pikemminkin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen sijoittuvalta paikalta. Toisaalta Novilla on viiltävä metafora nykymaailmalle, jossa jatkuvasti vaeltavat ihmiset yrittävät juurtua uusiin maihin ja kaupunkeihin ja elämä vaikuttaa pinnalliselta, harmaan arkiselta, tarkoituksettomalta.
David menee kouluun, mutta siellä hän joutuu vaikeuksiin, koska ei opettajan mielestä opi mitään. David elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, hän ei sopeudu todellisuuteen. Poika vaikuttaa lukijankin silmissä epäluotettavalta ja näyttää huijaavan kaikkia – esittävän yksinkertaisempaa ja tyhmempää kuin on. Hän väittää pystyvänsä ihmeisiin ja haluaa taikuriksi. Álvaro huomaa jo satamassa, että David on erityislaatuinen lapsi. Tässä Jeesus-teema nousee esiin.
David ei halua sopeutua, hän uskoo mieluummin omaan todellisuuteensa. Hän ei halua tehdä töitä, ei käydä koulua. David haluaa leikkiä, sekä mielikuvituksellaan että konkreettisesti. Byrokratian koneisto käynnistyy nopeasti ja Davidia uhkaa siirtäminen erityiskouluun. Uhkaavalle vivahtava, salaperäinen Neuvosto vaatii kohta vanhempia/vanhempaa tutkijalautakunnan kuulusteluun. Yhtäläisyyksiä aikuisen Jeesuksen loppuvaiheisiin alkaa siis ilmetä. Temaattisesti myös Don Quijote tukee romanttisen idealismin ja todellisuuden välistä vastakkainasettelua. Kuten Jeesus, myös Don Quijote haluaa suojella köyhiä rikkaita ja mahtavia vastaan.
Pohjimmiltaan tarinan keskiössä on Davidin anarkismi, kapina. Hän ei alistu lakeihin eikä järjestykseen. Poika on sisimmässään ulkopuolinen, haaveilija, idealisti, joka ei halua kasvaa aikuiseksi ja hylätä sisäistä vapauttaan. ”Minä olen totuus”, hän kirjoittaa Johanneksen evankeliumia varioiden liitutaululle todistaessaan sanelun mukaan opettajalle, että hän on osannut lukea ja kirjoittaa alusta saakka ja vain teeskennellyt oppimatonta. Fiktio on samalla tavalla kapinaa todellisuutta vastaan, anarkismia, merkitysten ja kielen kanssa leikkimistä.
Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.” Teoksessa sivutaan tuon tuosta uskon luonnetta: ne, jotka ovat valmiit uskomaan Davidin sanaa ovat hänen seuraajiaan, epäilijät ja viranomaiset puolestaan hänen vihollisiaan.
Coetzee ei Jeesuksen lapsuudessa vain kyseenalaista tekstin merkitystä ja mieltä vaan koko maailman sekä olemassaolon merkityksen ja mielen. Kirjan hahmot ovat koko ajan matkalla, he tulevat jostain eivätkä välttämättä päädy koskaan mihinkään. Se, miten ihminen ymmärtää sanat ja käsitteet, vaikuttaa siihen, millaisessa todellisuudessa hän kokee elävänsä. Kielen muuttuessa oppimisen kautta ihmisen todellisuuskäsitys muuttuu.
Tekijän kieli on kevyttä ja ilmavaa, dialogi mestarillista. Painavuus on tarinassa ja teemoissa. Satamatyöläisten korkean tason filosofinen väittely on samaan aikaan koomista ja syvällistä. Ihmisyyden suuria teemoja, kuten historianfilosofiaa, sivutaan keskusteluissa ruokatunnilla.
Muutama satamajätkä käy instituutissa filosofianopinnoilla. Yksi heistä, Eugenio, Simónin sitkeä opponentti, kutsuu Simóninkin kurssille. Näkökulmahenkilön vieraillessa luokassa käsittelyssä on Platonin ideaoppi. Se ei kiinnosta Simónia sen enempää. Instituutissa on onneksi tarjolla muitakin kursseja. Myöhemmin tosin käy ilmi, että Simón on luonnonlahjakkuus ideaopin saralla ja osaa sekä arvostella että soveltaa sitä käytäntöön.
Teoksen maailma ja tunnelma tuovat mieleen Anne Leinosen oivallisen Viivamaalarin, joskin ilman selkeästi yliluonnollisia elementtejä. Työnteon lopullinen mieli ja merkitys ovat silti yhtä vahvasti läsnä kirjailijan pohdinnoissa kuin Leinosella.
Coetzee nostaa narratiivissa jatkuvasti esiin tärkeitä kysymyksiä, mutta lopullisia vastauksia hän ei tarjoa. Hahmot ovat inhimillisiä, vaikka samaan aikaan heissä on salaperäistä ohuutta ja symbolisuutta. Jos nimeen kätkeytyy ihmisen perimmäinen olemus, kuten kirjassa vihjataan, Coetzee haluaa ilmeisesti saada lukijansa kaivelemaan hahmojen nimien taustoja syvemminkin. Nimet eivät kuitenkaan ole aina oikeita: uudessa maassa ihmisillä on uudet nimet. Julkisivu, pinta, voi olla petollinen.
Simón on vanha heprealainen nimi, joka tarkoittaa ”hän on kuullut”. Inés tulee latinankielisestä nimestä Agnes, joka viittaa puhtauteen ja siveyteen (kreikan kielen Hagne). Nimistä voidaan siis päätellä, että Simón (joka on tietoinen tehtävästään) ja Inés (neitsytäiti) ovat ”Jeesuksen” eli Davidin kasvatusvanhemmat, joiden tehtävä on valmistaa lapsi aikuisuuden saarnaajarooliin. Kuten Uudessa testamentissa. David tulee heprean ”rakastettua” tarkoittavasta sanasta ja kuten tunnettua, Jeesus on Matteuksen ja Luukkaan mukaan Daavidin sukua.
Loppua kohden symboliikka tiivistyy ja Davidin hahmokin muuttuu. Kuvainnollisesta tulee konkreettista. Poika alkaa suorastaan haalia seuraajia.
Coetzee on siitä kummallinen kirjailija, että hän uudistaa romaanin jokaisella uudella kirjallaan ja ne tuppaavat olemaan mestariteoksia. Jeesuksen lapsuus ei poikkea kaavasta. Käännöskin on erinomainen.
 |
| John Maxwell Coetzee. Kuva: Jerry Bauer. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.