Helsinki noir. Toimittanut James Thompson. Like 2014.

Heinäkuun lopussa tapaturmaisesti menehtynyt amerikkalais-suomalainen dekkaristi James ”Jim” Thompson ehti viimeisenä kirjallisena työnään toimittaa suomalaisten kirjailijoiden novelliantologian, joka julkaistaan myös Yhdysvalloissa osana Noir-sarjaa. Mukana kirjassa on Joe L. Murr, joka ei ilmeisesti ole suomalainen. Esipuheessa Thompson käsittelee suomalaisia ja suomalaisuutta hauskalla tavalla, joka on tuttu myös hänen Kari Vaara -kirjoistaan.

Kukin tarina sijoittuu eri kaupunginosaan. Antologian avaa Pekka Hiltusen Töölön öiseen merimaisemaan huipentuva Jenkem. Novelli noudattaa noir-perinnettä ja onnistuu tavoittamaan loppukesän painostavan tunnelman. Kyse on Mestarin ja opetuslasten retkestä venesatamaan, eikä yllättäviä käänteitä puutu. Hiltunen kuvaa uskottavasti nuorten laitapuolen kulkijoiden öistä saalistusmatkaa, jonka loppu on runollisen oikeuden klassinen ilmentymä.

Thompsonin oma kontribuutio on nimeltään Ain käsi ja se koettelee uskottavuuden rajoja monessakin suhteessa. Sama pätee toki myös tekijän Kari Vaara -romaaneihin, joiden hurjat salaliitot ja juonenkäänteet ampuvat toistuvasti lajityypin perinteisten kaavojen yli. Novellin Ain käsi voi lukea absurdismina, realistiseksi noir-tarinaksi se on liian rouheva. Tapahtumien keskipiste on Kallio, mutta läheisessä Lintulahdessakin piipahdetaan. Novellin päähenkilö ja kertoja on nuori poika, jonka äiti on narkomaani ja seura sen mukaista. Poika saa tuta äidin rakkaudettomuuden ja kasvaa aiheesta vinoon. Koulussakin häntä kiusataan. Suvulta tulee vähän apua, mutta paha isäpuoli antaa lapsen kehitykselle lopullisen, väistämättömän sysäyksen kohti Sörkan laitakatuja. Ankeus ja pahuus saavat kertomuksessa monumentaaliset mittasuhteet. Kostotarinan loppu on hirtehinen ja juuri sopiva novellin henkeen. Daniil Harms kohtaa Piritorin hurjat.

Jarkko Sipilän tiukka novelli jatkaa Takamäki-dekkareista tuttujen hahmojen parissa. Hiljainen yö vie lukijan Pasilaan, jossa viisikymppinen rikoskomisario Kari Takamäki istuu jouluaattona poliisitalon huoneessaan. Sipilä on jo kahdella ilmestyneellä novellikokoelmaan osoittanut hallitsevansa lajityypin eikä tämäkään tarina tee poikkeusta. Hiljainen yö ei ole tekijän ensimmäinen jouluaiheinen rikosnovelli; kokoelman Ei vasikka käskien laula päätöstarina Poliisijoulu lämmittää lukijan sydäntä niin talvipakkasilla kuin keskikesällä. Samaa joulutunnelmaa on myös käsillä olevassa kertomuksessa, jossa murhatun liivijengiläisen tapaus johtaa Joutsamon, Takamäen ja Suhosen ihmisyyden peruskysymysten äärelle. Siellä ei ole pelkkää mustaa ja valkoista, ei hyvää ja pahaa. Paatuneimmankin linnakundin rinnassa voi sykkiä rakastava sydän. Sipilän kerronta ei ole kyynistä vaan humaania: rumuudesta pilkottaa kauneutta. Novelli ei tarkkaan ottaen kuulu noir-genreen, mutta puolustaa ehdottomasti paikkaansa antologiassa.

Jesse Itkosen tarina Hyviä aikeita kertoo baarimikko Koskisesta, joka ajautuu tavallisen pulliaisen roolista sankarilliseksi koston ritariksi Itäkeskuksen syrjäisissä maisemissa. Novelli osoittaa muun muassa sen, kuinka vaikeaa lajityypissä kuin lajityypissä on kuvata naisia sortumatta kiusallisiin kliseisiin ja väkinäisiin metaforiin. Toteutus kärsii ainekirjoitusmaisuudesta ja kankeista henkilöhahmoista. Myös dialogista tulee paikoitellen mieleen syrjäkylän harrastajateatteri.

Joe L. Murrin Munkkiniemeen sijoittuva Vaitelias nainen kertoo vaeltavasta brittilaulumiehestä nimeltään Malcolm, joka on löytänyt suomalaisen tyttöystävän Helsingistä. Tytöllä on upporikas isä eikä suhde ukkoon kaikin puolin tytärtä tyydytä. Katusoiton ja baarikeikkailun kyyniseksi painama miekkonen saa juonittelevan naisen kautta tilaisuuden parempaan elämään Los Angelesissa. Murrin kieli on katu-uskottavaa ja dialogi perinteitä kunnioittavaa, sujuvaa. Renttu ja rikas narttu on klassinen noir-asetelma, josta tekijä kutoo makoisan petostarinan. Lisäytyä siihen tuo Murrin ulkopuolisuus, joka antaa tilaisuuden piikitellä mustanhumoristisesti suomalaisuutta ja kalseaa maailmaamme. Novellin kylmä lopetuskin toimii erinomaisesti.

Johanna Holmström edustaa Varastetut elämät -novellillaan syrjäytyneen itähelsinkiläisen naisen psykologista kuvausta. Vuosaaren kerrostalossa asustava ilmeisen häiriintynyt Celestine seuraa paremmin toimeentulevan naapurinsa Carinin elämää sekä parvekkeelta että internetistä, Carinin blogilta, ja samalla Celestinen ankeaa arkea varjostava tragedia paljastuu lukijalle paloittain. Tekijän lähtökohta on yhteiskunnallinen, mikä näkyy paikoitellen hieman alleviivaavassa kerronnassa. Mukana on aimo annos naisen luontaista äidinvaistoa ja häviäjän kaunaa menestyvämpää lähimmäistä kohtaan, mutta petollinen noir-narttu löytyy lopulta murheellisen hahmon neidostakin. Hahmojen suomenruotsalaisuudesta tulee kertomukseen pikantti lisävivahde.

Jukka Petäjän köykäinen poliisitarina Luminen sarkofagi sijoittuu Meilahteen ja sisältää suurin piirtein kaikki mahdolliset lajityypin tavanmukaisuudet. Alkoholismista toipuva, väsyneenoloinen rikostarkastaja Pekka Suokko selvittää lumisessa miljöössä kahden nigerialaishuoran murhaa. Petäjä on ympännyt mukaan vieläpä paheellisen kirkkoherran ja seksuaalisista neurooseista olettavasti kärsivän neitseellisen seurakuntasisaren. Rempseää kansanmiesmäisyyttä tavoitellessaan tekijä onnistuu vain luomaan mitäänsanomattoman rikostarinan, jolla ei edes ole mitään tekemistä noirin kanssa.

Karo Hämäläisen Meklari kertoo entisen pörssihain Ransu Grundströmin juonimasta suuren luokan veivauksesta. Suuruuden päivät vanhalla miehellä ovat jo takana, maailma on muuttunut, ja Ransu sen mukana, mutta nuorempi kollega Jarkko Aalto saa tutisevaan vanhan ukon punttiin vielä pientä elon vipinää. Tai siltä ainakin hetken vaikuttaa. Novelli pyörii raadollisen sijoitusmaailman ympärillä ja mikäli pörssiterminologia ja löysä markkinamoralismi eivät lukijaa satu kiinnostamaan, sinänsä toimiva dialogi ja narratiivi eivät kauaa jaksa viehättää. Lisäksi jutun juoni on täydellisen ennalta arvattava. Hämäläinen ei onnistu kunnolla myöskään perinteisen Hybris-Nemesis-kaavan toteuttamisessa. Harmaan sävyt olisivat tehneet tarinalle terää. Lopun näppärä kertojanäkökulman muutos pelastaa mitä pelastettavissa on.

Leena Lehtolainen on laittanut naispuolisen joulupukin salapoliisityöhön Stockmanin tavarataloon novellissaan Joulupukin suudelma. Kertomus on varsin hirtehinen ja paikoitellen yliampuvakin, muun muassa eräiden paikannimien osalta. Sukupuoliroolit saavat huutia, mutta myös heteroseksuaalinen viritys on jatkuvasti vahvasti läsnä. Tarinassa Yhdysvalloissa opissa ollut Hilja Ilveskero saa toimeksiannon selvittää Stockmanilta katoavien arvotavaroiden mysteeri. Henkilökuntaa epäillään ja minäkertoja pukeutuukin sesongin mukaan joulupukiksi syyllisen kiinnisaamiseksi. Juonenkäänteitä ei tarinasta puutu ja joulupukkihuumori kukoistaa. Lehtolaisen tyyli on sujuvaa ja kerronta omaperäistä. Myymäläetsivien, narkomaanien ja seinäruusujen seassa viihtyy kertojan ohella myös lukija.

Riikka Ala-Harjan nelisivuinen Pietarinkatu ei asetu lajityyppiin vaan kulkee omia, outoja polkujaan. Novellin minäkertoja on nainen, jolla on eräänlainen mielikuvitusmies, Klaus. Välillä kertoja käy Uunisaaressa töissä, saunassa tai uimassa, mutta läsnä olemattoman Klausin läsnäolo on läpitunkeva teema. Oikeastaan novellin voisi löyhästi luokitella kauhugenreen tai spekulatiiviseen fiktioon, joskaan rikoksen mahdollisuutta hämärissä tapahtumissa ei voida sulkea pois. Minäkertoja vaikuttaa psykoottiselta, ja tietyt elementit, kuten vesi, toistuvat eri miljöissä. Juuri tulkintaa pakenevan kummallisuutensa vuoksi Ala-Harjan tarina nousee kokoelman parhaimmistoon. Se suorastaan kutsuu lukemaan itsensä uudestaan ja uudestaan.

Tapani Baggen Rankka sade iskee voimalla. Vartija Markon tarina on karu ja lyhyt, miljöö Rautatieaseman lähistö, erityisesti Akateeminen kirjakauppa. Markon kohtalo lomittuu kirjakaupassa haastateltavan, erittäin tutun oloisen suomalaismiljonäärin kohtaloon tavalla, joka shokeeraa ja järkyttää. Bagge rinnastaa, vertailee, provosoi. Laitakadulta porvariskartanolle voi olla yllättävän lyhyt matka. Tapahtumien lomassa Markon henkilöhistoriasta paljastuu seikkoja, jotka selittävät hänen asenteitaan, tilannettaan ja toimintaansa. Vartijakollega Marina on pieni valonpilkahdus Markon sisällä jylläävässä pimeydessä, mutta tekijä ei tunne armoa. Marko on tuomittu heti novellin ensimmäisessä lauseessa. Äärimmäisen ekonominen ja tehokas tyyli on Baggen vahvuus. Hän kuuluu maamme noir-kirjailijoiden kärkikaartiin, kuten myös Rankka sade osoittaa. Kerrassaan mestarillinen novelli, antologian ylivoimaisesti paras. Ammattimies asialla.

Teemu Kaskinen käynnistää karkean ja hyökkäävän novellinsa Pieni musta ravintolan ovelta. Minäkertoja on portsari, joka ei pidä ulkomaalaisista eikä maahanmuuttajista. Hän työskentelee myös poliisina ja tekee melko omintakeisia haastatteluja maahanmuuttovirastossa asioiville naisille ja heidän tulkilleen. Kulissit ovat kuitenkin kunnossa, miehellä on perhe ja asunto Vuosaaren Aurinkolahdessa. Vaimo sentään aavistelee jotain, mutta se ei minäkertojaa pahemmin haittaa. Molemmilla työpaikoillaan miehen rasismi ja psykopatia kukkivat inhorealistisella tavalla. Uhrit voivat kuitenkin nousta sortajaansa vastaan, vaikkapa Leena Krohnilta tutuin keinoin. Kaskinen huipentaa nihilistisen kuvauksensa täydelliseen luhistumiseen kaikilla todellisuuden tasoilla. Tarina päättyy suoranaiseen eksistentiaaliseen kauhuun. Komea kertomus.

Antti Tuomaisen Käsikirjoitus onnistuu siinä missä Jesse Itkonen epäonnistuu: uskottavan juonen luomisessa ja vaarallisen naisen kuvaamisessa. Päähenkilö Juhana Lauste on nuorempia naisia Helsingin Uudenmaankadun ravintoloissa jahtaava julkkiselokuvatuottaja, joka kohtaa kesäöisellä retkellään täydellisen vartalon omaavan mustatukkaisen Kleopatran, joka kutsuu itseään Minnaksi. Noiria tunteva lukija myhäilee jo tässä vaiheessa hyväksyvästi eikä pety. Saalistajan ja saaliin roolit vaihtavat nopeasti paikkaa. Sovinistisika kohtaa naisen asunnolla oikeuden jumalattaren ja saa mitä ansaitsee. Tuomainen luo tunnelmaa taitavasti ja tarina etenee juohevasti. Joskin tapahtumat ovat melko lailla ennalta arvattavat, loppuhuipentuma on tehokas ja varmalla kädellä piirretty. Kuin käsikirjoituksen mukaan, timantintarkkaa työtä.

Antologian päättää Tuomas Lius novellillaan Varma nakki. Sen päähenkilö on hieman päälle viisikymppinen Jari-Pekka Laukia, joka on hiljattain alkanut käydä AA-kerhossa. Mies asuu Kirkkonummella, mutta käy kerhossa Helsingissä. Kerhotiloissa hän huomaa uuden kasvon, Tapsan, johon vähän myöhemmin Rautatieasemalla, Elielin kahvilassa, tutustuu paremmin. Tapsasta J-P saa sympaattisen kuuntelijan. Vaimo aiheuttaa ongelmia ja juuri hän on ajanut Laukian AA-kerhoon. Nopeasti Tapsa paljastuu pirulliseksi hahmoksi, joka voisi olla suoraan jostain Patricia Highsmithin klassisesta noir-teoksesta. Myös Liuksen kertomus on jonkin verran ennalta arvattava, mutta väistämätön loppu on silti vaikuttava. Tekijä kirjoittaa erittäin sujuvaa dialogia ja henkilöhahmot ovat voimakkaasti läsnä. Helsinkiläisyys saa novellissa asianmukaista, humoristista kritiikkiä osakseen, mikä lisää novellin nautittavuutta. Rempseä huumori nimenomaan erottaa Liuksen rikoskirjailijana monesta kollegastaan.