Kari Välimäki: Todensanat. Osuuskumma 2014.

Kari Välimäen lyhytproosaa voi hyvällä syyllä kutsua kummaksi ja omaperäiseksi. Tarinoissa ei ole arkijärjen kannalta juuri minkäänlaista logiikkaa: mitä tahansa saattaa tapahtua, ja tapahtuukin. Kokoelma kulkee huimalla vauhdilla eteenpäin eikä tylsiä hetkiä tule vastaan. Sen sijaan tekijä tarjoilee kiehtovan matkan kaikkien rajojen tuolle puolen.

Tässä piilee kokoelman viehätys. Välimäen kertomukset ovat kuin Gogolin Nenä tai Kafkan Muodonmuutos. Todellisuuteen ilmestyy säröjä ja maailmasta tulee hauskalla tavalla pelottava tai absurdi. Arkiset tilanteet ja esineet puristautuvat ulos raameistaan eikä mikään ole kuin ennen. Mitä on olla nainen, tai mies, tai sekä että? Minkälainen otus on varsieväsiika?

Tekijä koettelee formaatin rajoja sisällön ohella myös muodollisesti kokoelman loppupuolella. Novelleissa on kainalojutuntapaisia, eräänlaisia uutissähkeitä, jotka resonoivat ”leipäjutun” eli varsinaisen kertomuksen kanssa. Tällaista en muista fiktiossa kohdanneeni eli kyse on todellisesta innovaatiosta.

Mukana novelleissa on kansanperinnettä ja kalajuttua, traagisia ja vähemmän traagisia rakkaustarinoita. Jättiläisnainen ja mies kohtaavat, lukija nauttii ja hykertelee. Kertomus Käenpoika vilauttaa puhdasta scifielementtiä, mutta tekee sen välimäkimäisen surrealistisesti. Taas sukupuolirooleja ja ennakko-odotuksia koetellaan.

Välimäki on kertojana monipuolinen ja kekseliäs. Suomikumma ei tästä parane. Joissakin tarinoissa on lievästi yhteiskunnallinen sanoma, kuten loppupuolella, jossa metsä viestittelee ihmisille hyvin omintakeisella tavalla. Enempää tässä en voi paljastaa pilaamatta lukunautintoa.

Yllättävät käänteet ja kertomusten satumaisuus pitävät lukijan jatkuvasti näpeissään. Jopa vanha perustarina sielun myymisestä paholaiselle maallista palkintoa vastaan saa tekijän käsittelyssä aivan loistokkaan tulkinnan. Vesikään ei ole kuten ennen tämän kokoelman jälkeen. Kartoista puhumattakaan.

Jos Välimäen haluaa välttämättä sijoittaa johonkin yhteyteen tai verrata johonkin kirjailijaan, Jyrki Vainonen tulee mieleen. Leena Krohn myös. Näiden nimien kanssa ei ole häpeilemistä, päinvastoin. Mikäli Välimäki olisi ison ja nimekkään kustantajan leivissä, hän eittämättä nauttisi huomattavasti nykyistä suurempaa näkyvyyttä ja arvostusta. Hän ansaitsee molemmat. Onneksi meillä on Osuuskumma!

Tekijän mielikuvituksen lento on paikoin niin huikeaa, että lukija vain ihmettelee, miksi kuulemme Kari Välimäestä vasta nyt. Eittämättä hän on kirjoittanut pitkään ja vakavissaan, pelkkä harrastelija ei näin korkeatasoista jälkeä saa aikaan.

Pinnan huumorin alla kulkee usein vakava teema, kuten kokoelman päätösnovellissa Tytti. Välimäki ei silti turhia filosofoi vaan jättää vastuun lukijalle. Lukija saa vapaasti kyseenalaistaa kaiken tekijän opastaessa häntä huimalla matkalla pilke silmäkulmassa. Ratkaisu on oikea ja vain lisää tekstin tenhoa. Näihin novelleihin ei kyllästy, ne suorastaan kutsuvat lukemaan uudelleen ja uudelleen.

Kokoelmasta voisi sanoa paljonkin ja yksittäisiä tarinoita analysoida loputtomiin, mutta se paljastaisi yllätykset, jotka ovat olennainen osa lukunautintoa. Siksi tyydyn vain lämpimästi suosittelemaan Todensanoja eräänä kotimaisen kumman omaperäisimmästä teoksista. Ellei omaperäisimpänä. Silkkaa nautintoa.