Tähtivaeltaja 3/2014
Juha Jyrkästä ei voi syyttää ainakaan rohkeuden puutteesta. Ouramoinen on nimittäin lajissaan ensimmäinen suomalainen soturieepos, kalevalamittainen, jonka tarkoitus on täyttää tyhjä paikka suomalaisessa kirjallisuusperinteessä. Esipuheessa tekijä toteaa, että koska Suomesta puuttuu täysin Beowulfin kaltainen eeppinen soturirunoelma, sellainen on kirjoitettava. Lisämaustetta keitokseen Jyrkäs on ammentanut Conan Barbaarista ja Manowarin jylhästä sankarimetallista. Jos esipuhetta on uskominen, lisäosiakin on luvassa.
Teoksen ensimmäisessä laulussa Ouramoinen mittelee vihollisensa Kärhäkän kanssa jälkimmäisen tappioksi. Kieli on värikästä ja taistelukuvaus realistista. Laulun päätösosion eläin- ja luontopoljento on tavattoman väkevää. Tunnelmaltaan runoelma on sanalla sanoen herooinen, kuten aiheeseen sopii. Taitavasti annosteltu allitteraatio lisää väkivallan ja kalevalamitan iskua.
Kärhäkkä ei heerosten ensikohtaamisessa kuole, joten hänelle jää runsaasti purtavaa hampaankoloon. Kostomotiivista Jyrkäs ammentaa kuohuvaa nelipolvitrokeeta runsain mitoin. Hurme purskahtelee myyttisten jumaluuksien ja hurjien myrskyjen keskellä.
Vaelluksellaan sankari kohtaa muun muassa Maan tytin ja Maahisten kuninkaan, joista ensiksi mainitun houkutuksiin miehinen Ouramoinen ei himokkuudestaan huolimatta lankea.
Kuudennessa laulussa soturimme kohtaa kuitenkin vastustamattoman Hetteettären, iloisen neidon, ja siitäkös ryske syntyy. Vedestä noussut kaunotar tyydyttää Ouramoisen melkein kyltymättömät himot ja laittaa hänelle kaupan päälle vielä ruokaa aktien välissä. Tekijä osoittautuu mestarilliseksi seksuaalitoimintojen kuvaajaksi. Kieli on rikasta kuten aiheeseen sopii.
Kuuman Hetteettären isä Ahti ei pidä siitä, että kiimainen raavas urho soutaa hänen rakkaan tyttärensä metsälammessa. Ahti suuttuu Ouramoiselle, mutta hänkään ei voi sankarille mitään. Ouramoinen pakenee Manalaan. Myös Manalan herra Kuramoinen on miehemme edessä aseeton.
Seuraava koitos kostaja Kärhäkän kanssa on vain ajan kysymys. Kahakasta selvittyään Ouramoinen tunkeutuu Kultalaan, jossa hän pääsee nauttimaan Lemmettären immenmaidosta, saunasta ja jumalaisista pidoista.
Teos huipentuu lopulliseen kohtaamiseen arkkivihollisen kanssa. Synkkä kostaja Kärhäkkä hyökkää Kultalaan ja Ouramoinen joutuu panemaan kivikovan kovaa vastaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Ouramoinen pyytää Ahdilta Hetteettären kättä ja nuoripari täyttää maan rakkautensa hedelmillä. Ouramoinen laulaa lopuksi siitä, miten runo on miekkaa väkevämpi, eli tekijä haluaa muistuttaa lukijoitaan väkivallan vaaroista ja kirjallisuuden hyödyistä. Viisaus, ei sotiminen, on kansanperinteessäkin hyvän elämän ytimessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.