Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus – Kauhutarinoita. Haamu 2014.

Kahden tekijän yhteisen novellikokoelman avaa Henry Ahon rapsakka ihmissusitarina Äidin tyttö, jonka vankasti päälausepoljentoisen alun jälkeen kertojaisän rinnalle nousee sattuvasti nimetty nimihenkilö, 8-vuotias Aalo. Isän sutena oleminen toimii myös parodisena allegoriana suomalaisen perusmiehen raavaimmille pyrinnöille ja toiveille äijäruokaa myöten. Vaimokin tykkää susisiipan väkevistä lemmenpyrskähdyksistä – tai ei ainakaan valita. Novellin loppu palauttaa perhearvot kunniaan, susi on sudelle susi. Tarina on jäntevästi kirjoitettu ja etenee rivakasti. Huumoriakaan ei käänteistä puutu.

Jaana Ala-Huissi vastaa Verisukulaisella ja tästä tekijät jatkavat vuorovedoin kokoelman loppuun saakka. Ratkaisu on kirjan alkupuolella onnistunut, etenkin kun Ala-Huissin novelli on vahvassa intertekstuaalisessa suhteessa Äidin tyttöön. Lisäksi siitä lähtee omiakin lankoja ihmissusitarinaperinteeseen. Tällainen suunniteltu synkronisiteetti – tai leibniziläisittäin ennalta säädetty harmonia – on osaavissa käsissä maukasta särvintä kirjalliselle leivälle. Ala-Huissin kertomus on kokoelman avausnovellia hienovaraisempi, joskin verisukulaisuus ja perhearvot ovat siinäkin ratkaisevassa roolissa. Sukunsa arvoitusta selvittäessään päähenkilö Kirsi ymmärtää perimmäisen olemuksensa isoäitinsä mökillä.

Myös seuraava novellipari on toisiinsa kietoutuneena outoudessaan kiehtova. Nyt mukaan hiipii surrealistisia sävyjä ja aistillisempaa erotiikkaa. Ala-Huissin kertomus Peili kuitenkin jatkaa perhesuhdemotiivia varsin traagisissa merkeissä. Päähenkilön sairas äiti nousee omituisten tapahtumien keskiöön. Ahon novellin minäkertojana toimiva poika puolestaan suhtautuu äitiinsä ilman mustia varjoja. Kerro kerro kuvastin.

Ja kuvastin kertoo. Pallottelu jatkuu seuraavaankin novelliin Kauneus, viisaus ja ikuisuus, jossa Aho jatkaa Ala-Huissin peiliteemaa. Kertomus tuo etäisesti mieleen itsensä Edgar Allan Poen, joskin mukana on lapsilta kiellettyä materiaalia, jota Poe ei olisi aikansa moraalisessa ilmastossa voinut kuvitellakaan novelleihinsa sisällyttävänsä. Aho kuvaa muissakin tarinoissaan seksuaalisuutta verevästi.

Ala-Huissi palaa mökkeilyn pariin tarinassaan Metsä, joka kertoo toimittajasta, jonka juttu katoaa. Taas on mummo mökissään, tekojärven rannalla, ja kissakin löytyy. Harvinaisempiakin luontokappaleita on luvassa. Tarina on arvoituksellinen ja pistää miettimään. Kenties mukana on pilkahdus ekovihreyttä.

Seuraavien novellien tapahtumapaikka on sama: metsä. Ahon Konejätti ei onnistu, koska vanha, jo lähtökohtaisesti hetteikköinen outojen tapahtumien uniselitys siirrettynä toiseen potenssiin on sekin käytetty monituiset kerrat. Inhimillistä tuhovimmaa hurmeinen tarina silti ironisoi linkolalaisittain komeasti. Nyt olisi kuitenkin jo syytä vaihtaa maisemaa: Suomi ei elä pelkästä metsästä.

Turha toivo. Ala-Huissin novelli Aita paljastaa heti kättelyssä, että aidan takana oli metsä. Lisäksi tarina kierrättää jo aiemmissa tekijän novelleissa olleen uhkaavan vesistön ja oravan. Hieman laajemmalla skaalalla, ilman kiusallista toistoa, tämäkin kertomus olisi ollut huomattavasti parempi. Ei siinä sinänsä ole mitään suurempaa vikaa, mutta samojen teemojen, miljöiden ja elementtien vyörytys ei näin ohuessa novellikokoelmassa kestä pidemmän päälle. Biosfäärissä riittäisi kyllä diversiteettiä muunkinlaisiin ideoihin.

Näistä Henry Aho tarjoilee oivallisen esimerkin novellissaan Mytty, joka kohoaa kokoelman parhaaksi. Perheessä pitkään säilynyt, kertojaäidin merimiesisän aikoinaan matkoiltaan tuoma vanha nukke, päätyy lopulta perheen tyttärelle, joka haluaa ommella Mytylle kasvot. Saksankielinen sana unheimlich on tuttu oudon kauhun ystäville ja tässä se on enemmän kuin paikallaan.

Kuinka ollakaan, äiti, tytär ja nukke esiintyvät Ala-Huissin Myttyä peesaavassa novellissa Talo, jossa merimiesisän perintötalo muuttuu tietenkin mummonmökiksi. Pitäähän sitä melkein jokaisessa tarinassa mummo ja mökki olla. Tai mummonmökki. Kaupan päälle Talo tarjoilee kissan, uhkaavan vesielementin ja – mummon. Kyllä. Orava on sentään vaihtunut varikseksi.

Vaikka Ahon Pientä laittoa vaille pysyy mökkikauppateemassa, on novelli mestarillinen. Toisistaan vieraantuneen avioparin kertojamies, jolle vaimo ei suo eroa, alkaa remontoida muutama vuosi sitten ostamaansa mökkiä. Askareidensa ja saunomisen lomassa, siipan piipahtaessa pari kertaa vierailulla, miehen narratiivin vaimometaforat napsahtelevat iloisesti kohdilleen, lantiolta rintoihin. Vaimon ja aviomiehen suhde on perikansallinen eli pakkashuuruinen. Novellissa esiintyy myös naapurimökin mies, joka hänkin edustaa suomalaista perinnettä parhaimmillaan. Huumori on lämmintä ja oivaltavaa. Olisi rikos paljastaa, mitä tästä viileästä mökki-idyllistä lopulta seuraa.

Huolimatta siitä, että Ala-Huissin seuraavakin tarina sisältää metsämökin ja parikin vesielementtiä, on se tekijän paras kokoelmassa. Balladinomaisessa kertomuksessa Untamo-niminen mies kuulee Jumalan äänen, ja se saa hänet tekemään erilaisia ikävähköjä asioita, joihin tekijä yhdistää taitavasti uskonnollista ja seksuaalista hurmosta. Vaalean lihan värinä, synnin viettelys ja virtaavan veden loiske tulevat iholle. Lopussa mukaan putkahtaa vieläpä kristologinen elementti, joka liittyy kansanperinnetyyliseen huipennukseen. Isiltä perittyyn mittumaariviisauteen on syynsä.

Tekijät kokeilevat kannuksiaan myös vedenneitoromantiikassa, mutta kummankaan tulos ei ole kovin kummoinen. Sanomattakin selvää, että uhkaava vesielementti ja Ala-Huissin väistämätön mökki latistavat tunnelmaa entisestään. Ala-Huissin Osasto on kuitenkin jo edeltävää vedenneitotarinaa huomattavasti onnistuneempi novelli, vaikka se hieman mukaileekin Ahon He kutsuvat häntä Parantajaksi -kertomusta. Molempien tarinoiden aiheena on kertojan kanssa samassa laitoksessa oleva outo nainen. Ahon hoitajanovelli sisältää jälleen väkevää eroottista kuvausta, kun taas Ala-Huissilla nainen on hoitolan asukki ilman seksuaalisia virityksiä. Osasto lähestyy tieteisaihepiiriä ja on sikälikin ilahduttava poikkeus tekijän valikoimassa.

Seuraa muutama perinteisempi kummitustarina, joista Ala-Huissin Silta ansaitsee erityismaininnan kertojaratkaisustaan. Se eroaa kirjoittajan muista novelleista edukseen ja on muutenkin kokoelmassa hänen parhaimmistoaan. Ahon olfaktorinen haamupastissi Naisen tuoksu puolestaan sortuu 70-luvun Jallun lukijakirjeiden tyyliä tahattomasti parodioivaan toilettiaktiin ja käänteissään liialliseen melodramaattisuuteen.

Ala-Huissin vastaus pornoteemaan on Kristallipallo, joka sisältää hauskoja oivalluksia, dantelaista intertekstuaalisuutta, ja kaupan päälle, ei niin yllättäen, mustan kissan. Yksinäisen aikamiespojan virtuaaliset naisseikkailut olisivat voineet päättyä paremminkin.

Kokoelman avausnovellien intertekstuaalinen leikki menettää valitettavasti tehonsa heti seuraavissa kertomuksissa, joissa sama idea on tietenkin tårta på tårta. Tämä toisto jatkuu kokoelman loppuun asti. Maltillisemmin käytettynä se olisi toiminut tehokeinona, mutta jatkuessaan ja jatkuessaan idea alkaa puuduttaa. Muutenkin kirjaa luonnehtii paikoitellen turhan kierrätyksen maku. Samat ideat ja elementit tulevat liian usein vastaan.

Yksittäin luettuna novellit eivät tietenkään kärsi mainitusta ongelmasta, mutta mitä ilmeisimmin tekijöiden ajatuksena on nimenomaan ollut punoa tarinat hauskasti yhteen. Tässä he ovat menneet liiallisuuksiin, mikä harmillisesti syö kokonaisuuden ansioita. Toisaalta onnistuneet kertomukset, kuten Ahon Mytty ja Pientä laittoa vaille, nousevat sitä paremmin esiin.

Kaksi viimeistä novellia olisi kannattanut jättää kokonaan pois, koska niiden roolina on päätyä turhaksi täytteeksi. Päätösniminovelli osoittautuu kaiken lisäksi teoksen keskeisen ongelman, temaattisen toiston ja novellien keskinäisen riippuvuussuhteen, apoteoosiksi, epäonnistuneen idean alleviivaukseksi: kaikki liittyy kaikkeen. Muuta sisältöä sillä ei ole. Kokoelman alku lupaa hyvää, mutta perusidea sortuu lopulta liialliseen näppäryyteen.