Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Suom. Raisa Porrasmaa. Tammi 2015.

On ilahduttavaa huomata, että Raisa Porrasmaa jatkaa Murakamin kääntämistä suoraan japanin kielestä. Käytäntö alkoi vasta kirjailijan viimeisimmän teoksen, Värittömän miehen vaellusvuodet, kohdalla. Aiemmat Murakamit on suomennettu englannista.

Nyt julkaistu Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alunperin Japanissa jo vuonna 1985. Teos on kirjailijan neljäs romaani, jos kaksi vielä suomentamatonta pienoisromaania lasketaan. Käsillä oleva teos on niin sanotusti perus-Murakamia: se sisältää kaikki tekijälle ominaiset elementit spekulatiivisesta fiktiosta eroottisuuteen. Tämä tyyli sai alkunsa Suuressa lammasseikkailussa.

Teoksen maailmat ovat omituisia, kiehtovia ja kekseliäitä. Salaperäisiä olentoja ja tapahtumia vyöryy lukijan eteen tarinan edetessä. Mukana on valitettavasti myös heikkoa ja väsynyttä huumoria. Varsinkin vitsailuun yhdistyvä nokkelaksi tarkoitettu filosofointi aiheuttaa toisinaan myötähäpeää. Samoin tekijä käyttää aivan liian usein noloja kuin-vertauksia, jotka vaikuttavat väkinäisiltä, joskus suorastaan amatöörimäisiltä. Vika ei ole käännöksessä, se on selvää.

Melko kiusallisia ovat myös jatkuvat Stendahl-viittaukset ja muukin turha eli turhamainen nimien pudottelu. Intertekstuaalisuus on oivallinen kirjallinen keino, mutta sitä pitää käyttää harkiten ja taidolla. Murakami ei siinä tässä teoksessa aivan onnistu. Minäkertoja heittelee tekstin sekaan elokuvia, näyttelijöitä, vanhoja romaaneja ja klassikkokirjailijoita lähinnä siksi, että tekijä pääsisi snobbailemaan. Eikä tämä ole ainoa kirja, jossa Murakami syyllistyy mainittuun maneeriin.

Maailmanloppu ja ihmemaa muodostuu kahdesta tarinasäikeestä, jotka aluksi vaikuttavat irrallisilta, mutta nopeasti yhdistäviä tekijöitä alkaa löytyä. Molemmissa narratiiveissa on nimetön minäkertoja, mikä viittaa siihen, että kyseessä voisi olla sama henkilö. Tekijät, jotka osoittavat narratiivien liittyvän toisiinsa, nivoutuvat molempiin tarinoihin onnistuneesti ja luonnollisesti. Vihjeitä kertojien identtisyydestä ilmaantuu vähitellen.

Tarinalinjat on nimetty Kovaksikeitetyksi ihmemaaksi ja Maailmanlopuksi, siitä teoksen nimi. Kovaksikeitetty ihmemaa on periaatteessa realistinen tokiolaisympäristö, mutta toki siinäkin tapahtuu kaikenlaista surrealistista, kuten tekijältä sopii odottaa. Kaikki romaanin hahmot ovat nimettömiä.

Kovaksikeitettyyn ihmemaahan sijoittuva alku osoittaa heti, että kyse voisi olla vaikka tieteistarinasta, ellei kirjailija olisi Murakami. Murakami pakenee ahtaita luokitteluja, mikä lienee hänen suosionsa taustalla. Hänen teoksensa jäävät pitkälti mysteereiksi, mikä varmasti miellyttää lukijoita.

Kovaksikeitetty ihmemaa sisältää niin rikkaita ja hauskoja elementtejä, että narratiivin kyydissä viihtyy kuin dekkaria lukiessa. Kovaksikeitetyssä ihmemaassa minäkertoja toimii Systeemin palveluksessa Laskijana, jota vainoavat Merkitsijät ja sysiäiset. Näiden laatu selviää romaanin edetessä.

Maailmanloppu puolestaan on eräänlainen tuonpuoleinen, jossa nimetön päähenkilö saa Untenlukijan toimen ja menettää varjonsa, siis Varjon, joka on tietenkin itsenäinen olento, ja harrastaa kaikennäköistä, jopa juonittelua.

Omituinen renessanssinero, Tohtori, joka on myös romaanin alussa esiintyvän ylipainoisen teinitytön isoisä, on Kovaksikeitetyn ihmemaan tapahtumien keskipisteessä. Eläinten kallot liittyvät molempiin narratiiveihin olennaisesti ja varsinkin tarunhohtoiset yksisarviset on syytä mainita. Sadunomaisuus yhdistyy teoksen alkupuolella kiehtovasti biologiaan ja historiaan.

Juonipaljastuksen uhallakin on todettava, että kirja sisältää myös aitopaasilinnalaisen ”isoisää etsimässä” -motiivin, jossa on asiaankuuluvia hirtehisiä piirteitä. Ja mikäli nerokas pappa lopulta löytyy, saattaa lukija saada sekä filosofista että tieteellistä valaistusta teoksen rakenteeseen ja sisältöön. Suomi ja porot mainitaan, mikä varmasti ilahduttaa täkäläisiä lukijoita.

Koska Murakamin tavaramerkkeihin lukeutuu iloinen rietastelu ja sivistynyt diskuteeraaminen kuumien, usein vinksahtaneiden tai muuten omalaatuisten lolitojen kanssa, välittömästi tarinan alussa mukaan tuleva nuori, sopivasti ylipainoinen neiti antaa odottaa sitä itseään. Lukija ei pety: vaaleanpunaisiin pukeutuva neito filosofoi minäkertojan kanssa muun muassa itseoppineisuuden eduista ja ihmisten parhaimmistosta, kadonneen eksentrikkotuffansa jalanjäljissä. Petiinkin toki päädytään, väistämättä, ainakin platoniseen vuorovaikutukseen, jos ei muuta.

Muitakin naisia Kovaksikeitetyn ihmemaan minäkertojan vällyihin tietenkin ajautuu, myös täyteläisempää vuosikertaa. Silloin ei välttämättä ota eteen, etenkään jos muuten vetävän näköisellä naisella sattuu olemaan ylisuuri mahalaukku täynnä ruokaa. Jos taas päähenkilö fantisoi seksistä viereisessä autossa näkemänsä daamin kanssa, veitikka pelaa takuuvarmasti kiusallisemmissakin paikoissa. Lopulta seksi ensimmäisen naisen kanssa onnistuu ylisuuresta vatsalaukusta huolimatta. Taattua Murakamia, hyvässä ja pahassa.

Maailmanlopun narratiivin haikea minäkertoja saisi hänkin naista, mutta jokin hänen sisällään estää sen. Tarjous on houkutteleva, mutta minkäs teet. Maailmanlopussa on muutenkin melankolisempi ja askeettisempi ilmapiiri ja Untenlukijan silmätkin on viilletty niin, ettei edes auringonvalo voi murheellista miestä lohduttaa. Vaeltaja ja hänen varjonsa kuvastavat yksilön kaipuun eri suuntiin vetäviä puolia. Heidät revitään erilleen, mutta eronneet he olisivat joka tapauksessa.

Kaksi maailmaa ja niiden selitys on allegoria faktalle ja fiktiolle: voiko fiktiivinen maailma olla todellisempi kuin tämä arkinen maailmamme? Olisiko parempi jäädä itse luomaansa maailmaan, todellisuuden asemesta?

Samalla teos toimii vertauskuvana mielikuvituksen luomiskyvylle, joka rinnastuu päähenkilön kahteen todellisuuteen ja niiden vähittäiseen avautumiseen sekä kauniiseen loppuratkaisuun. Tarinoinnin lomassa tekijä pohtii identiteettiä, itseyttä ja sielua. Kuka ja mikä ihminen, yksilö, oikeasti on? Japanilaisen sielun kaihomieli iskee romaanin läpi eksistentialismin koko voimalla.

Tuomas Lius: Magnum Opus. Crime Time 2015.

Tuomas Lius on tuoreessa romaanissaan lähtenyt aivan uusille teille aiempiin toimintadekkareihinsa verrattuna. Mukana on nyt yliluonnollinen aspekti, joka liittyy heti teoksen alussa esiintyviin salaperäisiin kiekkoihin, jotka vuonna 1941 päätyvät natsien käsiin Irakin aavikoilta. Kiekoille on tallennettu ääntä, joka tekee ihmisen parantumattomasti hulluksi.

Lius osoittaa jälleen mestarillisuutensa humoristisen ihmiskuvauksen saralla, kun romaanin päähenkilö Jakob Lamberg ilmestyy parrasvaloihin. Miekkonen on boheemikirjailija, jonka lukija pääsee kohtaamaan verevässä haastattelussa erään espoolaisen yksinhuoltajafreelancerin kanssa. Nainen saa mitä on lähtenyt hakemaan, törkyjutun, Lamberg saa naiselta vain käteenvedon.

Jo ensimmäinen luku antaa odottaa Magnum Opukselta sitä samaa kyytiä, jota Lius on tarjoillut oivallisen Haka-esikoisromaaninsa käynnistämässä trilogiassa, jonka keskushahmo Marko Pippurinen on suomalaisen perusmiehen sielunmaisema. Koko trilogia on kotimaisen humoristisen toimintatrillerin lippulaiva.


Magnum Opuksen rappiokirjailija Lambergin hahmossa kiteytyy suomalaisen narsistiboheemin koko kuva. Lius maalaa mestarin vedoin katu-uskottavan kusipään, joka kehuskelee entiselle vaimolleen Satu Tahvanaiselle panneensa päiväkausia parikymppistä kirjallisuudenopiskelijaa, jonka kyseinen vaimo on juuri äsken kohdannut lähes kelteisillään tultuaan yllätysvierailulle ex-miehensä luo. Henkilökuvien luomisen yhteydessä tekijä ampuu huumoritykillään niin, että lukija nauraa ääneen.

Vaikka viinaanmenevän renttutaiteilijan hahmo on groteski ja vulgaari, se on realistinen. Kirjailijana Lius tietää mistä ammentaa, piirit ovat tutut. Lamberg osoittautuu vähitellen myös kunnon mieheksi, noin ainakin periaatteessa. Eihän kukaan täysin paha voi olla, varsinkaan suuri kirjailijanero. Yksilöissä on sävyjä, myös taidolla luoduissa kirjallisissa hahmoissa. Sen sijaan Lambergin nerous on kyseenalaisempi juttu, kuten moni muukin seikka. Kirjailija on kaiken lisäksi synesteetikko eli hänen aistinsa ovat sekoittuneet. Hyvyys nousee esiin tosipaikassa, kun miehen pitää osoittaa kenen joukoissa seisoo.

Myös romaanin lukuisat sivuhahmot on piirretty huolella ja yksityiskohtaisesti. Herkullista huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä ei niistäkään päähenkilöiden tapaan puutu. Niin ex-vaimo Satu kuin äänialan ammattilainen Eero Penttilä tai hieman rähjäinen poliisimies Leo Halsti ja kaunis bulgarialainen Malina Rankova jäävät lähtemättömästi mieleen.

Juoni vetää alusta asti niin rivakasti, ettei teosta malta laskea käsistään. Kauhuelementit lisäävät tehoa vähitellen. Tekijä luo tunnelmaa taidokkaasti myös siinä mielessä, että yliluonnollinen kurimus on pelkästään päähenkilön päässä, jolloin muut hahmot eivät koe tapahtumia näkökulmakerronnan tavoin vaan realistisesti. On kuitenkin selvää, että pahat voimat ovat liikkeellä myös Lambergin sekavan päänupin ulkopuolella.

Hurjan menon ohessa tekijä tarjoilee meheviä korkeakirjallisia viittauksia ja kulttuurianekdootteja. Nämä maustavat keitosta juuri sopivasti ja tekevät samalla kunniaa alan mestareille. Myös piikkejä poliitikoille ja julkisuuden henkilöille ropisee.

Lius hallitsee toimintakuvauksen erinomaisesti, kuten jo aiemmista romaaneista on käynyt ilmi. Magnum Opus ryydittää hurjaa menoa perinteisellä kauhulla, joka varmasti kelpaa alan vakavammillekin harrastajille. Kuten tekijältä odottaa sopii, aseet ja muut välineet kuvataan yksityiskohtaisesti, samoin taistelut sekä operaatiot ja niihin liittyvä väkivalta.

Tapahtumien keskiössä on metallimuusikko Valtteri Velhonoja Crocea Mors -yhtyeineen. Romaanin huipennuksessa Lius yhdistää vauhdikkaan toiminnan spektaakkelimaiseen rockoopperaan, jonka kulisseissa ratkaistaan miljoonien ihmisten kohtalo.

Kaiken kaikkiaan Magnum Opus on erittäin onnistunut ja rohkea teos, jossa Lius näyttää monelle asemansa vakiinnuttaneelle kauhukirjailijalle, miten homma pitää hoitaa. Romaani pitäisi ehdottomasti saada kansainvälisille markkinoille, muuta se ei ansaitse.

Käärmeenliekit – Suomalaisia lohikäärmetarinoita. Osuuskumma, 2015.

Tähtivaeltaja 3/2015

Osuuskumman antologian lohikäärmenovellit ovat erilaisia ja eritasoisia, osa hyvinkin kekseliäitä. Valitettavan moni kirjoittaa tarinansa itsestään selvään fantasiamiljööseen ja tyytyy perushöttöön. Parhaiten lohikäärmeet toimivat scifi- tai kaupunkiympäristössä, kuten Tomi Jänkälän huumoria, aikalaissatiiria ja vaihtoehtoluonnonhistoriaa pulppuava Uralin sininen osoittaa. Venäläisen tiedemiehen hurja lohikäärmejahti pitää lukijan pihdeissä loppuun saakka.

Myös Jussi Katajalan Lento OA1701 onnistuu. Dekkarimaisessa novellissa lohikäärmeet ovat luonnollinen osa nykymaailmaa. Niitä on eri lajeja, kuten lintuja, ja jokunen viihtyy suurkaupungissakin. Suomalaisen Antin näkökulmasta kerrottu tarina huipentuu Himalajalla, jossa lohikäärmeet pesivät, ja Antti tapaa kohtalonsa. 
J.S. Meresmaan Hyvä emo sekoittaa aiheeseen paikallishistoriaa. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Tampereelle, kertojana toimii Hilma-piika, jota uhkaa vanhanpiian osa. Rakkautta ja draamaa sisältävän tarinan keskiössä on hienostoperheen Margareta-tytär ja hänen lemmikkilohikäärmeensä. Yllättäen tyttö pamahtaa paksuksi ja ongelmiahan siitä seuraa.

Tarja Sipiläinen tarinoi Asfalttiritarissa kuudesluokkalaisesta Hole-pojasta, jonka kotitalon piha-asfalttiin ilmestyy lohikäärmeen kuva. Mukana on perinteinen kostomotiivi, jossa koulukiusattu nörtti saa maagista apua ilkimysten kurmoottamiseen. Viittaukset ritaritraditioon ovat ironisia. Helsinkiläistä lukijaa hymyilyttää myös se, että Hole kulkee uuden kaverinsa Juhon kanssa koulumatkat Herttoniemen ala-asteelle raitiovaunulla.

Hanna Morren Rakelin päätös on herkkupala. Päähenkilönä on bisnesnaisena vaikuttava ihmislohikäärme Rakel Lindorm, joka palkkaa uudeksi sihteerikseen kiehtovan Jyri Riitteen. Mikä Riite on miehiään? Saako hän muutettua lohikäärme-Rakelin intohimoiseksi puumaksi? Vastaus kysymyksiin selviää Lapissa.

Magdalena Hain niinikään muodonmuutosteeman ympärille rakentuva Hänen kuvansa edustaa antologian kärkikaartia. Lukijan mieltä lämmittää erityisesti uudelleen kirjoitettu evoluutiohistoria, joka lopussa yhdistyy jylhään, kosmiseen luomismyyttiin.

Kosmiset sfäärit saavuttaa myös Anne Leinosen oivallinen tieteistarina Maeruksen koskettamat. Sen kertojaminä Irma työskentelee hoitokodissa vuonna 2269 ja tapaa siellä potilaana olevan miehen, vihanneksen, joka on kuitenkin pintaa syvempi tapaus. Novellissa lohikäärme on kuiskaus, vihjaus. Vasta aivan lopussa selviää, millainen.

Antologian taso vaihtelee turhan paljon, seasta löytyy niin fantasian kliseitä kuin suomikumman helmiä. Suurin osa novelleista vaipuu unholaan heti lukemisen jälkeen. Toimituksellisesti olisi ollut parempi suosia laatua määrän sijaan. Nyt lohikäärmekeitosta jää sillisalaatin jälkimaku.

Tapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja – Kauhu filosofiana. niin & näin, 2015.

Tähtivaeltaja 3/2015

Akateeminen kiinnostus kauhuun on maassamme suhteellisen harvinaista. Tapani Kilpeläisen teos kauhusta filosofiana onkin tarpeellinen lisä suomalaiseen lajityyppikeskusteluun. Kauhukirjailijoille ja alan harrastajille tutkielma voi avata uusia tulokulmia rakkaaseen aiheeseen. Erityisesti kauhua kirjoittavalle filosofin tiheiltä riveiltä voi irrota ideoiden ohella jopa suoranaista inspiraatiota.

Teksti on oppineeseen tapaan melko kuivaa, mutta toisaalta, jos aihe kiehtoo, teoreettinen lähestymistapa ja paikoitellen kankea kieli menee siinä sivussa. Mikään kauhuhistoriikki Kilpeläisen teos ei ole, vaikka kirjan alkupuolella genren historiaa sivutaan aiheen ja termistön määrittelemisen jälkeen lyhyesti.

Tekijä kyseenalaistaa aikaisempia teorioita ja osoittaa niiden virheet, muun muassa liiallisen yleistämisen tai liian tiukan rajaamisen. Kuten tunnettua, rajaamisongelma on ylipäätään kirjallisuuden tutkimuksen keskiössä ja aiheuttaa myös kaupallista stressiä. Kilpeläinen on oikeassa siinä, että kauhussa ei pidä heppoisin perustein sulkea pois teoksia lajityypistä liian tiukoilla ehdoilla.

Toisinaan teoria itsessään pakottaa tulkitsemaan teosta siten, että kaikki mikä ei sovi teoriaan pitää ohittaa tai selittää pois. Tämä ongelma on tyypillinen tulkitseville humanistisille aloille. Muun muassa Sigmund Freudin ja Julia Kristevan psykoanalyyttiset spekulaatiot saavat tekijältä ansaittua satikutia: ”Freud lukee novellia [E.T.A. Hoffmanin Nukkumattia] oman teoriansa valossa.”

Filosofi käyttää Bram Stokerin Draculaa esimerkkinä allegoristen ja symbolististen tulkintojen loputtomasta suosta. Jos teoksen pinta hylätään ja merkityksiä etsitään tekstin takaa, mikä tahansa käy. Pinta, itse kauhutarina, on siis otettava huomioon eikä vain haettava oletettuja ”varsinaisia” merkityksiä sen taustalta. Muuten on vaarana, kuten tekijä aiheellisesti toteaa, että jo myytiksi muodostunutta kertomusta aletaan tulkita toisten myyttien, kuten Freudin unien tulkinnan – H.P. Lovecraftin sanoin lapsellisen symboliikan – avulla. Hitchcockin Psykon kuuluisa suihkukohtaus ei ole symbolinen raiskaus vaan puukotus.

Teoksen toimitusvaiheessa Draculaa koskevaan lukuun on jäänyt ikävä virhe: lause katkeaa kesken ensimmäisen kappaleen lopussa sivulla 50. Kilpeläisen oma näkemys hukkuu välillä muutenkin passiivin käytön ja toistuvan polemiikin alle, joten ajatuksen katkeaminen tekstissä ei helpota lukemista. Toisinaan on vaikeaa saada selvää, referoiko tekijä aiempia teorioita vai esittääkö hän omia tulkintojaan niistä tai peräti omia teorioitaan.

Kirjan päättävä kolmas osa esittelee ja tulkitsee Lovecraftin tuotannon tematiikkaa, tuntematonta uhkaa avaruudesta ja zombiapokalypsia. Näissä tiiviissä analyyseissa teos on parhaimmillaan. Välillä huumorikin pilkahtelee ilahduttavasti tekstin seassa, mutta tyylillisesti kirja voisi olla jämäkämpi: filosofi näet väkevöittää tekstiään anglismeilla sekä vanhahtavilla ja oudoilla ilmaisuilla, jotka joissakin kohdissa haittaavat lukemista. Pieniä toimituksellisia virheitä, kuten sanojen puuttumisia ja vääriä taivutuksia, löytyy myös. Kilpeläisellä on silti sana hallussa ja varsinkin osioiden loppuhuipentumat ovat useimmiten herkullisia.

Pasi Romppaisen omaperäinen kansi on maininnan arvoinen.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. WSOY 2015.

”Minusta tuntuu, että yksi mies voi kääntää historian kulun pelkällä tahdonvoimallaan.”

JP Koskisen talvisotaromaanin päähenkilö on Juho Kivilaakso, aiemmin Stendahl. Hänen isänsä oli aiemmin Mannerheimin aseveli tsaarin armeijassa, mutta loikkaa bolsevikkileiriin Suomen sisällissodassa. Samalla Juho äitinsä ja sisarustensa kanssa päätyy sodan jälkeen Suomenlinnan punavankileirille.

Myöhemmin Juho löytää itsensä Mannerheimin palveluksesta. Hän pääsee omasta mielestään tärkeään rooliin natsi-Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton diplomatiassa. Toisaalta romaanissa vihjataan toistuvasti, että Juho saattaa palvella vallan toista isäntää kuin Marskia.

Isä Stendalov, nimi siis nyt venäläisittäin, ja poika taistelevat niin sodassa kuin diplomatiassa eri puolilla. Kohtaamiset isän kanssa ovat unenomaisia, usein painajaisia, ja kohtalaisen sekavia. Isän oikeasta korvasta puuttuu pala, se helpottaa tunnistamista. Tapahtumat vyöryvät kaoottisesti ja se, mikä jää, ei olekaan sitä, miltä aluksi näytti. Tämä luo tulkintaan korkeakirjallisuudelle ominaista avoimuutta: oman elämänsä kertojana Juho Kivilaakso sekoittelee dichtungia ja wahrheitia kuin Goethe aikoinaan.

Minäkertojan hahmo jää samalla epämääräiseksi ja ohueksi. Juho Kivilaakso on moderni mies vailla ominaisuuksia, jonkinlainen yhteiskunnallisten ihmissuhteiden risteys, sotilas, diplomaatti, mies, poika, rakastaja ja juonittelija. Murhaajakin.

Onko Juho Kivilaakson hahmo kritiikki nykyihmisen ulkokultaisuudesta, pintaliitäjästä, joka ajautuu kunnianhimonsa mukana sinne, missä historiaa tehdään? Voi olla. Juhossa voi myös nähdä henkilön, joka paisuttelee omaa merkitystään, tai vaihtoehtoisesti yhden pienen rattaan, joka osaltaan liikuttaa maailmanhistorian raskaita vaunuja. Koskinen kysyy, mikä viime kädessä on yksilön rooli historian suurissa tapahtumissa.

Historiasta tuttuja nimiä tekstissä vilisee, kaikkien vähänkin kuuluisampien suomalaissankarien ja kommunistiantisankarien kanssa kanssa Juho joutuu joko suoraan tai epäsuoraan tekemisiin. Mukana on myös humoristisempia hahmoja Linnan Tuntemattoman sotilaan tapaan, rokkamaista murreilmaisua myöten. Tämän voinee lukea ironisena viittauksena mainittuun klassikkoon.

Lauran ja Juhon tarina kuljettaa mukanaan intohimoa. Lauran mies on asekauppias, jonka kanssa Juho joutuu toistuvasti tekemisiin. Lauran hahmossa on dekadenssia ja opportunismia, mutta lopulta hän alkaa lotaksi. Hahmo jää silti etäiseksi eikä varsinkaan lotaksi ryhtyminen oikein avaudu.

Romaanin toinen vahva naishahmo on amerikkalainen toimittaja Vera. Hänenkin kanssaan Juho harrastaa seksiä, mutta se ei estä Juhoa kavaltamasta Veraa Gestapolle. Teoksen naishahmoilta jää kaipaamaan syvyyttä.

Juho uskoo rauhaan ja toimii sen puolesta. Sota kuitenkin tulee, jolloin Juhon viha kohdistuu syyllisiin, erityisesti Molotoviin ja Staliniin, jotka aloittivat talvisodan Molotovin ja Ribbentropin salaisen etupiirisopimuksen solmimisen myötä. Juho haluaa auttaa äitiään ja sisaruksiaan, jotka lähellä rajaa joutuvat ryssän ikeen alle. Tästä syntyy pitkiä sotakuvauksia.

Koskisen sotakuvaus on ansiokasta, joskaan sotakirjallisuus ei koskaan ole ollut tämän arvostelijan makuun. Julmuudet toimivat tehokkaana kontrastina sille, mitä Juho olisi toivonut, eli rauhalle. Sodassa ei ole mitään kaunista. Lapsena isältä opittu spartalaisten sankaruus on lähinnä romanttista haihattelua: hurmeisissa tositoimissa sodan mielettömyys vasta paljastuu.

Koskinen käyttää suoran kerronnan lomassa aikakauden lehtiuutisia, sähkeitä, dokumentteja ja kirjeitä, sekä eräänlaisia väliosioita, joissa teksti on kursivoitu ja kerronta varsin arvoituksellista, suorastaan symbolista. Kursivoidut osiot jäävät irrallisiksi ja kokonaisuuden kannalta jopa turhiksi.

Kollaasitekniikka sen sijaan ristiinvalottaa hienosti sodan kauheuksia yksilön kannalta ja diplomaattitason eleetöntä viestintää. Yksilötasolla veri ja suolenpätkät antavat kansakuntien ja niiden diktaattorien toimista aivan erilaisen kuvan kuin diplomaattitason viileät asiakirjat.

Asiat eivät koskaan mene kuten yksilö on suunnitellut. Diktaattorin vallanhimoisen haaveen voi murskata pieni sankarikansa – tai toinen diktaattori ja hänen sankarikansansa. Lopulta maailmansodissa on vain häviäjiä. Häviäjä on erityisesti suuruusharhansa valtaan joutunut yksilö.

Kuinka sydän pysäytetään kärsii muutamista valitettavista painovirhepaholaisista, jotka ovat erityisen kiusallisia kuumimman intohimon hetkellä. Oikoluku ja kustannustoimittaminen on ilmeisesti hoidettu kiireessä, kuten nykyään on valitettavasti tapana.

Parhaimmillaan romaani on sodan ja totalitarismin pohjattoman epäinhimillisyyden ja järjettömyyden kuvaamisessa. Yksilö on mitätön pelinappula maailmansodan shakkilaudalla. Koskisen suuri teema on läpeensä humaani ja kuten edeltäjänsä Ystäväni Rasputin, Kuinka sydän pysäytetään todistaa väkevästi tekijänsä noususta historiallisen romaanin taitajien kärkikaartiin. 

Antti Tuomainen: Kaivos. Like 2015.

”Me emme ajattele järkevästi siitä mitä me rakastamme.”

Antti Tuomaisen viides rikosromaani vahvistaa hänen asemaansa suomalaisen dekkarin kärkikaartissa. Tekijän jo aiemmissa teoksissaan oivallisesti ruotimia perhesuhteita ja juonitteluja maustaa läpimurtoteos Parantajasta tuttu yhteiskunnallinen teema. Veri on vettä sakeampaa, samoin lyijy ja nikkeli. Kenties jopa kulta.

Kaivoksen aihe muistuttaa Talvivaarasta tuttua politiikan, korruption ja ympäristöongelmien vyyhtiä. Minäkertoja, helsinkiläistoimittaja Janne Vuori alkaa setviä Lapissa sijaitsevan Suomalahden kaivoksen hämäriä kuvioita, joiden taustalta paljastuu vielä odotettuakin pahempia veivauksia. Toimittaja on muutenkin avovaimonsa Pauliinan kanssa helisemässä, koska jutut vievät aikaa ja resursseja perheeltä. Perheeseen kuuluu myös pieni Ella-tytär. Vuoren hajamielisyys, liiallinen keskittyminen työasioihin johtaa ikäviin tapahtumiin.

Rinnan minäkerronnan kulkee yksikön kolmanteen persoonaan kirjoitettu palkkamurhaajan tarina, joka romaanin kuluessa yhdistyy minäkerrontaan yllättävällä tavalla. Ratkaisu on sekä juonen että rakenteen kannalta erittäin onnistunut.

Tapahtumat käynnistyvät toden teolla päähenkilön kirjoitettua vapaasti assosioivan kaivoskriittisen blogin, jonka tiimoilta hän saa väkevää lokapostia, jollainen on tuttua kaikille suomalaisille vähänkin punavihreään päin kallellaan oleville toimittajille. Kun vauhtiin päästään, Tuomainen ei hellitä otettaan lukijasta.

Kertomuksen miljöö on talvinen: Dostojevskin märkä lumi ja pakkasviima piiskaavat niin henkilöhahmojen kuin lukijan kasvoja. Arkinen Helsinki elää ja hengittää jännittävän juonen käänteissä. Tekijän yhteiskuntakuvaus on terävää – aikakautemme näyttäytyy kylmässä valossa eikä se johdu pelkästään talvesta. Hyytävää pakkasta ja nietoksia sulattaa ajoittain pilkistelevä lämmin, inhimillinen huumori. Lapin karuissa kaivosmaisemissa pimeät vedet virtaavat ja luminen yö on loputon, armoton.

Henkilökuvaus on tekijällä tuttuun tapaan oivallista ja ekonomista. Niin kotona, töissä kuin ravintolassa tarina huokuu aitoutta. Hahmoissa on särmää ja pippuria, paikoitellen jopa parodisia ”Majakka ja Perävaunu” -elementtejä. Kaiken vakavuuden keskellä Tuomainen nikkailee lukijalle silmää.

Kun on toiminnan aika, kerronta on äärimmäisen tehokasta, ja tapahtumien seuraajan näkökulmasta kirjoitettuna huipennuksen hetkellä virke lyhenee iskeviksi lauseiksi. Dialogi toimii, kekseliäät käänteet seuraavat toisiaan. Palkkamurhaajan tarina rinnastuu vähitellen Janne Vuoren tarinaan niin, että kokonaisuus on paljon enemmän kuin osiensa summa. Veri vetää miehiä sinne, missä vedet ovat syvimpiä ja kalaisimpia.

Minkäänlaista saarnaamispaatosta Tuomainen ei ajankohtaisen yhteiskunnallisen sanomansa välittämiseen tarvitse, tärkein löytyy rivien välistä ja pienistä, huolella piirretyistä yksityiskohdista. Kriisiytynyt perhe heijastelee kriisiytynyttä yhteiskuntaa, läheissuhteet laajempia sosiaalisia suhteita ja hierarkioita.

Ympäristöä turmeleva kaivos toimii vertauskuvana ihmissuhteiden ytimeen, yksilön sieluun ja yksilöiden väliseen dynamiikkaan kaivautumiselle. Ihmismielen syövereistä löytyy ikäviä asioita, jotka pitää oivaltaa ja käsitellä, jos niistä haluaa selvitä. Janne Vuoren suhde läheisiinsä aiheuttaa tuskaa ja ahdistusta, mutta kaiken taustalla on rakkaus, intohimo. Sama pätee palkkamurhaajaan.

Intohimo on tärkeintä, ei ura, varallisuus, maine tai kunnia. Älyllinen rehellisyys, itsensä hyväksyminen ja kunnioittaminen, on ainoa tapa rakastaa itseään ja muita. Todellinen kutsumus – totuudenrakkaus – on asia, jota ei voi eikä pidä lakaista maton alle. Se on miehen tie. Missio. Miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä. ”Mitä on mies, jota ei voi kunnioittaa? Ei mitään.”

Romaani on laadukkaan rikostarinan ohella ennen muuta kehityskertomus, jossa ihminen, jokamies Janne Vuori, ja se toinen päähenkilö, riisutaan alasti, saastuneita pohjavesiä myöten. Vasta tämä paljastaa syyt ja avaimet kasvuun ja tulemiseen siksi, joka on. Se on kultaakin kalliimpaa. Pimeys säteilee valoa, jos valon vain haluaa ottaa vastaan.

Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015.

Oneiron. Ονείρων. Uni. 

Laura Lindstedtin pitkään odoteltu toinen romaani alkaa dramaattisesti: nuori kaunis Ulrike saapuu outoon paikkaan, ”valkoiseen tilaan”, elämän ja kuoleman väliseen tilaan, jonnekin tuonpuoleiseen, jossa kuusi naista raiskaa hänet. Vai raiskaako? Oikeastaan kyse on jonkinlaisesta initiaatioriitistä, jossa tulokas vihitään yhteisön jäseneksi. Ulrike saa räjäyttävän orgasmin oraaliseksin päätteeksi. Tervetulotoimituksen kielipelin välityksellä suo Shlomith, laiha, sairaan näköinen nainen. Shlomith on Johtaja. Muut ovat hänen apureitaan.

Oneiron. Ονείρων. Uni. Valkoinen tila.

Onko tämä unta? Ulrike on itävaltalainen, Salzburgista, Shlomith Yhdysvalloista, New Yorkista. Missä naiset ovat? Ulriken mieleen tulee ajatus: Jumala kostaa kuolemalla. Ovatko naiset siis kuolleet? Tämä on varteenotettava teoria. Paikka, jossa he ovat, ei vaikuta taivaalta, mutta oma maailmansa se joka tapauksessa on. Valkoinen tila on arvoitus.

Muut naiset ovat venäläinen Polina, brasilialainen Rosa Imaculada, ranskalainen Nina, hollantilainen Wlbgis ja senegalilainen Maimuna.

Jokin tuntuu yhdistävän naisia. Kärsimys? Performanssintaiteilija Shlomith on aiemmassa elämässään sairastanut anoreksiaa. Paikka, jossa naiset ovat, ei tunne kipua, ei nautintoa. Shlomith nuoli Ulrikea, koska orgasmi olisi tytön viimeinen.

Vähitellen tarina alkaa avautua: naiset kertovat menneisyydestään, kohtaloistaan. Tarinan sisällä on tarinoita, niiden sisällä tarinoita, viittauksia taiteeseen, tarinoihin. Shlomith kertoo omansa, sitten Nina, sitten Maimuna. Ja niin edelleen.

Ulrike. Uusi tulokas. Tuore kertomus. Ulriken kuolema, jota hän ei muista. Hän yrittää parhaansa. Mukaan tulevat Scott Walker ja Pier Paolo Pasolini, arvostelija alkaa lämmetä nopeasti. Taiteilijanerojen ohella Ulriken tarinasta löytyvät myös Kotkanpesä, kuolema, intohimo, uskollisuus, väkivalta, uhrautuminen ja voitto.

Tarjoilijan työ maailmankuulussa matkailunähtävyydessä on nuorelle naiselle paikoitellen ikävää, mutta siitä pääsee pakoon tarinoihin, taiteeseen, kuvitelmiin, so. fiktioon. Narratiivi kerrostuu Ulriken muistojen ja haaveiden ympärille. Sen lomassa lukija tutustuu muun muassa hengityksen fysiologiaan, koska tuonpuoleisessa ei hengitetä ja asiaa pitää valaista.

Tekstin lomassa on tietenkin paljon asioita, joita ei voi käsitteellistä. Ne voi vain tuntea. Henkilöhahmoihin voi samaistua, niihin pitää samaistua. Lindstedt on luonut ne sellaisiksi, että niihin ei voi olla samaistumatta. Lukija elää päähenkilöiden rinnalla, itkee ja nauraa heidän kanssaan.

Wlbgisin tarina kertoo syöpään hitaasti kuolevasta naisesta, Ninan kaksosraskaudesta ja hänen pelostaan, että lapset ovat kuolleet kohtuun. Maimuna haaveilee kansainvälisestä supermallin urasta, mutta ajautuu huumesalakuljettajaksi ja islamistien uhriksi. Kaikkia yhdistää se, että he ovat kuolleet, mutta vasta lopussa selviää, miten se tarkkaan ottaen on tapahtunut.

Romaani on kehyskertomuksen osalta lennokasta spekulatiivista fiktiota, mutta sanoma ja pääosa naisten tarinoista realistisesti purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Tietenkin Oneironissa on selkeästi feministisen teema, jonka ympärille vaihteleva kokonaisuus kietoutuu. Silti henkilöhahmot – naiset, yksilöt, kohtalot – koskettavat lukijaa syvimmin. Rosa Imaculadan tarinaan sisältyvä dialogijakso on kerrassaan mestarillinen: päähenkilön sydämensiirto kiemuroineen on täydellinen siirto suoraan lukijan sydämeen. Kertomuksessa on pirullista satiiria, rempseää huumoria, limaista kiimaa ja inhimillistä lämpöä vaikka muille jakaa.

Romaanin narratiivi on yleisemminkin rikasta ja kertoja piikittelee välillä sulkeissa ja myös niiden ulkopuolella riemastuttavasti. Valkoiseen tilaan sijoittuvassa, Rosan tarinan ja mystisen oneiron-käänteen jälkeisessä hurjassa Ulrike-jaksossa Lindstedt paukuttaa allitteraatiolla sydämensä (tai Rosan sydämen, vaiko kenties Murilon?) kyllyydestä. Kun Ulriken äiti ja isä tulevat mukaan kuvioon, huumoria räiskyvän kerronnan sapekkuus ja vimma saavuttavat huippunsa. Lukija ajattelee: Notta jumalauta, hyvä kun ei kyydistä putoa.

Polinan tarinassa esitellään Emanuel Swedenborgin taivashypoteesi Polinan alkoholismin ja kirjallisuusinnostuksen ohella. Selittääkö oppineen ruotsalaismystikon spekulaatio tilan, jossa naiset ovat?

Entä Shlomithin tulkinnat juutalaisten helvetistä? Shlomithin performanssitaide itsessään on yhtä anoreksiahelvettiä, jonka kuvaamisessa Lindstedt onnistuu erinomaisesti. Naisen menneisyydestä löytyy myös avioliitto, kaksi lasta ja niihin liittyviä kibbutsikokemuksia. Juutalaisuuden ja anoreksian suhde ansaitsee kokonaisen luennon, Shlomithin viimeisen performanssin. Raamatullisen lukuun seitsemän törmätään tuon tuosta. Seitsemän Tuhon Enkeliä seitsenosaisessa helvetissä?

Uskonto on itsestään selvästi patriarkaalinen järjestelmä, joka alistaa niin naisia kuin miehiä oppiensa avulla. Shlomithin taide ja maailmankatsomus ovat suoraa seurausta juutalaisuudesta. Samoin, osittain, hänen anoreksiansa, hänen henkilökohtainen, itseaiheutettu helvettinsä. Aiemmin hän on kokenut samanlaisen alistamisen, yksilöllisyyden murtamisen, kibbutsissa. Molemmille hän haluaa sanoa ja sanoo haisevan vastalauseen.

Oneironin rakenne on keskivertolukijalle haastava, kenties vaikea. Se on korkeatasoiselle taideteokselle tyypillistä. Lindstedt hyödyntää kollaasitekniikkaa, mukana on useita tyylilajeja tietokirjallisuudesta ja näytelmädialogista sanomalehtileikkeeseen. Myös fontit vaihtelevat. Jokaisella näkökulmahenkilöllä on hänelle luonteenomainen kerrontatyyli, joskin ”juutalainen musta huumori” tai hieman kuluneemmin postmoderni ironia läpäisee koko romaanin. Kuolemakuvauksissa naisilla on myös omat värinsä. Mitään lopullisia vastauksia suuriin kysymyksiin saati teoksensa tulkintaan tekijä ei tarjoa eikä haluakaan: taiteen ambivalenssiin ja ristiriitoihin vihjaillaan romaanissa toistuvasti.

Vaikeudesta huolimatta teksti myös viihdyttää, erityisesti kehyskertomuksen sisäiset tarinat. Haaste kannattaa siis ottaa vastaan, nimenomaan siksi, että Lindstedt ei peräänny kunnianhimostaan vaan kirjoittaa helpon ja nopean viihteen hallitsemassa maailmassamme yhä harvinaisemmaksi käyvää syvällistä korkeakirjallisuutta.

Kirjailijan hidas julkaisutahti on jo itsessään osoitus siitä, että laatu todellakin korvaa määrän. Jos ja kun vuonna 2007 ilmestynyt esikoinen Sakset niittikin mainetta Finlandia-ehdokkuuksineen, Oneiron lunastanee paikkansa vielä sitäkin vahvemmin suomalaisen romaanitaiteen kansainvälisestä kärjessä.