tiistai 11. elokuuta 2015

Antti Tuomainen: Kaivos. Like 2015.


”Me emme ajattele järkevästi siitä mitä me rakastamme.”

Antti Tuomaisen viides rikosromaani vahvistaa hänen asemaansa suomalaisen dekkarin kärkikaartissa. Tekijän jo aiemmissa teoksissaan oivallisesti ruotimia perhesuhteita ja juonitteluja maustaa läpimurtoteos Parantajasta tuttu yhteiskunnallinen teema. Veri on vettä sakeampaa, samoin lyijy ja nikkeli. Kenties jopa kulta.

Kaivoksen aihe muistuttaa Talvivaarasta tuttua politiikan, korruption ja ympäristöongelmien vyyhtiä. Minäkertoja, helsinkiläistoimittaja Janne Vuori alkaa setviä Lapissa sijaitsevan Suomalahden kaivoksen hämäriä kuvioita, joiden taustalta paljastuu vielä odotettuakin pahempia veivauksia. Toimittaja on muutenkin avovaimonsa Pauliinan kanssa helisemässä, koska jutut vievät aikaa ja resursseja perheeltä. Perheeseen kuuluu myös pieni Ella-tytär. Vuoren hajamielisyys, liiallinen keskittyminen työasioihin johtaa ikäviin tapahtumiin.

Rinnan minäkerronnan kulkee yksikön kolmanteen persoonaan kirjoitettu palkkamurhaajan tarina, joka romaanin kuluessa yhdistyy minäkerrontaan yllättävällä tavalla. Ratkaisu on sekä juonen että rakenteen kannalta erittäin onnistunut.

Tapahtumat käynnistyvät toden teolla päähenkilön kirjoitettua vapaasti assosioivan kaivoskriittisen blogin, jonka tiimoilta hän saa väkevää lokapostia, jollainen on tuttua kaikille suomalaisille vähänkin punavihreään päin kallellaan oleville toimittajille. Kun vauhtiin päästään, Tuomainen ei hellitä otettaan lukijasta.

Kertomuksen miljöö on talvinen: Dostojevskin märkä lumi ja pakkasviima piiskaavat niin henkilöhahmojen kuin lukijan kasvoja. Arkinen Helsinki elää ja hengittää jännittävän juonen käänteissä. Tekijän yhteiskuntakuvaus on terävää – aikakautemme näyttäytyy kylmässä valossa eikä se johdu pelkästään talvesta. Hyytävää pakkasta ja nietoksia sulattaa ajoittain pilkistelevä lämmin, inhimillinen huumori. Lapin karuissa kaivosmaisemissa pimeät vedet virtaavat ja luminen yö on loputon, armoton.

Henkilökuvaus on tekijällä tuttuun tapaan oivallista ja ekonomista. Niin kotona, töissä kuin ravintolassa tarina huokuu aitoutta. Hahmoissa on särmää ja pippuria, paikoitellen jopa parodisia ”Majakka ja Perävaunu” -elementtejä. Kaiken vakavuuden keskellä Tuomainen nikkailee lukijalle silmää.

Kun on toiminnan aika, kerronta on äärimmäisen tehokasta, ja tapahtumien seuraajan näkökulmasta kirjoitettuna huipennuksen hetkellä virke lyhenee iskeviksi lauseiksi. Dialogi toimii, kekseliäät käänteet seuraavat toisiaan. Palkkamurhaajan tarina rinnastuu vähitellen Janne Vuoren tarinaan niin, että kokonaisuus on paljon enemmän kuin osiensa summa. Veri vetää miehiä sinne, missä vedet ovat syvimpiä ja kalaisimpia.

Minkäänlaista saarnaamispaatosta Tuomainen ei ajankohtaisen yhteiskunnallisen sanomansa välittämiseen tarvitse, tärkein löytyy rivien välistä ja pienistä, huolella piirretyistä yksityiskohdista. Kriisiytynyt perhe heijastelee kriisiytynyttä yhteiskuntaa, läheissuhteet laajempia sosiaalisia suhteita ja hierarkioita.

Ympäristöä turmeleva kaivos toimii vertauskuvana ihmissuhteiden ytimeen, yksilön sieluun ja yksilöiden väliseen dynamiikkaan kaivautumiselle. Ihmismielen syövereistä löytyy ikäviä asioita, jotka pitää oivaltaa ja käsitellä, jos niistä haluaa selvitä. Janne Vuoren suhde läheisiinsä aiheuttaa tuskaa ja ahdistusta, mutta kaiken taustalla on rakkaus, intohimo. Sama pätee palkkamurhaajaan.

Intohimo on tärkeintä, ei ura, varallisuus, maine tai kunnia. Älyllinen rehellisyys, itsensä hyväksyminen ja kunnioittaminen, on ainoa tapa rakastaa itseään ja muita. Todellinen kutsumus – totuudenrakkaus – on asia, jota ei voi eikä pidä lakaista maton alle. Se on miehen tie. Missio. Miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä. ”Mitä on mies, jota ei voi kunnioittaa? Ei mitään.”

Romaani on laadukkaan rikostarinan ohella ennen muuta kehityskertomus, jossa ihminen, jokamies Janne Vuori, ja se toinen päähenkilö, riisutaan alasti, saastuneita pohjavesiä myöten. Vasta tämä paljastaa syyt ja avaimet kasvuun ja tulemiseen siksi, joka on. Se on kultaakin kalliimpaa. Pimeys säteilee valoa, jos valon vain haluaa ottaa vastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.