Viktor Martinovitš: Paranoia. Like 2013.

Valkovenäläisen kirjailijan Minskiin sijoittuva teos alkaa lupaavasti valtion turvallisuusministeriön seurantaraporteilla, joiden merkitys selviää romaanissa vasta paljon myöhemmin. Valitettavasti Paranoia muuttuu vähitellen tavanomaiseksi epätoivoiseksi rakkaustarinaksi. Kahvilat, puistot ja sillat todistavat synkkien varjojen vainoamaa romanssia, joka ei voi päättyä onnellisesti. Kaikki menee käsikirjoituksen, niin sanotun peruskaavan mukaan. Paranoiaa voisi kutsua totalitarismikriittiseksi noirdekkariksi. Heti alussa postimies on soitellut useitakin kertoja.

Tekijä rasittaa lukijaa ylipitkillä kappaleilla, jotka eivät edes tyylillisesti puolusta paikkaansa. Välillä kertoja tarinoi monta sivua putkeen ilman kappalejakoa. Parhaita jaksoja ovat juuri turvallisuusviranomaisten laatimat tarkkailuraportit, joissa kappaleet pysyvät maltillisissa mitoissa ja dialogikin on paikoitellen nokkelaa.

Suomennoksessa käytetään henkilöistä aivan liikaa persoonapronominia ”tämä”, mikä voi tosin johtua alkutekstistäkin. Tämäkään ei kerro tyylitajusta, oli vika tekijän tai kääntäjän. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että suomen kielessä ”hän” on asiayhteydessä oikea muoto ja kääntäjä voi aivan hyvin korvata alkutekstin muodon meidän kielellemme luontevammaksi.

Romaani kertoo lännessä tunnetusta kirjailija Anatoli Nevinskistä, joka tapaa kahvilassa kauniin, salaperäisen naisen, Elizavetan, joka nopeasti paljastuu valtion diktaattorin, turvallisuusministeri Muravjovin rakastajattareksi, ja aivan liian klassiseksi femme fataleksi. Naiselle ja kirjailijalle kehittyy välittömästi intohimoinen rakkaussuhde, joka turvallisuusministerin jatkuvan virtuaalisen ja hänen alaistensa faktuaalisen läsnäolon vuoksi on tietenkin perinteinen ménage à trois. Kolmiodramatiikka ei kuitenkaan nouse tekijän tavoittelemiin korkeuksiin.

Teoksessa on päälle liimattua Neuvostoliiton ja sen tilalle tulleen länsimaisen markkinatalouden rinnastamista, jonka tarkoitus on kai osoittaa, että totalitarismiin sopii kumpi tahansa yhtä hyvin. Tuntuu kuin tekijällä ei olisi uusia ideoita ollenkaan, niin väkinäistä tämä Karl Marxin ja Marks & Spencerin kanssa leikkiminen on. Marx-veljekset sentään jäävät hyödyntämättä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat rakastavaisten intiimit hetket, jotka turvallisuuspalvelu tallentaa yksityiskohtaisesti. Totalitarismin yksilön yksityisyyden täydellisesti raiskaava luonne tulee karmivalla tavalla selväksi. Pariskunnan keskusteluja kuitenkin haittaa intertekstuaalisten heittojen määrä ja itsestäänselvyys, joka on nimien pudottelua ja Romeota ja Juliaa.

Diktaattori Muravjovin hahmo on ristiriitainen: Elizavetan kertomuksissa hän on lähinnä romanttinen kaunosielu, mutta kansalaisten mielissä pelätty hirmuhallitsija. Ratkaisu on liian helppo, liian tavanomainen.

Loppua kohti teos alkaa muuttua sekavammaksi, mikä on varmasti tarkoituskin. Minäkerronta vaihtuu välillä yksikön kolmanteen persoonaan, virallisluontoisten tarkkailuraporttien ohessa. Juuri kertojan vähittäinen sekoaminen ja loppuratkaisun avoimuus ovat kuitenkin romaanin heikoin lenkki.

Aksel Sandemose viritteli samanlaista kuviota syyllisyydestä ja muistamattomuudesta jo ajat sitten teoksessaan Kadonnut on vain unta (1946; suom. 1961). Sandemose vain teki sen paljon hyytävämmin ja kaikin puolin paremmin. Hänellä ei romaanissaan ollut valtion turvaviranomaisten tarkkailua, mutta muilta osin minäkertojan epäluotettavuus paljastui samaan tapaan vähitellen ja lopussa koko kauheus paljastui. Paranoia jää enemmän auki, mikä ei ole teokselle eduksi.

Martinovitš on kiusallisen huono Paranoian loppupuolen konserttikuvauksessa, jossa hän runollisin metaforin yrittää kuvailla Bachin ja Chopinin musiikkia. Kuin, kuin ja kuin. Kas kun ei pilipalipom. Kohtaus on samalla tarinan keskeinen käänne, kilpakosijoiden väistämätön kohtaaminen, joten ilmeisesti tekijällä on mennyt peripetia pahasti yliyrittämisen puolelle. Jälki ei aivan yllä Antti Hyryn hallusinatorisen tekotaiteilun tasolle, mutta pahimmillaan sen rajoille. Tämä yliammuttu metaforavyöry voi tietenkin johtua päähenkilön sekoamisesta ja tilanteen aiheuttamasta jännityksestä. Silti sitä on vaivaannuttavaa lukea.

Loppusuoran kiihdytyksessä teoksen paranoidiseen luonteeseen liian sopivasti kaikki vaikuttaa lavastetulta ja minäkertojan luotettavuus rakoilee sitä mukaa kun verkko hänen ympärillään kiristyy. Lopussa tutkintavankila muuttuu kertojan houreissa luostariksi ja muutenkin Dostojevski kummittelee tekstissä liikaa. Salaisen poliisin koodinimi Nevinskille on sentään Gogol. Todella hauskaa. Heh heh. Raskolnikov olisikin ollut liikaa, kuten viimeisiltä sivuilta käy ilmi.

Jos Martinovitš olisi onnistunut olemaan hienovaraisempi ja hämmentänyt soppansa taidolla, tarina olisi saattanut toimia toteutunutta versiota paremmin. Jotenkin kaikki jää toteutuneessa kertomuksessa itsestään selvällä tavalla paranoiaksi, osittain fiktion sisäiseksi fiktioksi, ja kokonaisuutena epäluotettavan kertojan ja ”objektiivisten” tarkkailuraporttien melko tavanomaiseksi ristivalotukseksi.

Kirjaa lukiessa harmittaa koko ajan myös se, kuinka upean elokuvan Florian Henckel von Donnersmarck on jo samasta aihepiiristä tehnyt (käsikirjoitus ja ohjaus). Kun on nähnyt Muiden elämän muutaman kerran ja toistuvasti ihaillut sen toteutusta ja humaania käännettä tarkkailijan muuttuessa kertojaksi, viranomaisen taiteilijaksi, Stasi-agentin kirjailijaksi, ei vertailulta käsillä olevaan tarinaan voi välttyä. Paranoia häviää elokuvalle joka suhteessa.

Toisin sanoen siinä vaiheessa kun objektiivisesta tarkkailijasta ja tapahtumien kuvaajasta tulee kertoja, joka selkeästi kirjoittaa fiktiota, luo oikeiden henkilöiden pohjalta kuviteltua dialogia ja tapahtumia, valikoi, lisäilee ja muuntelee, von Donnersmarckin päähenkilö muuttuu totalitaariselle ideologialle kuuliaisesta valtion orjasta ihmiseksi, humaaniksi yksilöksi, joka samaistuu hahmoihinsa, oikeisiin ihmisiin, empaattisesti, ja alkaa auttaa heitä. Inhimillisyydestä häntä rangaistaan julmasti.

Viktor Martinovitš punoo juonta tavalla, joka on pikemminkin pitkäveteinen monologi. Lopulta objektiivisten tarkkailijoiden raportoima rakkaustarina jää lukijan mieleen teoksen ainoana vahvuutena. Tosin siinäkin on toistoa ja piirteitä, jotka voisivat olla paljon terävämmin toteutettuja.

Teoksen naispäähenkilö Elizavetan arvoituksellisuus ja hänen kertomustensa ristiriidat jäävät pahiten kaivelemaan, joskin osa niistä voidaan laittaa epäluotettavan kertojan piikkiin. Epävarmuuden ja aporian annostelussa olisi noudatettava kohtuutta. Jos lukija ei kykene täyttämään riittävää määrää hermeneuttisia aukkoja, teos vaikuttaa helposti tyhjältä, pikkunäppärältä sanahelinältä.

Fiktiossahan kyse on siitä, kuka osaa lavastaa tapahtumat ja kertoa tarinan parhaiten, ja samaan aikaan manipuloida sekä lukijaa että romaanin tiettyjä henkilöhahmoja uskomaan jotain, jota ei periaatteessa voi uskoa. Jos tekijä yrittää kutoa liian monimutkaista ja arvoituksellista mattoa, lukija ei välttämättä usko lopputulokseen ollenkaan. Se on harmillista neljäsataasivuisessa teoksessa.

Luullakseni Martinovitš vihjaa totaalisen vallan läpinäkymättömyyteen, vallankäyttäjien taustalle jäävän abstraktin vallan sumeaan luonteeseen. Valtiodiktatuurissa yksilö pelkää ja tuntee syyllisyyttä pienistäkin loukkauksista vallanpitäjää kohtaan. Jos diktaattori onkin romanttinen taiteilijasielu, hänen taustallaan on oltava jotain oikeasti pahaa ja häikäilemätöntä. Mikäli Muravjov on yhtä ymmällään femme fatalen kohtalosta kuin Nevinski, on hänenkin yläpuolellaan oltava jokin taho, joka käyttää valtiossa todellista valtaa, toimeenpanovaltaa. Vai huijasiko femme fatale kaikkia? Jos huijasi, motiivi ja tarkoitus jää epäselväksi.

Oli tekijän pyrkimys mikä tahansa, totalitarismin ja valtiodiktatuurin byrokratian rakenteisiin kätkeytyneen vallan kritiikkinäkään Paranoia ei yllä lähellekään alan klassikkoja. Elizavetasta, Anatoli Nevinskistä, Muravjovista ja Minskistä on todella pitkä matka Juliaan, Winston Smithiin, Isoonveljeen ja Oseaniaan. James M. Cainiksikään ei Martinovitšista ole.