Siri Kolu: PI – Pelko ihmisessä. Otava 2013.

”Lakkaammeko muistelemasta viimeisiä säälin kaikuja, tuleeko meistä vain nälkä, vain varjo, pelkkä voima ja nopeus?”

Siri Kolun romaani käsittelee hirveää kulkutautia ja maailmaa sen kynsissä. Tarina kerrotaan Pilvin ja Petrin, sisarusten, vaihtelevista näkökulmista. Pilvi on sairastunut, Petri ei.

Alkuasetelman jälkeen näkökulmakertojien joukkoon tulee vielä Tuomas, Pilvin entinen poikaystävä, jonka muistiosta ja tapahtumaraporteista paljastuu terveiden sairauden kantajiin kohdistama sortojärjestelmä. Hallinto heittää ihmisoikeudet romukoppaan kun epidemia puhkeaa ja tätä vastaan Tuomas tovereineen salaisessa vastarintaliikkeessä taistelee.

Sairastuneita viedään busseilla Luoliin, jotka muistuttavat maanalaista keskitysleiriä. Myös Pilvi joutuu yhteen sellaiseen ystävänsä Annin kanssa. He ovat alle 18-vuotiaita ja heidät laitetaan yhdessä muiden alaikäisten kanssa samaan huoneeseen. Paikka on louhittu kallioon maan alle, se on oikeastaan luola.

Kaiken keskipisteenä on P-influenssan aiheuttama muutos. Tauti tekee ihmisestä jotain suurempaa, parempaa, kauheampaa: P-eläimen – ja samalla pihmisen.

Kolu kehii tarinaa auki vähitellen, kronologiaa rikkomalla. Sama tekniikka oli hänellä käytössä jo Metsänpimeä–romaanissa. Tekstissä vihjataan ja paljastetaan asioita ennen kuin niiden syistä ja niihin johtaneista tapahtumista kerrotaan tarkemmin. Usein joku teoksen avainhenkilö mainitaan nimeltä heti alussa, ohimennen, ja vasta vähitellen hänen merkityksensä koko laajuus paljastuu. Kaikesta tästä huomaa, että Kolu on opiskellut dramaturgiaa. Hän osaa pitää lukijan taitavasti näpeissään.

P:n merkitys ei ole tiedossa, ja tekijä leikkii PI–alkukirjainten variaatioilla toistuvasti. ”Pelko ihmisessä” on vain yksi monista alkukirjainten muodostamista sanayhdistelmistä. P-ihmisiä kutsutaan ”pihmisiksi”, englanniksi termi on ”tuman”. Mistä P:ssä oikein on kyse?

Symbolisella tasolla P-eläin päähenkilö Pilvissä heijastelee aikuisten viettimaailmaan kasvamista ja maailman avautumista aistillisessa valossa. Eläinihminen herää Pilvin sisällä ja on jatkuvasti valppaana. P-eläin havainnoi ympäristöään ja aistii toisten mielialat sekä aikeet lähes yliluonnollisella tavalla.

Kolu kuvaa upean ekonomisesti eläimen mystistä ja alkuvoimaista viettipohjaa ja minäkertojan ihmispuolen kontrollia sen yli. Eläin on tietoinen siinä missä ihminen, mutta pysyy pihmisen ihmispuolen tietoisuuden kontrollissa.

Kyse on myös metamorfoosista, ruumiillisesta muutoksesta, joka samaistuu murrosikään ja aikuisuuden kynnyksellä tapahtuvaan seksuaaliseen heräämiseen. Tekijä valottaa muutosta salavihkaisesti, mikä sopii täydellisesti teoksen laajempaan, poikkeuksellisen rikkaaseen ja monisyiseen tematiikkaan. Jokainen yksilö, joka sairastuu, säilyttää jotain ihmispuolestaan – persoonallisuudestaan – ja muuttuu eläimeksi omalla tavallaan. Yksilöllisyyden korostaminen on vahvana kirjan piilotekstissä.

Pihmisten Luola on yhteiskunta pienoiskoossa, oudosti peilattu ja vinosti valaistu tavallinen maailmamme, koe-eläinlaboratorio, jossa sääntöjen, kontrollin ja hierarkioiden on pakko muodostua. Kolu on selvästi lukenut ja analysoinut Goldinginsa, mutta tyttöjen ja naisten sekä tietenkin aikuisten läsnäolo tekee teoksesta Kärpästen herraa dynaamisemman ja monipuolisemman.

Kolun primitiivinen ihminen ei myöskään ole peto, vaikka onkin eläin, vaan P-eläin säilyttää sivistyksensä ja humaanisuutensa, ja näin ollen taistelee järjellään tahdon primaari-impulsseja vastaan. Mistään jalosta villistä ei toki ole kysymys; sen sijaan tekijän lähestymistapa ihmisyyteen on realistinen. Pihminen on vain toisenlainen ihminen, aivan kuten me ihmiset olemme lähtökohtaisesti erilaisia.

Yksilön muutos, yksilöiden väliset erot ja yhteisön hallinnon spontaani muodostuminen vertautuu kirjassa kekseliäällä tavalla West Side Story -musikaaliin. Johtajat valikoituvat joukosta eri ominaisuuksien perusteella ja myös alaikäisten ”jengi” saa edustajansa, Pilvin, hallintoon. Luolan laumaelämä kommentoi metatasolla hienosti yhteiskuntaa, pari kertaa mukaan tulee jopa orwellilaista sävyä.

Luola on klassinen suljettu tila, ympäristö, jossa ihmisyyden kaikki puolet nousevat väistämättä esiin. Tylsistymistä vastaan pitää keksiä keinoja hyödyntää rajallisia hyödykkeitä ja Anni ja Pilvi alkavat kertoa toisilleen tarinoita. Pojat tappelevat salaa hyödyntäen uusia pihmiskykyjään. Myöhemmin tytötkin ryhtyvät tuumasta toimeen. Konfliktit eivät tietenkään jää leikin asteelle.

West Side Story on avainasemassa Luolan elämän mielekkyyden tavoittelussa ja samalla Kolun romaanissa. Sen perussanoma kertoo rajat ylittävästä rakkauden voimasta ja toivosta. Yksilöiden ja ryhmien todellinen dynamiikka luo kuitenkin kontrastin haaveille paremmasta. Kun toivoa ei ole, haavemaailmakin on usein kuin painajaisuni.

Musikaalin rakkausidylli on taustakangas raadolliselle todellisuudelle, jossa petos ja juonittelu hallitsevat. Lähimmäisiinkään ei voi luottaa. Vähitellen paljastuu, kuka manipuloi ketä, ja millaisia suunnitelmia on kaiken taustalla.

Neljäsosa väestöstä on muuttunut. Petrin näkökulma kertoo siitä, millaista on Luolan ulkopuolella, tavallisessa yhteiskunnassa. Kolme neljäsosaa ihmisistä jatkaa elämäänsä normaaliin tapaan ja sairastuneiden asemasta on tullut poliittinen kysymys.

Petrin kautta Kolu avaa teoksensa humaania sanomaa kuvaamalla vierauden ja toiseuden kokemusta luolien ulkopuolella. P-ihmisistä on tullut yhteiskunnan ali-ihmisiä, jotka retusoidaan pois kuvista ja joita hävetään. Petrissä tämä herättää raivoa.

Pilvin näkökulmakertomus korostaa, että toiseuskin on ihmisyyttä. Tytön kokemusten valossa terveysviranomaisten reagointi ja P-ihmisten sulkeminen yhteiskunnan ulkopuolelle on selkeä ihmisoikeusloukkaus. Erilainen ihminen on kuitenkin ihminen.

Kolun tapa tuoda suuria teemojaan esiin ei ole saarnaava vaan hienovarainen, mikä on taiteellisesti ainoa oikea ratkaisu. Lukija saa itse miettiä moraalisia kysymyksiä – tekijä vain asettaa ne lukijan eteen ristivalaistukseen. West Side Storyn avulla Kolu opastaa lukijaa pohtimaan vastakkainasettelujen eettisiä kulmia ja puolueellisuuden mielekkyyttä. Vihollista ei ole ilman vihollista, taisteluparimme on monella tapaa peilikuvamme.

Pirstaloituneessa, erilaisten ääriainesten hallitsemassa yhteiskunnallisessa keskustelussamme Kolun romaani on erittäin tärkeä puheenvuoro maltin, suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden ymmärtämisen puolesta. Ääripäät ovat toisilleen välttämättömiä ja luovat vihollisuuden itsestään, itsessään. Ne ulkoistavat sen toisiin, erilaisiin, ja ennakkoluulot roihuavat alati korkeampina ja kuumempina. PI – Pelko ihmisessä kommentoi rivien välissä kriittisesti nyky-yhteiskunnan muukalaisvihamielistä ilmapiiriä.

Samalla romaanin yhteiskuntakriittinen tematiikka asemoituu kaikenlaista kollektivismia, tasapäistämistä ja ihmisen (myös pihmisen) kykyjen kahlitsemista vastaan. Teoksen joitakin osia voi jopa lukea kasvatusfilosofisena kannanottona yksilön luovuuden vapaan kukoistuksen ja edistämisen puolesta: Citius, Altius, Fortius. Ylivoimaisuus, poikkeavuus ja erilaisuus ovat aina keskuudessamme ja meidän olisi syytä opetella hyväksymään ne, siinä missä heikkous, huonommuus ja sairauskin: antaa kaikkien kukkien kukkia, niin kauan kuin kukat hyväksyvät toisensa ja antavat toisillekin tilaa kasvaa täyteen mittaansa.

Kolu huipentaa romaanin petoksen ja pelastuksen salaperäisiin kiemuroihin. Hän luottaa lukijaan siinä määrin, että moni teoksessa vihjattu tai spekuloitu asia jää vaille selitystä. Monitulkintaisuus sopii lopetukseen mainiosti. Ideat jäävät itämään lukijan mieleen kuin PI konsanaan. Kenties joku on kirjan herättämiä ajatuksia tovin sulateltuaan piirun verran Parempi Ihminen.

Siri Kolu. Kuva: Mirva Kakko/Otava, 2013.