Suomalaisen spekulatiivisen fiktion tuotteliaimpia novellisteja oleva Jussi Katajala on koonnut historialliset tarinansa yhteen. Teos kattaa pitkän historiallisen jakson ja ilahduttaa monipuolisuudellaan. Laatu säilyy tasaisena läpi kokoelman, oikeastaan jopa paranee loppua kohti.
Tekijän tyyli on selkeä ja koristelematon, mikä on selkeä vahvuus. Novellit ovat helppolukuisia, perinteisiä seikkailutarinoita, joissa on mukana yliluonnollisia tai outoja elementtejä. Katajala on tehnyt taustatyönsä huolella, historialliset nimet ja yksityiskohdat ovat kohdallaan. Hän hyödyntää novelleissaan taitavasti vanhoja myyttejä ja kansanperinnettä.
Kokoelma alkaa scifikertomuksella, joka on lyhyt ja ennalta arvattava. Sen jälkeen päästään kunnolla vauhtiin antiikin Kreikassa. Sieltä matka jatkuu viikinkimaisemiin. Kotoisessa pohjolassa petos, kosto ja kauhutunnelma kietoutuvat vanhaan suulliseen tarinaperinteeseen. Katajala on tässä vahvimmillaan. Kun salaperäinen vieras tulee taloon ja alkaa kertoa tarinaa, lukija voi odottaa hyvää, hyytävää kyytiä.
Jo antiikin Kreikkaan sijoittuvissa novelleissa yllättävät käänteet ja inhimilliset paheet pitävät lukijan otteessaan. Paha saa palkkansa, ahneella on paskainen loppu. Yksi voi selviytyä kurimuksesta, toinen ei, mutta yleensä kukaan ei pelastu. Katajalan narratiivi noudattelee perinteisen kauhukertomuksen moralistista eetosta.
Ihmiset ja jumalat esiintyvät tarinoissa rinnakkain, kuten vanhaan, suulliseen perinteeseen sopii. Usein jumala on ottanut ihmishahmon ja auttaa tarinan sankaria tai antisankaria saavuttamaan tavoitteensa. Mikäli sankari sortuu myöhemmin paheeseen, vaikkapa ahneuteen tai petokseen, jumala rankaisee häntä armotta.
Katajalalla on taito kirjoittaa myyttejä ja perinnettä eläväksi tarinaksi. Novellien kieli on modernia ja luettavaa, mutta niiden sisäisen rikkauden tunnistaa heti, jos on joskus perehtynyt vaikkapa helleenien tai viikinkien mytologiaan. Tekijä hyödyntää oivallisesti vanhaa ja uudistaa samalla perinnettä.
Tarinoista löytää hauskoja, herkullisia yksityiskohtia, esimerkiksi maininnan kyynikkofilosofi Diogeneen suosimasta kansainväliseksi muodostuneesta sormimerkistä. Pystyyn nostettu keskisormi tarkoitti jo antiikin Kreikassa sitä mitä nykyäänkin ja Diogenes oli tavattoman vittumainen mies. Näinkin pieni historiallinen detalji tuo välittömästi tarinaan ihastuttavan lisäsäväyksen.
Kertomus Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema on monellakin tapaa erityisen herkullinen, samoin upea niminovelli Leonardon rasia. Molemmat ovat kokoelman eliittiä.
Kerronnallisesti kirjailija luottaa tarinaan eikä turhia kikkaile. Näkökulmahenkilöiden vaihtoa Katajala ei harrasta, novellit kerrotaan joko yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa. Muutenkaan tarinat eivät sisällä modernia tai postmodernia kirjallista kokeilua. Tämä on niille pelkästään eduksi.
Novellissa Noitanaisen älä anna elää tekijä kuitenkin soveltaa taidolla kirjemuotoista näkökulmakerrontaa alun minäkertojan ilmeisesti nykyaikaan sijoittuvan tarinan sisällä, joka kaiken lisäksi sopii epookkiin erinomaisesti.
Kokoelman suosikkinovellini on Lemminkäisen kuolema. Se sijoittuu Suomen sisällissodan jälkeiseen kieltolain aikaan 1920-luvun alkupuoliskolle ja minäkertojan tarinan sisällä olevan selostuksen myötä sota-aikaan. Tässä hirtehisessä zombinovellissa Katajala on jälleen erinomaisesti tavoittanut ajan hengen ja tunnelman. Mukana on kosolti maukkaita yksityiskohtia termejä myöten. Lippu on piletti ja kahvi valmiiksi prännättyä. Jatsia kuunnellaan ja kieltolaista huolimatta pirtua siemaillaan. Lääkärin tuntemisesta on etua, joskin väkijuomaa tulee helposti särvittyä enemmän kuin lääkäri määrää. Tämä koskee myös lääkäriä. Väärintekijät saavat sota-ajan rötöksistään asianmukaisen rangaistuksen. Loppu sisältää yllättäviä käänteitä ja on kaikin puolin silkkaa hunajaa.
Kaksi viimeistä novellia eivät aivan yllä samalle tasolle, mutta kelpo tarinoita nekin ovat. Äänetön saari kertoo Tyynenmeren saarelle haaksirikkoutuvasta amerikkalaislentäjästä II maailmansodassa. Tarinan alku on lupaava, mutta aavemaiselta vaikuttavat tapahtumat eivät olekaan sitä mitä spekulatiivisen fiktion lukija odottaa. Lopetuskin on hieman väkinäinen ja moralismissaan liian alleviivaava.
Päätösnovelli Asturias (Leyenda) liikkuu ajassa nykyhetken ja maurimiehityksen aikaisen Espanjan välillä. Tarina on kekseliäs ja kaunis, jopa romanttinen, ja ehdottomasti kokoelman parasta antia Lemminkäisen kuoleman ohella. Viimeksi mainittu nousee hiuksenhienosti suosikikseni, koska hunajainen epäkuollut toimii tässä kirjallisuuden lajityypissä romantiikkaa paremmin. Ei silti, etteikö myös Asturias (Leyenda) olisi erinomainen.
Kirjailijan itseluottamus huokuu kokoelman tekstistä, hänen ei juuri tarvitse harrastaa tyylillisiä kommervenkkejä saadakseen lukijan koukkuun. Katajalan novelleissa on kokeneen kirjoittajan leima, joskin tautofonisuutta, saman sanan toistuvaa peräkkäistä käyttämistä, esiintyy kappaleissa ja jopa virkkeissä paikoitellen – varsinkin novellissa Kultanaamioinen jumala – turhan paljon. Tässä tekijällä on vielä petraamista.
Kokonaisuutena Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita on kokoelma, jota ei malta käsistään laskea. Se on luettava yhdeltä istumalta. Yleensä tämä pätee yksittäiseen novelliin, mutta Katajala onnistuu ulottamaan lukuhimon koko teokseen. Hän on alan kärkeä Suomessa ja kansainvälisestikin. Toivottavasti näitä novelleja käännetään pian myös muille kielille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.