Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Atena 2013.

Ne, jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan. -Oscar Wilde

Kotimaisen suosikkikirjailijani uusin teos on kuin mittatilaustyönä minulle tehty. Se on juuri sellainen kirja, jonka haluan lukea, ja luinkin sen ahmien, kuitenkin samalla analysoiden. Teos vaatii sitä, se suorastaan kutsuu tulkitsemaan ja pohtimaan. Seuraavassa kustantajan esittely kirjasta.

Romaani ei ole kauhuviihdettä, vaikka pintatason H.P. Lovecraftin teoksista tuttuja sävyjä lupaileva kerronta heti alussa voi siltä vaikuttaa. Näkökulmahenkilö Judit, josta tekijä kirjoittaa yksikön kolmannessa persoonassa, saa nopeasti rinnalleen ylikertojan, jolla on metafiktiivinen rooli tarinan kommentoimisessa. Metafiktiivinen ylikertoja ei ole kaikkivoipa, vaikka teoksen teemoihin sellainen olisi sopinut, päältä katsoen. Kun tarina etenee, kaikkivoipuus ja kaikki muukin kyseenalaistetaan. Jo alussa läsnä oleva ironia ottaa vallan.

Jääskeläinen on sijoittanut vihjeitä romaaninsa tulkintaan pitkin matkaa. Flaubertiakin siteerataan, parikin kertaa. Tekijä, luoja, on tekstissä läsnä, kaikkialla. Silti hän antaa ymmärtää, että roolihahmot elävät omaa elämäänsä, ovat hänen voimiensa ulottumattomissa. Kerronnaltaan teos on näistä metafiktiivisistä syistä tavattoman monipuolinen ja rikas.

Romaanin hurja tahti imee heti mukaansa, tapahtumat etenevät nopeasti ja väistämättä. Yllättäviä käänteitä tuntuu riittävän loputtomiin ja nopeasti väistämättömyyskin osoittautuu tekijän jekkuiluksi. Tuomitut vapahdetaan tai pelastetut tuhotaan.

Kauhukirjallisuuden historiaa tuntevalle jo kirjan kansipaperin alta paljastuva, verenpunaiselle pohjalle hopealla painettu Jussi Karjalaisen upea selkämystaide antaa kiehtovia lupauksia lonkeroista. Vähitellen Jääskeläinen lunastaa tekstissä kaikki kansitaiteen lupaukset korkeimpaan potenssiin. Hän onnistuu Pariisiin sijoitetussa jaksossa jopa heittämään niin ison vaihteen silmään, että menetyskirjailija Dan Brownkin jää kauas taakse Da Vinci -koodillaan. Jääskeläinen menee myös tällaista perusviihdettä paljon syvemmälle, suoraan romaanitaiteen ja olemassaolon suuriin kysymyksiin.

Teoksessa on mukana viehättävä hahmo, jonka voi lukea satiirina himolukijasta, verenhimoisesta ahmatista, joka kykenee tarinoihin uppoutumalla ylittämään todellisuuden kahleet ja synnyttämään sisällään ja lähellään fiktion henkiin. Näinhän tavallinen lukijakin tekstille tekee: kirjan kannet avattuaan lukija herättää tekijän luoman todellisuuden tietoisuudessaan henkiin, tavallaan luo luojan luomistyön uudelleen, sitä itselleen ominaisella tavalla tulkiten. Tämä tekijän ja lukijan vastavuoroinen leikki on tärkeä taso Jääskeläisen romaanissa.

1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun alun länsimaisten yliopistojen yhteiskunta- ja humanististen tieteiden laitoksilla suosittu sosiaalinen konstruktivismi on myös vahvasti läsnä tekijän luomissa rakenteissa ja kirjan loppupuolella se tulee näkyvästi pinnalle.

Todellisuus voidaan käsittää fiktiona, joka muuttuu virallisissa ja etenkin tieteellisissä kertomuksissa sitä mukaa kun tiede itse havainnoi ja tulkitsee olevaisuutta uusin tai vanhentunein tavoin. Postmodernin totuusrelativismin ahdistus saa teoksessa ironisen, joskin ymmärtäväisen käsittelyn, joka johtaa suoraan eksistentialistiseen angstiin olemassaolon perimmäisistä kysymyksistä. Tieto lisää tuskaa.

Aikakauden ja tiedon laadun asettama suhteellisuus pätee niin sanottujen tieteellisten totuuksien ohella suuriin olemassaolon kysymyksiin, joihin uskonto ja tiede tarjoavat keskenään hyvin ristiriitaisia vastauksia. Näitä ikuisia teemoja Jääskeläinen pyörittelee niin mestarillisesti, että joku Dan Brown on hänen rinnallaan naurettava tuhertelija.

Kirjailija kysyy teoksensa kalkkiviivoilla näkökulmahenkilön kautta suoraan, mitä todellisuus on, ja miten se rakentuu. Ihmisen omassa vallassa on lopulta päättää, tietoisesti valita, millaiseksi hän todellisuutensa tulkitsee tai konstruoi. Samoin kirjailija ja koko kirjallisuus osana taiteen ja tieteen suurta kertomusta luo ja pyrkii selittämään olemassaolomme perimmäisiä kysymyksiä.

Elämä, kuolema, rakkaus, petos, taide, tieto, sielu, usko ja epäily: nämä aiheet ovat Sielut kulkevat sateessa -kirjan keskiössä. Seksuaalisuus, ihmiselämän kenties hallitseva vietti, tunkee päähenkilöiden tajuntaan tilanteissa, joissa sitä ei välttämättä voisi odottaa. Suurimman pelon, tuskan ja ahdistuksenkin hetkillä himo voi tarjota pakotien, tai reitin toisenlaiseen kokemukseen, jonka avulla kauhunkin voi paremmin kestää, tai ainakin hetkeksi unohtaa.

Romaani tarkastelee asioita myös vaihtoehtohistoriallisen tason kautta ja ihailtavan vetisissä maisemissa. Samalla se kommentoi nykyajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa rohkeasti poliittisesti kantaa. Sanomattakin selvää, että koko ajan tekijä seisoo humanismin ja ihmisyyden joukoissa, fundamentalismia ja poliittisia ääriliikkeitä vastaan. Teoksessa kritisoidaan hahmojen kautta niin äärioikeistoa kuin kommunismia, niin militanttia lähetyssaarnaaja-ateismia kuin uskonnollista kiivailua.

H.P. Lovecraft on tekstissä vahvasti läsnä koko ajan, ja esiintyy myös kirjassa sivuosassa, joskin kokonaisuuden kannalta merkittävässä. Hänen tuotantoaan tunteville romaani onkin suoranainen aarreaitta, joka rakentaa vanhan perinteen päälle upeaa uutta kerrostumaa ja näin ollen laajentaa lovecraftiläistä formaattia entisestään.

Jääskeläinen luo kiellettyjä katedraaleja ja monumentteja sateiseen Helsinkiin, kun nämä aiemmin ovat esiintyneet meren pohjalla tai Etelämantereen kadonneissa kaupungeissa. Mikään Mestarin luoma hirviö ei ole niin elävä kuin Jääskeläisen niistä muovaamat uudemmat versiot. Lonkeroiden ja neulahampaiden pluralismi läpäisee teoksen kaikki tasot.

Tekijä räjäyttää lukijan silmille koko Lovecraft-mythoksen piilotekstin antamatta tippaakaan armoa. Gnostilaiset teoriat Jumalasta ja perinteinen deismi lyövät kättä ilkikurisesti ja vanha Mestarikin varmasti myhäilee tyytyväisenä – ellei jopa hieman kateellisena – haudassaan. Onko kaiken hulluuden takana sittenkin jotain vielä pahempaa? Uskaltaako ihminen rukoilla, jos Taivaan Isä, tai se, joka ei ole hän, sattuisikin vastaamaan tai peräti näyttäytymään?
Ylikertoja paljastaa ironisissa sivuhuomautuksissaan paljon siitä tematiikasta ja tekniikasta, josta yleensä ei uskalleta puhua kuin kirjailijoiden ja kirjallisuuden tutkijoiden kesken. Jos teokseen laitetaan ménage à trois, laitetaan sitten viimeisen päälle. Lukijan nautinnolla ei ole rajoja kun tekijän luoma metafiktiivinen kommentaattori iskee hänelle silmää tuon tuosta. Valinnoillaan Jääskeläinen koettelee sopivaisuuden rajoja, usein ylittääkin ne, eikä veren, musteen ja sateen loisketta voi kukaan estää.

Romaanin teknisesti kunnianhimoinen asetelma alkaa loppua kohden jossain määrin muistuttaa Jostein Gaarderin 1990-luvun alun kansainvälistä hittiä Sofian maailma, mutta viimeksi mainitun äärimmäisen teennäinen, kömpelö ja ärsyttävä metafiktio jää huomattavasti Sielut kulkevat sateessa -teoksen hienostuneille ja monitulkintaisille ratkaisuille.

Romaanikirjailijan ja jumalan rinnastaminen on haastavaa, mutta Jääskeläinen suoriutuu siitä mallikkaasti. Kirjailija itse on antiikin tragedian deus ex machina, jonka teksti, kieli, saa mitä tahansa tapahtumaan. Lukija pakotetaan mukaan, tahtoi hän sitä tai ei.

Myös eräässä kohdassa vaivihkaa tapahtuva kirjailijan ja todellisuutta selittävän ateistin vertaaminen hallusinaatioista kärsivään mielipuoleen on herkullinen yksityiskohta, etenkin niille, jotka ovat itse kirjoittaneet romaanikäsikirjoituksia.

Kertojan tunne siitä, että hän on vastuussa aivan kaikesta, on hyvinkin rajallinen, ja Jääskeläisen kertojan kokemus puhuu kirjailijan syvällä rintaäänellä. Kirjailijan luoma todellisuus hahmoineen on aina omaehtoinen kokonaisuus, joka nopeasti alkaa viedä luojaansa sen sijaan, että luoja suvereenisti kuljettaisi hahmot ja tapahtumat niiden loogiseen loppuun.

On tärkeä muistaa, että samalla kun me ihmiset luomme todellisuutta, luomamme todellisuus vuorovaikutteisesti luo meitä, ja uusintaa tulkintojamme todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Uppoutuessamme symbolien mereen meistä tulee osa sen maailmaa ja samalla siitä maailmasta tulee osa meitä. Pitää vain uskaltautua pinnan alle. Siellä kronologia, fakta ja fiktio murtuvat ja W.B. Yeatsin maineikas Leda ja joutsen kohtaavat Jääskeläisen teoksen nykyhetken dilemmat, tulkinnat ja analyysit. Kaikki on mahdollista. Vai onko sittenkään?

Bonuksena teoksessa paljastetaan ihmiskuntaa jo vuosituhansia piinannut kumiankan arvoitus.

Joillakin romaanin hahmoilla on esikuva todellisuudessa, mikä tietenkin lisää metafiktiivistä syvyyttä tuoden mukanaan humoristisen autofiktiivisen tason. Kata on helppo tunnistaa jo nimen perusteella ja monelle meistä myös Nora on tuttu henkilö. Juuri tällainen avainromaanimainen leikki tuo lukunautintoon lisää kiehtovia sävyjä. Toisaalta esikuvat ovat hyvin kaukana romaanihahmoista, joskin ulkonäöltään ja eräiltä muilta piirteiltään ihastuttavan lähellä fiktiovastineitaan. On olemassa myös toinen fiktiivinen Nora, ja samalla lukemattomia, kun eri ihmiset muodostavat eri Norista omia käsityksiään.

Koirien nimistä voidaan mainita Dawkins ja Nietzsche, mikä valintana osoittaa jälleen kerran tekijän lämminhenkistä huumorintajua. Ateistikoirat, nykyinen ja entinen, kohtaavat uusissa olomuodoissaan. Saavat perkeleet mitä ansaitsevat – ihmisen parhaat ystävät.

Nietzschen kuuluisa lausahdus Gott ist tot on teoksessa lipsahtanut muotoon God ist tot, mutta tämä muotovirhe on kuin intialaiseen mattoon tarkoituksella kudonnassa jätetty virhe, joka vain korostaa taideteoksen kokonaisuuden mestarillista kauneutta ja symmetriaa.

Jääskeläisen aiempiin romaaneihin verrattuna uusin on selkeästi askel kaupallisempaan suuntaan, mutta tämä ei todellakaan tarkoita, etteikö kirjailija olisi tehnyt aivan oikean ratkaisun. Vaikka romaanin alkupuoli on viihdyttävä ja helppolukuinen, sen lopussa avautuva pohjaton taiteellisuus ja moniselitteisyys häikäisee. Juuri tällaisista aineksista kirjallisuuden historian suuret romaanit tehdään ja Jääskeläinen on onnistunut työssään loistavasti. Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla. Käännöksiä odotellessa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen