Tähtivaeltaja 3/2013
Spjutin 700-sivuisen tiiliskiven idea on sama kuin Johanna Sinisalon Finlandia-palkitussa teoksessa Ennen päivänlaskua ei voi. Kyse on metsän peikoista ja niiden suhteesta ihmisiin. Spjutin versio peikkokansan tarinoista on dekkarimainen ja rönsyilevä.
Romaani alkaa kauhutunnelmissa. Johdantovaiheen jälkeen tarinaan alkaa ilmestyä ihmissuhdejaarittelua, joka täyttää sivuja teoksen loppuun asti.
Suvantovaiheet toimivat aristoteelisen draamakaavan mukaan ja lisäävät dynamiikkaa. Koska niiden pitää olla tekstissä, ne ovat mukana. Oppikirjojen noudattaminen paisuttaa ja rasittaa kirjaa. Lopussa mennään suoran toiminnan puolelle. Pitkän kaavan mukaan.
Peikkoja on useaa lajia ja niillä on yliluonnollisia kykyjä. Nämä paljastuvat teoksen edetessä vähitellen.
Joidenkin hahmojen motiivien taustat jäävät Spjutilla ikävästi hämäräksi, tai vaikuttavat epäuskottavilta. Kerronnassa tekijä turvautuu yksikön ensimmäiseen ja kolmanteen, mutta yksikön ensimmäinen ei tunnu romaanin rakenteen edellyttämältä vaan kikkailevalta ratkaisulta. Pullapitko leivotaan kolmesta letistä. Kaksi niistä kehittyy yksikön kolmannessa persoonassa, perinteiseen dekkarityyliin, näkökulmahenkilöä vaihtamalla.
Kirjasta löytyy myös tavanmukainen uusioperhemalli, tuplaten, joskaan isoisä ei ime verta eikä poika soita banjoa. Pihapiirissä ja hieman kauempanakin asuu metkaa väkeä, mutta talvinen miljöö ei suo joulurauhaa.
Alun tehokas kauhutunnelma ei kanna edes romaanin puoliväliin. Sivulla 400 lukija alkaa toivoa, että loppuisipa jo. Mutta jäljellä on vielä yli 300 sivua autoilua, moottorikelkkailua ja uusioperhekuvausta. Ruotsi on iso maa, tietä ja metsää riittää.
Spjut on keksinyt useita omaperäisiä ratkaisuja ja juonenkäänteitäkin riittää, mutta usein pelottavaksi tarkoitettu kohtaus menee tahattoman komiikan puolelle ja jotkut juonenkäänteet eivät ole uskottavia. Jos joku ei ole tehnyt tai on tehnyt jotain, kirjailija joutuu selittelemään sitä kiusallisella tavalla.
Staalon perusidea toimii, mutta toteutus ei. Perusidean ongelma on kuitenkin se, että Johanna Sinisalo on toteuttanut sen yli kymmenen vuotta sitten ylittämättömällä tavalla. Staalo on varmasti mieleen niille, jotka eivät Ennen päivänlaskua ei voi -teosta lukeneet. Me muut emme voi välttyä vertailulta ja sen lopputuloksena voimme vain todeta, että Spjutin tiiliskivi on huomattavasti kevyempi kuin miltä se käsissä tuntuu. Viimeiset sivut pelastavat kuitenkin paljon. Loppu on niin hyvä, että sitä kannattaa odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.