Ike Vil: Daimon. Salakirjat 2022

Ike Vilin Daimon on harvinaisen kypsä esikoinen, joka avaa ilmeisesti varsin moniosaisen sarjan. Romaanin alaotsikko kuuluu ”Kertomus Flavios Klaudios Ioulianoksen elämästä ja ajasta, ensimmäinen kirja”, ja reilun kolmensadan sivun kuluessa päästään vasta Ioulianoksen nuoruusvuosiin. Jatkoa on siis luvassa. Todettakoon juonipaljastuksia välttäen heti kättelyssä, että latinalaisperäisten ilmausten ja nimien kreikkalaistaminen kuuluu vahvasti kuvaan. Syy selviää lukiessa.

Ioulianos on myöhemmin Rooman keisariksi nouseva Julianos Luopio, jonka tarinan kertoo hänen ystävänsä Ifikles Kyynikko. Ratkaisu tuo romaaniin mukavasti särmää ja sutinaa, joiden tiimellyksessä lukija tutustuu muun muassa nykyisiä liivijengejä väreineen muistuttaviin sinisiin ja vihreisiin kilpaveikkoihin, filosofisiin koulukuntiin, varhaiskristittyjen lahkoihin ja opillisiin kiistoihin, lääketieteen ja esoterian historiaan, humoraaliteoriaan ja mikä riemastuttavinta, kadulla notkuvat punkkarit tai pitkätukkaiset raskasmetallurgit mieleen tuoviin juopotteleviin, ”skyyttalaista tulta” pössytteleviin uuden polven kyynikoihin.

Filosofian, okkultismin ja kristinuskon historiaan perehtymättömälle Ifikleen ja Ioulianoksen tarina saattaa paikoitellen olla hieman vaikeasti avautuva, mutta sitäkin antoisampi se on initioidulle. Tekijä tuntee aiheensa ja vyöryttää sisäpiirin vitsejä ja oivia rinnastuksia sivukaupalla. Pelkästään Iesouksen eli Jeesuksen jumalaista luontoa käsittelevä tunnettu opillinen kiista tarjoaa lukijalle loppumattomia ilon aiheita, esimerkiksi homo- ja heteropuolueen muodossa (termit selviävät lukiessa). Rinnastus nykykirkon skismoihin Suomessa on ilmeinen ja osuva. Muitakin vastaavia puhdasoppisuusvaatimuksia romaanissa käsitellään, joten sitä voi lämpimästi suositella teologeille ja riviuskoville, jotka joutuvat rämpimään 2000-luvun kristinopin kilpailevien tulkintojen poliittis-ideologisessa rämesuossa. Nihil sub sole novum.

Mitä tulee perehtyneisyyteen ja perehtymättömyyteen, vaikkapa vitsi, jossa Ifikles kuullessaan dionyysisesti orientoituneelta isäukoltaan kristinuskon perustajahahmosta heti olettaa hänet Apollonios Tyanalaiseksi, avautuu välittömästi aihepiiriä tunteville, mutta maallikkolukijalle viittaus jää varmasti hämäräksi. Toisin sanoen mitä oppineempi lukija, sitä enemmän kerroksia Daimonista löytyy. Myös kreikan- ja latinankielisten termien ja lauseiden runsas viljely voi saada kärsimättömän nykyviihdeviikarin närkästymään, mutta se on hänen häpeänsä. Kärsivällisyys ja lukeneisuus palkitaan.

Varhaiskristittyjen ja uskonnon keskushahmon hämärää historiaa tunteva lukutoukka odottaa sivuja nakertaessaan hiukset tai parta pystyssä, josko Ike Vil pistelisi Iesouksesta mojovaa mytologiaa F. Gerald Downingin tahi John Dominic Crossanin kynänjäljissä, mutta ainakaan sarjan ensimmäisessä osassa Voideltu ei vielä paljastu kyynisen koulukunnan galilealaiseksi kasvatiksi saati opin väkeväksi saarnamieheksi. Jos näin jatkossa käy, Ifikleen suhde Iesoukseen ja alkukristittyihin saattaa muuttua henkilökohtaisemmaksi, onhan hän itsekin koiramaisen oppisuuntauksen lajityypillinen edustaja.

Historiallisen romaanin ohella Daimon on perinteinen kehityskertomus, kasvutarina, bildungsroman. Se kertoo nuorukaisten kaipuusta totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen, pettymyksistä rakkaudessa ja viisauden tavoittelussa, hurjasteluista, kääntymyksistä ja jännittävistä kokemuksista. Toisin sanoen tarina puhuttelee kaikkien aikakausien ihmisiä, sen sanoma on yleismaailmallinen, ikuinen. Näin ollen Waltarin, Vaaskiven ja kumppaneiden tapaan Vil ei vanhene vaan paranee vanhetessaan. Jos joku näkee tässä paradoksin, hän ei ymmärrä asioita vielä riittävän syvällisesti. Kyse on klassismin peruskaavasta. Se pätee kuulemma myös viiniin.

Ifikles kertoo korkeamman kaipuustaan seuraavasti (180):

”Lapsellisille ihanteilleni on helppo nauraa, mutta halusin jotain ylevämpää ja etsin siksi tehtävää, joka valitsisi minut enkä minä sitä. Janosin oivalluksia, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni, etsin kauneutta, joka innoittaisi lisää kauneutta, halusin palaa kirkkaammin kuin muut ja juopua ihmisten ja jumalten salaisuuksista, nautinnoista ja suurista tragedioista ja elämästä, jonka sävel oli vielä korvissani kiihottava ja tuntematon. Totuuden nimessä juovuin kai silti enimmäkseen viinistä.”

Lainaus antaa hyvän kuvan romaanin tyylistä, siinä tapahtuu lopussa humoristinen käänne. Niitä tarinassa riittää. Ike Vil kertoo ylevistä asioista joskus alemman kautta, piipahdukset profaanissa korostavat pyhän subliimia suvereenisuutta. Metodi toimii mainiosti, lukija nauttii ja jalostuu itsekin. Herkullista on myös Ifikleen runousopiskelu viisaan Libanioksen alaisuudessa (186-187), varsinkin kun nuorukaisen runojalkoihin jää liikavarpaita. Tällaisilla yksityiskohdilla Vil hemmottelee lukijoitaan.

Niin kertoja Ifikles kuin hänen ystävänsä Ioulianos janoavat viisautta, jota he löytävät yllin kyllin opettajiltaan, opastajiltaan ja kirjastoista. Sivulla 260 kertoja pohtii, josko Epiktetoksen stoalaiset elämänohjeet saavat Ioulianoksen janoamaan viisautta, jonka filosofia voi opettaa, mutta samassa yhteydessä Ifikles ei kuitenkaan osaa sanoa, ”voiko ylevääkin janota ylettömästi”. Vil naulitsee tässä nuorukaisten tiedonjanon ristille, joka on kaikkien aikakausien opinhaluisille hyvinkin tuttu riipuntaväline.

Romaanin ytimestä löytyy tietenkin daimon, sisäinen ääni, viisaus, joka itse kunkin on löydettävä ja jonka neuvojen avulla oma polku löytyy, jos on löytyäkseen. On tultava siksi, joka on, oivallettava oma tehtävänsä ja roolinsa elämässä. Näin usko ja epäily, viha ja rakkaus, kärsimys ja onni vähitellen paljastuvat väistämättömyyksiksi, jotka jokainen meistä käy elämässään monta kertaa läpi, ja juuri siitä muodostuu se kokonaisuus, jota ihmiseloksi kutsutaan. On opittava luovimaan vastatuuleen ja kun puhuri vastaavasti on suotuisa, siitä kannattaa imaista kaikki mahdollinen irti. On sanottava elämälle kyllä, on hyväksyttävä kohtalonsa ja tarvittaessa käytävä pää pystyssä tulta päin.

Lopuksi on vielä mainittava pienistä puutteista. Daimonissa onnistuneesti kuvatut henkilöt, taistelut ja maisemat sekä juonittelut ja juonenkäänteet kuuluvat asiaan, mutta niin kuuluvat valitettavasti myös muutamat lapsukset, joita nykykirjallisuus on jo lähes poikkeuksetta tulvillaan. Lähinnä kyseessä ovat kirjoitus-, tavutus- ja aikamuotovirheet, mutta joissain kohdissa myös Konstantinos ja Konstantios meinaavat mennä sekaisin, ehkä menevätkin. Oikoluku on nykyään kiireistä puuhaa, se on selvää, mutta se on myös sääli, sillä hyvä kirja saisi olla viimeisen päälle myös kieliasultaan.

Näillä huomautuksilla voi Daimonia lämpimästi suositella niin asiaan vihkiytyneelle kuin vihkiytymättömällekin lukijalle ja odotella jatkoa Ifikleen ja Ioulianoksen tarinalle. Ensimmäisen kirjan perusteella luvassa on runsain mitoin hyvää ja kovaa kyytiä.