Jan
Salmisen Äidinmaa on yksi viime vuosien hienoimpia suomalaisia
teoksia. Se kehittelee eteenpäin Margaret Atwoodin ja George
Orwellin keskeisiä teemoja. Tekijän esikoinen on kypsä ja
vakuuttava näyttö, dystopia, jossa on vahva
filosofis-yhteiskunnallinen sanoma: Valta turmelee, aina.
Kirja
on niin vetävästi kirjoitettu, ettei sitä malta käsistään
laskea. Mukana on runollisia kielikuvia, painavaa pohdiskelua, ja
kaikkea tätä vauhdittavat dekkarimaiset käänteet. Tarina ja
henkilöt lomittuvat kauniisti ja tasapainoisesti, kertojaratkaisu on
omaperäinen, joissain kohdissa lähes kryptinen. Välillä tuntuu
kuin hahmot eläisivät päällekkäistä elämää ja niinhän ne
yhtäkkiä tekevätkin.
Salminen
on luonut eko- ja ydinkatastrofien raiskaaman maailman, luonnon
osittain takaisin valtaaman synkän kaupunkimiljöön, jossa
sukupuoliroolit ovat historiallisen kehityksen tuloksena päälaellaan.
Naiset ovat vähitellen ottaneet vallan ja koiraat, entiset miehet,
on alistettu työjuhdiksi, orjiksi. Heillä ei ole ihmisoikeuksia,
heitä ei pidetä ihmisinä.
Koiraat
asuvat rappeutuneissa kaupunkiolosuhteissa, eräät heistä
kaatopaikkojen laitamilla. Tilanne on kuin eläinten vallankumouksen
jälkeen ja päinvastainen kuin Margaret Atwoodin
Orjattaresi-klassikossa. Yksistä on tullut tasa-arvoisempia kuin
toisista. Toisista on tullut eläimiä, koiraita.
Naiset
ovat itse asiassa muuttuneet rooleiltaan miehiksi, miehenkaltaisiksi
suvereeneiksi ja häikäilemättömiksi vallankäyttäjiksi. He
asuvat lähellä luontoa, jossa kuitenkin on vaaran häivähdys.
Salminen
rakentaa taitavasti, vähitellen, äärimmäisen irvikuvan
tulevaisuudesta, jossa vilisee kuitenkin nyky-yhteiskuntaa riivaavia
epäkohtia, kunhan osaa katsoa rivien taakse. Teoksessa on jopa
satiirisia elementtejä vaikkapa nykyisestä seksuaalivähemmistöjen
kohtelusta. Äidinmaassa monogamia ja ylipäätään vain kahden
naisen väliset parisuhteet ovat moraalisesti tuomittavia.
Sitä,
mitä nykyisin pidetään normina, itsestäänselvyytenä, Salminen
parodioi oivallisesti heijastamalla sen peilikuvan tulevaisuuteen.
Kuitenkin Salmisen dystopia on joidenkin nykyään elävien ihmisten
paratiisi. Tekijä näyttää karmivalla tavalla, että utopia on
aina vaarallinen idea.
Oletus
siitä, että nainen olisi synnynnäisesti miestä korkeampi
moraalinen olento saa Salmisen teoksessa huutia. Kuitenkaan tekijä
ei sorru helppoon revittelyyn vaan ajaa lukijan ajattelemaan. Mitään
valmiita vastauksia tai läpikaluttuja ratkaisuja kirjasta ei löydy.
Sen sijaan tärkeitä kysymyksiä teksti totisesti herättää.
Teos
kyseenalaistaa perinteiset sukupuoliroolit ja lopulta koko sukupuolen
käsitteen. Varsinkin miehen rooli taistelijana ja sankarina on
historiallinen rasite, jota Salminen monessa kohdassa suomii
kuitenkaan alleviivaamatta liikaa. Kun naiset ovat omaksuneet
kyseisen roolin, ovatko he moraalisesti yhtään miehiä parempia?
Tulevaisuus
on synkkä ja tekijän ihmiskuva pessimistinen, joskin hyvin
realistinen. Ihminen on geenien, ympäristön ja kasvatuksen summa,
mikä käy teoksesta viiltävästi ilmi. Silti, kaiken kauhun ja
kärsimyksen keskellä, ihminen rakastaa, tuntee empatiaa ja kokee
toivoa. Maailma kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan, mutta
niin kauan kuin on ihmisiä, on toivoa.