Tunnustan jääviyteni, mutta kirjoitan silti. Se, kuka kertoo, vaikuttaa siihen, miten teksti luetaan. Kerron silti.
Reilu vuosi sitten ilmestyneen yhteiskunnallisen romaanini Punaiset lehdet taustalla kummittelee Frank Wedekindin (1864–1918) omintakeinen pienoistarina Mine-Haha tai Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta. Näin aikoinaan Lucile Hadžihalilovićin elokuvasovituksen Innocence kyseisestä novellintapaisesta ja innostuin siitä niin paljon, että ad fontes oli ainoa vaihtoehto: hankin tuulispäänä Wedekindin alkuperäisteoksen englanninkielisenä käännöksenä. Juuri tämän painoksen romaanini keskeinen henkilöhahmo Tuulikki löytää Kampintorin antikvariaatin alennuskärrystä, koska suomennosta ei vielä silloin ollut olemassa. Nyt on. Tuulikki olisi voinut löytää myös suomennoksen, jos sellainen olisi joskus laadittu, mutta jostain syystä Wedekindin mestariteos on täällä lähes kokonaan ohitettu. Pulchurm est paucorum hominum.
Kustantajani Kovasanan perustaja Jarmo Teinilä päätti romaanini tiimoilta julkaista Mine-Hahan suomeksi. Kirjasen on kääntänyt ja esipuheella varustanut Anne Kilpi. Työ on tehty pieteetillä ja ammattitaidolla, huomauttamisen varaa ei jää. Myös kansikuva on tavattoman onnistunut. Kyseessä on kulttuuriteko, eittämättä. Toivottavasti teos nyt löytää lukijansa.
Romaanissani oudosta kertomuksesta esitetään käytännössä kaksi kilpailevaa tulkintaa. Ystävänsä Katjan kanssa Tuulikki analysoi Mine-Hahan elokuvasovituksia ja alkuperäisteosta, vertailee niitä, etsii syitä tulkintojen erilaisuudelle. Kertoja, käsikirjoittajat, ohjaajat, katsojat, lukijat – kaikki he luovat Wedekindin tarinan mielessään, omien pelkojensa, toiveidensa ja halujensa pohjalta.
Vasta koettaessa kertomus varsinaisesti syntyy ja se syntyy joka kerta uudelleen, kun kokija sen muodossa tai toisessa vastaanottaa. Tuulikin oma tulkinta on varhaiskypsä, emansipatorinen, feministinen. Tarina antaa tytölle avaimet kasvattaa itse itsensä niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Tuulikki on vapaa henki vapaassa ruumiissa, kuten hänen nimestään voi päätellä. Hän omaksuu roolinsa pitkälti Mine-Hahan inspiroimana. Vaikka hän on kirjailijan luomus, hän on totta.
Punaisten lehtien kerronnassa kulkee taustalla paljon synkempi tulkinta, joka hallitsee narratiivia ja romaanin tapahtumia. Omituiseen utooppiseen tai dystooppiseen tyttöjen sisäoppilaitokseen sijoittuva tarina synnyttää oudoissa hengissä outoja mielihaluja, sairaissa sairaita.
Mine-Haha on arvoitus. Siihen kelpaa upottaa ennakkoluulonsa, fantasiansa ja antipatiansa. Se on peili. Kuten hyvä taide aina.
Tarina houkuttelee tulkitsemaan itsensä feministisesti, mutta sen voi lukea myös aikalaisparodiana sinisukka-aktivismista, ellei jopa suoranaisena provokaationa. Heti alussa kertoja, itsekin pienoisnovellin salaperäisessä sisäoppilaitoksessa ruumiillista kasvatusta saanut, kirjoittamishetkellä viisas aikuinen nainen, mainitsee vihaavansa sinisukkia enemmän kuin mitään muuta maailmassa: “Nainen, joka ansaitsee elantonsa rakkaudella, on minun silmissäni korkeammalla kuin nainen, joka alentuu kirjoittamaan följetongeja, kirjoista puhumattakaan.”
Kuitenkin tarina on paraatiesimerkki naisasiasta, mutta taidolla rakennettu, ikään kuin kertoja vain viattomasti kokonaan ohittaisi laitoksen toimintaan ja päämäärään sisältyvät naista alistavat rakenteet. Hän ei näe nuorten tyttöjen ruumiillisessa kasvatuksessa mitään pahaa vaan päinvastoin pitää sitä luonnollisena. Eli toistettakoon Wedekindin kovia kokeneen kertojan Helene Engelin teesi: “Nainen, joka ansaitsee elantonsa rakkaudella, on minun silmissäni korkeammalla kuin nainen, joka alentuu kirjoittamaan följetongeja, kirjoista puhumattakaan.”
Onko kertojan kanta myös tekijän kanta? Wedekind tunnetusti harrasti teatteria ja tanssiesityksiä ja piti käsillään kävelevistä, lyhyeen hameeseen pukeutuneista sorjista neidoista, puhumattakaan painovoimasta, joka avasi hänen eteensä kerrassaan huimaavia näköaloja. Hänen näytelmissään ja tarinoissaan seikkailee seksuaalisuuteensa heräileviä tiedonhaluisia tyttölapsia, turmeltuneita naisia ja perverssejä miehiä.
Klassikkonäytelmä Kevään herääminen kertoo seksuaalisten tunteiden tukahduttamisen aiheuttamasta ahdistuksesta ja murheesta. Aikakauden ummehtuneet moraalikäsitykset johtavat ikäviin tapahtumiin, kuten aina. Toisaalta vapaus, valistus, tieto ja epäily eivät riitä tekemään yksilöstä jalomielistä.
Viiltäjä-Jack, johon myös romaanissani monella tasolla vihjataan ja viitataan, esiintyy Wedekindin Pandoran lippaassa. Päähenkilö Lulu puolestaan on prostituoitu. Alban Bergin samanniminen ooppera, joka perustuu Pandoran lippaan ohella Wedekindin varhaisempaan näytelmään Maahinen, on kirjailijan kuuluisin teos.
Lulu on alun perin ollut tekijän alaotsikossa hirviötragedia. Sellaisia esiintyy kautta historian niin taiteessa kuin yhteiskunnissa. Mine-Haha sivuaa aihetta kuvaamalla nuorten tyttöjen kasvattamista miesten viihdyttäjiksi, nautinnon esineiksi, objekteiksi.
Mitä Wedekind haluaa vanhan viisaan naisensa suulla sanoa? Kysymykseen on mahdotonta vastata. Teos jättää kaiken auki, se on pelkkä tapahtumien ja henkilöiden kuvaus, raskaana symboliikasta ja vihjailuista. Hadžihalilovićin tulkinta kertomuksesta on kenties vielä symbolisempi, vielä vihjailevampi. Elokuvaa on syytetty jopa pedofiliasta, siksi nuoria ovat ohjaajan tytöt ja heidän ankara ruumiillinen kasvatuksensa. John Irvinin vuotta myöhemmin ensiesityksensä saanut tulkinta The Fine Art of Love sen sijaan on suorasukaisempi ja hyvinkin lesboeroottinen, tyttöjen ruumiit jo kurvikkaammat, kutsuvammat, paljaammat.
Naisen ruumis on se pinta, jolle Utopian kartta viime kädessä aina piirretään. Se on myös pohjaton meri, johon toinen tai sama sukupuoli tuntee vastustamatonta vetoa, kaipausta, himoa. Nainen kantaa yhteiskunnan tulevaisuutta sisällään, niin luonto on sen tahtonut, asettanut, pakottanut. Nainen on myös perinteisesti se, joka kasvattaa tulevan sukupolven, ja Wedekindin kertomuksessa tytöt, ruumiillisesti. Nainen, naaras, on elämän kiertokulku, puu, joka hedelmistään tunnetaan.
Juuri tästä syystä naisen ruumis on aina ollut ja tulee aina olemaan poliittisten ideologioiden ja erilaisten intohimojen taistelutanner. Siksi nuorten tyttöjen ruumiillinen kasvatus eri muodoissaan on yhteiskunnan menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden elinehto. Sitä pitää vaalia rakkaudella, rajoilla, hellyydellä ja kurilla. Mutta kenelle tehtävä kuuluu? Kuka hallitsee tytön ja naisen ruumista, kenellä on lupa ja oikeus hallita sitä? Aihe on aina yhtä ajankohtainen.
Kaikki yhteiskunnallisesti merkittävät probleemit palautuvat moraaliin. Onko Wedekindin pienoistarina amoraalinen, immoraalinen vai moraalinen – vai peräti moraliteetti? Näihin kysymyksiin jokainen lukija joutuu vastaamaan itse. Elämä johtaa kuolemaan, tekee meistä kaikista ruumiita, ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.
Näin käy myös Wedekindin kertojalle, järkensä menettäneelle Helene Engelille, heti kirjailijan laatiman lyhyen johdannon ensimmäisellä sivulla. Kertomus alkaa naisen ruumiista ja vastaavasti loppuu siihen, tosin lopussa vain kuoliaaksi pelästymisen muodossa. Siitä on vielä pitkä matka varsinaiseen perikatoon. Mutta hyvää se ei lupaa. Naisen vapautumisessa sisäoppilaitoksen häkeistä on jotain uhkaavaa, jotain pahaenteistä.
Olisiko kenties ollut parempi jäädä muurien turvaan, perinteiseen rooliin, näyttelyesineeksi, rakkauden ammattilaiseksi? Oliko mieleltään syvästi järkkyneen kertojan kuolema rangaistus siitä, että hän sittenkin ryhtyi rustaamaan kokemuksistaan följetongia ja sen myötä tuli – tahtoen tai tahtomattaan – kirjailijaksi?
Ihminen ei voi paeta kohtaloaan. Helene Engel jopa vihjaa, ettei edes kuolema tule vapauttamaan häntä kirjoittamiseen liittyvästä tuskasta, siitä, että työ jää aina väistämättä kesken. Nuorten tyttöjen ruumiillinen kasvatus toimii myös allegoriana kirjailijan pakkomielteelle hioa tekstejään loputtomasti, vielä ruumiinakin, kirjaimellisesti, mullan alla. Kirjailija on oman dekadentin kabareensa tahdoton marionetti, kummitus, joka riivaa piinattua koneistoa, ja jota koneisto riivaa takaisin. Paritanssi ei aina pääty onnelliseen avioliittoon.
Mikä sai kertojan luhistumaan?
Lyhytkin tarina voi kätkeä sisäänsä mittaamattomia syvyyksiä. Kuten me kaikki.