perjantai 5. maaliskuuta 2021

Lännen syvin olemus

Esseearvio Jean Raspailin romaanista Pyhien leiri (suomentanut ja jälkisanoilla varustanut Mika Keränen; Kiuas Kustannus, 2021)


Teos, joka on edellä aikaansa ja näkee tulevan, on väistämättä klassikko. Pyhien leiri lukeutuu itseoikeutetusti joukkoon ja nyt se on vihdoin saatavilla suomeksi. Se on aikamme tärkeimpiä romaaneja – kiistelty ja tunteita herättävä, kuten epäajanmukaiset tarkastelut aina, mutta samalla entistä ajankohtaisempi ja merkittävämpi kaikessa visionäärisyydessään, vulgaariudessaan ja groteskiudessaan. Pyhien leiriä ei varsinaisesti voi kutsua edes pessimistiseksi: se on räävittömän nihilistinen. Raspail murskaa armotta kaiken, mitä länsimaissa viime vuosikymmenet on yleiseksi mielipiteeksi kutsuttu.

Vaikka teos on klassikko, se ei sisällä suuria kasvukertomuksia, syvällistä psykologista luonneanalyysia saati maailmaa syleileviä rakkaustarinoita. Henkilökuvaus on paikoitellen kömpelöä ja ohutta, hahmot hieman liioiteltuja tai peräti stereotyyppejä, mutta se lienee tekijän tarkoituskin. Klassikkoaines tulee vuonna 1973 Ranskassa ilmestyneen Pyhien leirin hämmästyttävän terävästä aikalaissatiirista, joka on lisäksi uskomattoman tarkka kuvaus lähitulevaisuuden eli nykypäivän absurdeimmista ideologispoliittisista ylilyönneistä. Romaania ei voi olla lukematta hirtehisenä irvikuvana tämän päivän poliittisesti korrektista Euroopasta. 

Pyhien leiri on dystooppinen allegoria länsimaiden vanhuudenheikkoudesta ja rappiosta sekä niiden väistämättä aiheuttamasta romahduksesta. Teos on liioiteltu ja paikoitellen absurdi, ellei peräti surrealistinen, mutta miten muuten kuvata ideologisesti kaoottista ja itsetyytyväisyyteensä hukkuvaa modernia länttä? Kyseessä on renessanssin nykyaikaan kohdistama nauru, syvä ja kolkko, tuomitseva ja hyökkäävä, mutta kuitenkin nauru. Ei itku, ei valitusvirsi, ei kaunainen kosto, vaan antiikin jumalten olympolainen nauru. Suohon itsensä laulaneet länsimaat saavat mitä ansaitsevat.

Koko arvio PDF-tiedostona (5 sivua).