Tuulia Matilainen: Hullu koira. Haamu 2015.

Tuulia Matilaisen esikoisromaani lähtee voimalla liikkeelle. Kertoja on taluttaja, jonka tehtävä on saattaa kuolleet, kummittelemaan jääneet henget toiselle puolelle. Hän kuuluu taluttajien ryhmään, jossa on usean naisen ohella vain yksi mies.

Minäkertoja on nimeltään Lena. Hänen toimintansa keskittyy Viroon, jolloin henkien taluttamisen yhteydessä kuvataan maan historiaa ja ihmisten traagisia kohtaloita muun muassa Stalinin kyydityksissä. Kerronta on runollista ja koskettavaa. Tuska tulee iholle. Samalla lukija tutustuu Viron paikallishistoriaan ja luontoon.

Perinteisen kummitustarinan rinnalla tekijä kuljettaa yleisinhimillistä tematiikkaa. Suomalainen etelänaapurissa on tarkkaileva ulkopuolinen, joka tutustuu maahan ihmiskohtaloiden kautta. Kuolleet sielut opettavat minäkertojalle elämää ja virolaisia tapoja.

Henkien auttamisessa on vaaransa. Kuollut voi asettua taluttajan sieluun taloksi, tappaa taluttajansa hitaasti sisältä käsin.

Vähitellen tarinan edetessä päähenkilöstä paljastuu lisää. Silti hän on arvoitus, kuten työnsäkin. Ihmisenä hän vaikuttaa yksinäiseltä, ja sanoo sen suoraankin. Hän on yksin, kuten kummittelemaan jääneet vainajien sielut. Tekijä saattaa vihjata, että me kaikki olemme lopulta yksin. Toiset meistä vain ovat sitä jo eläessään, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Yksinäinen on aina sivullinen, ulkopuolinen tarkkailija. Hän ei sulaudu, ei alistu. Jokin yksinäisessä haluaa pysyä suurista joukoista erillään, mutta kuitenkin hän haluaa myös auttaa kohtalotovereitaan. Lenalla on ystävä, Sirje, joka kuuluu taluttajiin, ja joka usein joutuu pyytämään Lenan apuun, kun Sirje taluttajana ei jostain syystä sovi hengelle.

Lena päätyy ravintoloitsijatuttavansa Tapion pyynnöstä Sibula Villaan, Peipsijärven maisemiin. Siellä hän kohtaa hullun koiran hengen. Majatalo on entinen apteekki.

Huoneiston kuvaamisessa tekijä herättää kuvitelmilla entisistä asukeista ja asiakkaista henget eloon toisellakin tavalla. Majatalossa Lenan kanssa asustaa virolainen Rutt, joka kertoo apteekin menneisyydestä tärkeitä seikkoja.

Lesken pitkä yksinäisyys, hullun koiran henki, ja romanttinen, aavemainen miljöö ampuvat tarinan lopulta eroottisiin korkeuksiin, tavalla, josta on mahdotonta sanoa mitään paljastamatta olennaisia osia teoksen tapahtumista. Vieraiden henkien kohdatessa Lena tuntee sähkön sisällään: ”Huoneissani on kylmä ja lämmin samaan aikaan.”

Romaani muuttuu kauniiksi rakkaustarinaksi, joka samalla huokuu pohjatonta epätoivoa. Yksinäisyys lievittyy vain hetkeksi, kunnes todellisuus iskee vasten kasvoja. Hädässä ystävä tunnetaan.

Huoneissa, seinissä, asuu muistoja, jotka voi herättää eloon mielikuvituksessa. Matilainen kertoo jälkisanoissa, että kaksi kirjan hahmoista perustuu todellisiin henkilöihin. Tekijä on teoksensa sivuilla herättänyt näiden henkilöiden haamut henkiin, ja taluttanut heidät samalla kaunokirjallisuuden historiaan. Harvinaisen kypsä esikoinen.

Jani Saxell: Sotilasrajan unet. WSOY 2014.

”Mielettömässä maailmassa on sama, missä lapsensa menettää.”

Sotilasrajan unet on itsenäinen jatko-osa Jani Saxellin edelliselle romaanille Unenpäästäjä Florian. Jatkoa on tulossa Sotilasrajan unillekin, joten lukija joutuu odottelemaan trilogian päätöstä saadakseen selville erinäisiä asioita. Toisaalta kaksi ensimmäistä osaa seisovat omilla jaloillaan eli teokset voi lukea myös erillisinä kertomuksina. Jos lukee molemmat, kahden ensimmäisen osan järjestykselläkään ei ole väliä: Unenpäästäjä Florianin voi mainiosti lukea Sotilasrajan unien jälkeen. Todettakoon tässä se, että molemmat kannattaa lukea, ja trilogian päätösosaa ei niiden jälkeen voi olla lukematta.

Viisiosaisen järkäleen alku tapahtuu lähitulevaisuudessa. Siinä missä edeltäjä sijoittui Suomen ohella Romaniaan, Sotilasrajan unet painottuu Balkanille, joskin Romaniassakin kyllä vieraillaan. Mukana on jälleen historiaa, taitavaa ajankuvausta ja koskettavia ihmiskohtaloita.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle unesta, jossa Srebrenican kauhut palaavat hollantilaisen rauhanturvaajan Dirkin mieleen. Samalla lukija huomaa, että teoksessa kyse on myös ajankohtaisista asioista, jotka liittyvät islamiin ja maahanmuuttoon. Nyky-Hollannin poliittinen ilmapiiri Geert Wilderseineen nivoutuu heti kättelyssä serbien suorittamaan muslimien joukkomurhaan ja yleiseen uskonnollis-etniseen vihanpitoon.

Kirjan teemat ovat siis valtavia, ikuisia. Ne käsittelevät ihmisyyden peruskysymyksiä, kuten sotaa, vainoa, vihaa, rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuutta ja rakkautta. Ajankohtaisia ne ovat tietenkin aina, mutta vaatii osaamista yhdistää näin suuria teemoja spekulatiiviseen fiktioon ja aikalaiskuvaukseen. Saxell onnistuu mainiosti.

Narratiivi sukeltaa unimuiston jälkeen pidemmälle menneisyyteen, romaanin ensimmäisen osan päähenkilön Dirkin lapsuuteen ja nuoruuteen, käynnistyen vuoden 1972 Hollannista. Vanhempien hippihenkinen vapaudenrakkaus determinoi nuoren kapinallisen näkökulman: vasemmistolaisen pasifistin ja androgyynin asemesta Dirkistä tuleekin sotilas.

Dirkin kokemuksissa jatkuu Unenpäästäjä Florianista tuttu kronologian murtuminen eli kerronta poukkoilee juohevasti nykyisyydestä (oikeammin siis lähitulevaisuudesta) menneisyyteen. Takaumat ja muistot valaisevat ja kommentoivat kerronnan nykyhetkeä. Vastaavasti samoja henkilöitä kuvataan eri paikoissa, joista osa osalta valmistuvan palapelin tavoin muodostuu rikas ja dynaaminen kuva eurooppalaisesta kulttuurista ja sen ilmenemismuodoista. Dirkissä on selvästi myös samaa ulkopuolisuutta, outsideria, kuin Florianissa.

Silta Suomeen tulee UNPROFOR-joukoissa mukana olleen esikuntaupseeri Karlssonin kautta. Joulukuun alussa vuonna 2015 kovien kokemustensa aiheuttamista mielenterveysongelmista kärsivä Dirk vierailee sotilastoveriensa kanssa Karlssonin luona Turun saaristossa. Siellä rauhanturvaajaveteraanit metsästelevät ja muistelevat vanhoja isännän juopotellessa. Matka on jokavuotinen perinne.

Ruotsinlaivalla mukaan putkahtaa voimalla jo aiemmin vihjattu yliluonnollinen elementti. Matkalla Karlssonin luo Dirk ja hänen toverinsa näkevät kaikki saman, oudon painajaisunen. Viittauksia unikatoon ja Florianiin ilmestyy tarinaan. Saxell koukuttaa lukijan hienovaraisilla vedoilla.

Teoksen ensimmäinen osa huipentuu Karlssonin mökillä tapahtuvaan kohtaamiseen salaperäisen Flaviuksen kanssa. Oudot, unenomaiset yksityiskohdat maustavat toiminnallista kliimaksia. Dirkin rooli trilogian päätösosassa jää auki.

Romaanin toisessa osassa pääosaan astuvat Unenpäästäjä Florianista tutut rakastavaiset Ann-Stine ja Florian. Samalla kerronnan nykyhetken painopiste asettuu kotimaan kamaralle, tarkemmin edellä mainittujen pitämään siunauskirottujen reservaattiin uusimaalaisen Räksylän kansankouluun. Saxell kommentoi ironisesti myös ajan ilmiöitä, erityisesti maassamme kohtalaisen suosittua populistista politiikkaa kaikkine ylilyönteineen. Takaumat jatkavat edellisen romaanin kesken jääneitä tapahtumia. Miten Flavius sopii kuvioon, kuka, ja mikä, hän on? Jos lukee Unenpäästäjä Florianin vasta Sotilasrajan unien jälkeen, teosta voi ajatella takaumina myöhemmän osan tapahtumille.

Vastaavasti Balkanin historia saa edelleen lisävalotusta Gani-pojan näkökulmahenkilössä ja kokonaan erillisissä historiaosioissa, jotka jatkuvat romaanin seuraavissakin osissa. Kuten todettua, Sotilasrajan unissa on kaiken kaikkiaan viisi osaa. Gani on lähtenyt Suomeen Ann-Stinen ja Florianin luokse. Myös hän omaa yliluonnollisia kykyjä. Romaani toistaa tässä Unenpäästäjä Florianin kuvausta romanien historiasta. Mukaan tulee jälleen Musta Saara, romanien suojeluspyhimys. Käy ilmi, että myös Bob Dylanista löytyy yhteys häneen. Egyptin arabikevään tapahtumat saavat nekin sijansa romaanissa.

Yksittäisten henkilöhahmojen, kuten Marinan, Sabinan ja Ganin, elämäntapahtumissa tekijä esittää mikrohistorian tasossa makrohistoriallisia tapahtumia. Yksilöiden valinnat ja kohtalot peilaavat tapahtumien suuria linjoja. Näin Saxell oivallisesti purkaa myös ennakkoluuloja ja yleistyksiä, jotka helposti kärjistyvät konflikteiksi moniarvoisessa kulttuurissa. Yksilöä ymmärtämällä oppii ymmärtämään myös sitä kulttuuripiiriä, jossa hän on kasvanut.

Myös rikosylikonstaapeli Sauli Nuortaman tarina jatkuu Unenpäästäjä Florianista. Hänen mukanaan jatko-osaa höystää Suomen lähimenneisyyden tarkastelu voimakkaan yhteiskunnallisella painotuksella. Samalla Saxell kirjoittaa koko Euroopan historian Sarajevon ja entisen Jugoslavian alueen ympärille. Tämän myötä teoksen edetessä lukijan eteen aukeaa vähitellen laajempi perspektiivi Oksidentin pluralistiseen perinteeseen.

Tärkeässä osassa on jo pitkään maanosamme sisäisiä ja ulkoisia rajoja koetellut kulttuurien konflikti, joka ei kuitenkaan ole välttämätön: rauhanomainen rinnakkaiselokin onnistuu. Konflikteja, eri perinteiden ja tulkintojen yhteentörmäyksiä, esiintyy myös eri kulttuuripiirien ja uskontojen sisällä. Saxellilta luonnistuu sen kuvaaminen, Sarajevo keskeisenä näyttämönään.

Kirjailija kutoo merkitysten verkkoja nykypäivästä historiaan ja takaisin. Etnisyys ja uskonto heijastuvat sekä romaanin teemoina että päähenkilöissä. Kylmä, intressipainotteinen suurvaltapolitiikka on aina vaikuttanut myös vähemmistöjen asemaan ja niiden keskinäisiin suhteisiin. Niin se tekee edelleen.

Tapahtumien tiimellyksessä lukija huomaa paikoitellen lukevansa vaihtoehtohistoriaa, jossa esiintyy keksintöjä ja ilmiöitä, joita ei oikeasti ole olemassa. Tämä fantasiaelementti lisää romaanin kiehtovuutta olennaisesti. Oikeastaan se tekee romaanista syvällisellä tavalla filosofisen.

Vaihtoehtohistorialliset skenaariot olisivat voineet aivan hyvin tapahtua. Yksittäiset tapahtumat voivat sysätä – siis olisivat voineet sysätä – yksilöiden ja maanosien kohtalot toiseen suuntaan kuin todellisessa historiassa. Salafistien haikailema Kalifaatti, jonka julma islamistijärjestö Isis todellisuudessa on jo perustanut uudelleen, nousee kirjassa tärkeään rooliin.

Teoksen historialliset osat alleviivaavat makrohistoriallisten vaihtoehtoskenaarioiden sattumanvaraisuutta: yksi ihminen, kuten Slobodan Milošević, elämäntapahtumineen, tekoineen ja niiden heijastusvaikutuksineen, voi sysätä valtioiden rajat, yhteiskuntamallin ja jopa niiden olemassaolon lakkauttavan historian liikkeelle. Se, mitä on oikeasti tapahtunut, voisi aivan hyvin tapahtua enemmän tai vähemmän eri tavalla, tai olisi voinut. Eri vaihtoehtoja pohtimalla menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden vuorovaikutukseen tulee nyansseja. Jokin sinällään pieni yksittäinen teko yhdistettynä tiettyihin olosuhteisiin voi saada ratkaisevan merkityksen historiassa.

Saxell ei kirjoita poliittisesti korrektia, kulttuurirelativistista vaihtoehtohistoriaa. Lukija joutuu aidosti pohtimaan, millaisia kehityskulkuja nykyajan ilmiöistä voi todellisuudessa seurata. Erilaiset totalitaariset suuntaukset taistelevat jatkuvasti kannattajien suosiosta ympäri maailmaa. Lahkoutuminen ruokkii lahkoutumista, konfliktit kärjistyvät, kun sisä- ja ulkoryhmän välille vedetään jyrkkä raja: Sotilasraja.

Flavius ja Osattomien armeija ilmentävät vallankumousromantiikkaa, joka kiehtoo ihmisiä vuosisadasta toiseen. Sorretut ja solvatut, kansallismieliset ja internationalistit nousevat toistuvasti maailmanhistoriassa kapinaan, ja ääriainesten kansankiihotus uppoaa aina hedelmälliseen maaperään. ”Kuten veljesmaa Venäjällä, mustimmat nationalistit ja punaisimmat puhdistuskommunistit mahtuvat hyvin samaan kulkueeseen”, kommentoi viisas kertoja Sotilasrajan nähdessä unta (s. 410). Vallankumouksissa ja kapinoissa kyse ei ole hyvän ja pahan kosmisesta taistelusta, asioilla on muitakin sävyjä kuin musta ja valkoinen.

Mullistusten myötä maailma muuttuu, kenties pahemmaksi, kenties paremmaksi. Pitkässä juoksussa toivottavasti paremmaksi. Tekijä vaikuttaa pessimistiseltä, mutta samalla teos huokuu toivoa ja inhimillistä lämpöä. Saxellin spekulatiivisen fiktion sydämessä sykkii todellisuutta veitsenterävästi syväluotaava yhteiskuntakriittinen realismi: ”Ja ihminen? Niin, ihminen on viallinen. Katutappelijan särjetty pullo, kranaatin sokka, liekinheittimen säiliö, kalastussiima, jolla kuristaa. Ihminen tekee maailman omaksi kuvakseen, muuttaa kaiken liikenevän Viikatemiehen varustevyöksi.” (S. 413.)

Neljännessä osassa, jonka näkökulmahenkilönä on Mersada-niminen nainen, tapaamme nyky-Venäjän johtoa ja tutustumme maan lähihistoriaan, sopivan vaihtoehtoisesti ryyditettynä. Tekijä sivuaa Ukrainan sotaa kirjoittaessaan pistävää satiiria Batman ja Robin -parivaljakosta, jotka tunnetaan myös nimillä Tuimapää ja Idealisti. Juonelliset tapahtumat ja henkilöhahmoihin liittyvät takaumat painottuvat Pietarin alueelle. Samalla lukija pääsee kurkistamaan Leningradin piirityksen traagisiin tapahtumiin. Kovia kokeneen Mersadan menneisyys valottaa edelleen Balkanin alueen karua lähihistoriaa.

Teoksen viides ja viimeinen osa kertoo Florianin ja Danielan rakkaustarinan. Unenpäästäjän nuoruudenrakkaus on tuttu jo trilogian avausosasta, tässä parin kohtaaminen saa lisävalaistusta. Saxell kuvaa hullua rakkautta loistavasti. Yllätyksiäkin on luvassa. Trilogian päätösosaan jää vielä paljon setvittävää.

Romaanin loppuun kirjailija on sijoittanut sanaston, Sotilasrajan silmänräpäyksiä eli tärkeitä historiallisia tapahtumia, kiitokset, joissa romaanin syntyprosessia ja taustatutkimusta hieman avataan, sekä varsin laajan kirjallisuusluettelon. Lisätietoa haluavalle lähteitä siis riittää: tekstin ulkopuolella on vaikka mitä.

Saxellin proosan ytimessä on oikeudenmukaisuuden eetos. Hänen kertojaäänensä jatkaa ansiokkaasti kaunokirjallisen humanismin eurooppalaista traditiota. Tekijä kirjoittaa selkeästi ja luo eri genreistä omaperäisen, tiukkoja määritelmiä pakenevan yhdistelmän. Kaunokirjallisuus ja historia punoutuvat romaanissa toisiinsa saumattomasti. Tuloksena on kansainvälisestikin merkittävä teos, suurtyö, klassikko. Sotilasrajan unet pitää ehdottomasti myydä ulkomaille. Maailma ansaitsee sen.

Tuomas Saloranta: Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia. Kuoriaiskirjat 2014.

Tähtivaeltaja 1/2015

Ansioitunut kirjailijakustantaja Tuomas Saloranta on koonnut laajasta novellituotannostaan kymmenen kauhutarinan tiukan paketin. Kaikki kertomukset on julkaistu aiemmin ja tekijä valottaa valintaprosessia ja genren rajausta kokoelman alkuun sijoitetussa johdanto-osiossa.

Teos käynnistyy voimallisesti novellilla Keväistä kauhua lenkkipolulla. Ihmisvihaajalta vaikuttava vainoharhainen lenkkeilijä kuvailee Helsingin Lapinlahteen suuntautuneen kuntoilupyrähdyksensä kuluessa tapahtumia ja vaikutelmia, joiden myötä vähitellen avautuu odottamaton selitys monelle tarinan aiemmin oudolle yksityiskohdalle. Loppuhuipennuskaan ei jätä kylmäksi. Mukana on lisäksi aimo annos tekijälle ominaista mustaa huumoria.

Lovecraftilainen Mahtavat Ammoiset kulkee bibliofiilisestä Punavuoresta Ruoholahden ja Lepakon kautta kalaisaan Lauttasaareen. Kertoja jäljittää antikvariaattia pitävälle ikinuorelle Allan-sedälleen erästä kirjaharvinaisuutta ja joutuu seikkailuun, josta ei viinaa eikä yllätyskäänteitä puutu. Tarinassa on paljon sisäpiirivitsejä ja hienoja detaljeja Lovecraftin tuntijoille. Näitä löytyy kokoelman muistakin novelleista.

Pyörätuolimummo ansaitsee kunniamaininnan. Se on oikeasti pelottava ja nousee suomalaisten kauhunovellien klassikoiden joukkoon. Saloranta luo tehokkaasti, pienin vedoin piinaavaa tunnelmaa. Onnistunut loppukesäisen Helsingin miljöökuvaus täydentää lukunautintoa.

Seuraavat kertomukset eivät yllä kolmen ensimmäisen tasolle, mutta jokainen niistä puolustaa kyllä paikkaansa kokoelmassa. Mukana on muun muassa zombeja, sammakoita, lonkeroita, weljeskansain kadonnutta taikaperinnettä ja jopa kansalliskirjallisuutta harrastava uuden ihmiskunnan kantaisä.

Eräät novelleista kommentoivat jossain määrin maamme karua menneisyyttä ja myös nyky-yhteiskunnan epäkohtia. Huumoria on kosolti tarinoiden jatkeena. Monissa novelleissa pilkahtelee ilahduttavalla tavalla suomalainen perinne ja historia.

Saloranta on liittänyt kokoelman loppuun selitysosan, joka avaa novellien taustoja. Kokonaisuus osoittaa, että tekijä on maamme korkeatasoisimpia kauhunovellisteja.

Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus – Kauhutarinoita. Haamu 2014.

Kahden tekijän yhteisen novellikokoelman avaa Henry Ahon rapsakka ihmissusitarina Äidin tyttö, jonka vankasti päälausepoljentoisen alun jälkeen kertojaisän rinnalle nousee sattuvasti nimetty nimihenkilö, 8-vuotias Aalo. Isän sutena oleminen toimii myös parodisena allegoriana suomalaisen perusmiehen raavaimmille pyrinnöille ja toiveille äijäruokaa myöten. Vaimokin tykkää susisiipan väkevistä lemmenpyrskähdyksistä – tai ei ainakaan valita. Novellin loppu palauttaa perhearvot kunniaan, susi on sudelle susi. Tarina on jäntevästi kirjoitettu ja etenee rivakasti. Huumoriakaan ei käänteistä puutu.

Jaana Ala-Huissi vastaa Verisukulaisella ja tästä tekijät jatkavat vuorovedoin kokoelman loppuun saakka. Ratkaisu on kirjan alkupuolella onnistunut, etenkin kun Ala-Huissin novelli on vahvassa intertekstuaalisessa suhteessa Äidin tyttöön. Lisäksi siitä lähtee omiakin lankoja ihmissusitarinaperinteeseen. Tällainen suunniteltu synkronisiteetti – tai leibniziläisittäin ennalta säädetty harmonia – on osaavissa käsissä maukasta särvintä kirjalliselle leivälle. Ala-Huissin kertomus on kokoelman avausnovellia hienovaraisempi, joskin verisukulaisuus ja perhearvot ovat siinäkin ratkaisevassa roolissa. Sukunsa arvoitusta selvittäessään päähenkilö Kirsi ymmärtää perimmäisen olemuksensa isoäitinsä mökillä.

Myös seuraava novellipari on toisiinsa kietoutuneena outoudessaan kiehtova. Nyt mukaan hiipii surrealistisia sävyjä ja aistillisempaa erotiikkaa. Ala-Huissin kertomus Peili kuitenkin jatkaa perhesuhdemotiivia varsin traagisissa merkeissä. Päähenkilön sairas äiti nousee omituisten tapahtumien keskiöön. Ahon novellin minäkertojana toimiva poika puolestaan suhtautuu äitiinsä ilman mustia varjoja. Kerro kerro kuvastin.

Ja kuvastin kertoo. Pallottelu jatkuu seuraavaankin novelliin Kauneus, viisaus ja ikuisuus, jossa Aho jatkaa Ala-Huissin peiliteemaa. Kertomus tuo etäisesti mieleen itsensä Edgar Allan Poen, joskin mukana on lapsilta kiellettyä materiaalia, jota Poe ei olisi aikansa moraalisessa ilmastossa voinut kuvitellakaan novelleihinsa sisällyttävänsä. Aho kuvaa muissakin tarinoissaan seksuaalisuutta verevästi.

Ala-Huissi palaa mökkeilyn pariin tarinassaan Metsä, joka kertoo toimittajasta, jonka juttu katoaa. Taas on mummo mökissään, tekojärven rannalla, ja kissakin löytyy. Harvinaisempiakin luontokappaleita on luvassa. Tarina on arvoituksellinen ja pistää miettimään. Kenties mukana on pilkahdus ekovihreyttä.

Seuraavien novellien tapahtumapaikka on sama: metsä. Ahon Konejätti ei onnistu, koska vanha, jo lähtökohtaisesti hetteikköinen outojen tapahtumien uniselitys siirrettynä toiseen potenssiin on sekin käytetty monituiset kerrat. Inhimillistä tuhovimmaa hurmeinen tarina silti ironisoi linkolalaisittain komeasti. Nyt olisi kuitenkin jo syytä vaihtaa maisemaa: Suomi ei elä pelkästä metsästä.

Turha toivo. Ala-Huissin novelli Aita paljastaa heti kättelyssä, että aidan takana oli metsä. Lisäksi tarina kierrättää jo aiemmissa tekijän novelleissa olleen uhkaavan vesistön ja oravan. Hieman laajemmalla skaalalla, ilman kiusallista toistoa, tämäkin kertomus olisi ollut huomattavasti parempi. Ei siinä sinänsä ole mitään suurempaa vikaa, mutta samojen teemojen, miljöiden ja elementtien vyörytys ei näin ohuessa novellikokoelmassa kestä pidemmän päälle. Biosfäärissä riittäisi kyllä diversiteettiä muunkinlaisiin ideoihin.

Näistä Henry Aho tarjoilee oivallisen esimerkin novellissaan Mytty, joka kohoaa kokoelman parhaaksi. Perheessä pitkään säilynyt, kertojaäidin merimiesisän aikoinaan matkoiltaan tuoma vanha nukke, päätyy lopulta perheen tyttärelle, joka haluaa ommella Mytylle kasvot. Saksankielinen sana unheimlich on tuttu oudon kauhun ystäville ja tässä se on enemmän kuin paikallaan.

Kuinka ollakaan, äiti, tytär ja nukke esiintyvät Ala-Huissin Myttyä peesaavassa novellissa Talo, jossa merimiesisän perintötalo muuttuu tietenkin mummonmökiksi. Pitäähän sitä melkein jokaisessa tarinassa mummo ja mökki olla. Tai mummonmökki. Kaupan päälle Talo tarjoilee kissan, uhkaavan vesielementin ja – mummon. Kyllä. Orava on sentään vaihtunut varikseksi.

Vaikka Ahon Pientä laittoa vaille pysyy mökkikauppateemassa, on novelli mestarillinen. Toisistaan vieraantuneen avioparin kertojamies, jolle vaimo ei suo eroa, alkaa remontoida muutama vuosi sitten ostamaansa mökkiä. Askareidensa ja saunomisen lomassa, siipan piipahtaessa pari kertaa vierailulla, miehen narratiivin vaimometaforat napsahtelevat iloisesti kohdilleen, lantiolta rintoihin. Vaimon ja aviomiehen suhde on perikansallinen eli pakkashuuruinen. Novellissa esiintyy myös naapurimökin mies, joka hänkin edustaa suomalaista perinnettä parhaimmillaan. Huumori on lämmintä ja oivaltavaa. Olisi rikos paljastaa, mitä tästä viileästä mökki-idyllistä lopulta seuraa.

Huolimatta siitä, että Ala-Huissin seuraavakin tarina sisältää metsämökin ja parikin vesielementtiä, on se tekijän paras kokoelmassa. Balladinomaisessa kertomuksessa Untamo-niminen mies kuulee Jumalan äänen, ja se saa hänet tekemään erilaisia ikävähköjä asioita, joihin tekijä yhdistää taitavasti uskonnollista ja seksuaalista hurmosta. Vaalean lihan värinä, synnin viettelys ja virtaavan veden loiske tulevat iholle. Lopussa mukaan putkahtaa vieläpä kristologinen elementti, joka liittyy kansanperinnetyyliseen huipennukseen. Isiltä perittyyn mittumaariviisauteen on syynsä.

Tekijät kokeilevat kannuksiaan myös vedenneitoromantiikassa, mutta kummankaan tulos ei ole kovin kummoinen. Sanomattakin selvää, että uhkaava vesielementti ja Ala-Huissin väistämätön mökki latistavat tunnelmaa entisestään. Ala-Huissin Osasto on kuitenkin jo edeltävää vedenneitotarinaa huomattavasti onnistuneempi novelli, vaikka se hieman mukaileekin Ahon He kutsuvat häntä Parantajaksi -kertomusta. Molempien tarinoiden aiheena on kertojan kanssa samassa laitoksessa oleva outo nainen. Ahon hoitajanovelli sisältää jälleen väkevää eroottista kuvausta, kun taas Ala-Huissilla nainen on hoitolan asukki ilman seksuaalisia virityksiä. Osasto lähestyy tieteisaihepiiriä ja on sikälikin ilahduttava poikkeus tekijän valikoimassa.

Seuraa muutama perinteisempi kummitustarina, joista Ala-Huissin Silta ansaitsee erityismaininnan kertojaratkaisustaan. Se eroaa kirjoittajan muista novelleista edukseen ja on muutenkin kokoelmassa hänen parhaimmistoaan. Ahon olfaktorinen haamupastissi Naisen tuoksu puolestaan sortuu 70-luvun Jallun lukijakirjeiden tyyliä tahattomasti parodioivaan toilettiaktiin ja käänteissään liialliseen melodramaattisuuteen.

Ala-Huissin vastaus pornoteemaan on Kristallipallo, joka sisältää hauskoja oivalluksia, dantelaista intertekstuaalisuutta, ja kaupan päälle, ei niin yllättäen, mustan kissan. Yksinäisen aikamiespojan virtuaaliset naisseikkailut olisivat voineet päättyä paremminkin.

Kokoelman avausnovellien intertekstuaalinen leikki menettää valitettavasti tehonsa heti seuraavissa kertomuksissa, joissa sama idea on tietenkin tårta på tårta. Tämä toisto jatkuu kokoelman loppuun asti. Maltillisemmin käytettynä se olisi toiminut tehokeinona, mutta jatkuessaan ja jatkuessaan idea alkaa puuduttaa. Muutenkin kirjaa luonnehtii paikoitellen turhan kierrätyksen maku. Samat ideat ja elementit tulevat liian usein vastaan.

Yksittäin luettuna novellit eivät tietenkään kärsi mainitusta ongelmasta, mutta mitä ilmeisimmin tekijöiden ajatuksena on nimenomaan ollut punoa tarinat hauskasti yhteen. Tässä he ovat menneet liiallisuuksiin, mikä harmillisesti syö kokonaisuuden ansioita. Toisaalta onnistuneet kertomukset, kuten Ahon Mytty ja Pientä laittoa vaille, nousevat sitä paremmin esiin.

Kaksi viimeistä novellia olisi kannattanut jättää kokonaan pois, koska niiden roolina on päätyä turhaksi täytteeksi. Päätösniminovelli osoittautuu kaiken lisäksi teoksen keskeisen ongelman, temaattisen toiston ja novellien keskinäisen riippuvuussuhteen, apoteoosiksi, epäonnistuneen idean alleviivaukseksi: kaikki liittyy kaikkeen. Muuta sisältöä sillä ei ole. Kokoelman alku lupaa hyvää, mutta perusidea sortuu lopulta liialliseen näppäryyteen.