Ansioituneen suomikummaaja
Anne Leinosen uuden novellikokoelman avaavassa nimikertomuksessa
pieni Felix-poika pitää tulitikkurasiassa salaperäistä jumalaa,
joka kertoo hänelle asioita. Pullapitkodramaturgiaa noudattava
salapoliisi- ja tieteistarinan sekoitus sisältää lukuisia
selittämättömiä yksityiskohtia, jotka pakottavat lukijan
miettimään.
Yksi kerrontalinja seuraa Felixin ja oudon vanhan miehen kanssakäymistä, toinen Felixin äidin rouva Dahlian ja etsivä Acroyn työskentelyä pojan löytämiseksi. Jumaluus, keinomuistot, friikit, etsivä Acroyn työnkuva ja moni muu asia viittaavat jonkinlaiseen tulevaisuuteen, jossa on dystopian piirteitä. Kertomus nyrjähtelee tuon tuosta, mutta jännitys säilyy loppuun saakka ja kulminoituu vielä astetta suurempaan arvoituksellisuuteen. Jumalia on monenlaisia, mutta tärkeintä jumaluudessa ei ainakaan ole suuri koko. Novelli on taattua Leinosta.
Talo jota en näe on päältä katsoen epäsuhtainen rakkaustarina vanhemman miehen ja nuoremman naisen välillä, mutta sisältää kauneuden ja intohimon rinnalla outoja elementtejä, jotka jäävät vaille selitystä. Kertojaminä rakastaa Karinia ja saa vastarakkautta, mutta silti kerrontaa hallitsevat epävarmuus, pelko ja vieraantuneisuus. Rakastavaisten maailmat eivät kohtaa – eivät voi kohdata, paitsi epämiellyttävässä tapaamisessa Karinin miespuolisten koulukavereiden kanssa. Jopa seksi on miehen näkökulmasta jotenkin uhkaavaa, vaikka hän antautuukin siihen täydestä sydämestään ja tuntee syvällistä täyttymystä. Heti aktin jälkeen mies kuitenkin vetäytyy takaisin pelkojensa kurimukseen.
Yksi kerrontalinja seuraa Felixin ja oudon vanhan miehen kanssakäymistä, toinen Felixin äidin rouva Dahlian ja etsivä Acroyn työskentelyä pojan löytämiseksi. Jumaluus, keinomuistot, friikit, etsivä Acroyn työnkuva ja moni muu asia viittaavat jonkinlaiseen tulevaisuuteen, jossa on dystopian piirteitä. Kertomus nyrjähtelee tuon tuosta, mutta jännitys säilyy loppuun saakka ja kulminoituu vielä astetta suurempaan arvoituksellisuuteen. Jumalia on monenlaisia, mutta tärkeintä jumaluudessa ei ainakaan ole suuri koko. Novelli on taattua Leinosta.
Talo jota en näe on päältä katsoen epäsuhtainen rakkaustarina vanhemman miehen ja nuoremman naisen välillä, mutta sisältää kauneuden ja intohimon rinnalla outoja elementtejä, jotka jäävät vaille selitystä. Kertojaminä rakastaa Karinia ja saa vastarakkautta, mutta silti kerrontaa hallitsevat epävarmuus, pelko ja vieraantuneisuus. Rakastavaisten maailmat eivät kohtaa – eivät voi kohdata, paitsi epämiellyttävässä tapaamisessa Karinin miespuolisten koulukavereiden kanssa. Jopa seksi on miehen näkökulmasta jotenkin uhkaavaa, vaikka hän antautuukin siihen täydestä sydämestään ja tuntee syvällistä täyttymystä. Heti aktin jälkeen mies kuitenkin vetäytyy takaisin pelkojensa kurimukseen.
Kertojaminä kokee olevansa muinaismuisto, joka elää eri maailmassa kuin muut. Mies on lääkäri, mutta jokin hänessä on pahasti vinksallaan. Kyse voi olla patologisesta omistushalusta, joka ei milloinkaan voi tyydyttyä kokonaan. Novellissa arkiseen romantiikkaan yhdistyy lähes kauhuelementtinä kertojan synkkä ulkopuolisuus. On kuin hän olisi kummitus ihmisten maailmassa tai päinvastoin ihminen kummitusten maailmassa.
Tarinasta tarttuu kirjalliseen kitalakeen miellyttävän häiritsevä jälkimaku. Novelli on kansainvälisestikin huippuluokkaa, sen voi huoletta nostaa vaikka Ian McEwanin tai Joyce Carol Oatesin onnistuneimman kinkkisen lyhytproosan rinnalle.
Kutsuvat sitä kuolemaksi jatkaa vaikeasti tulkittavien novellien sarjaa, mutta dystopia- ja tieteisteema on siinä hallitseva. Mukana on kansanperinne-elementtejä, eräänlaista sielunvaellusta ja shamanismia.
Näkökulmakertoja vuorottelee Jolankan ja Arankosin välillä. Jolanka on käynyt rajan tuolla puolen, kuoleman maailmassa, mutta tulee takaisin ja toipuu. Leinonen sekoittaa folkloristiikkaan oivallisesti tietokonekoodausta, jopa repliikkejä myöden: Arankosin isoäiti, joka jotenkin on jatkuvasti läsnä poikansa tietoisuudessa, vaikka on kuollut, puhuu kuin virtuaaliolento, joka hän mitä ilmeisimmin onkin.
Kertomus sisältää myös kosolti romantiikkaa ja kalevalaista jylhyyttä. Tulevaisuuden maailmassa on piirteitä meidän maailmastamme, mutta todellisuus, jossa elämme, on tuhoutunut, ja tilalle on tullut jotain aivan muuta – tutunoloista, mutta silti pelottavan vierasta.
Novellissa tekijä pohtii kuoleman olemusta ja ajatusta tuonpuoleisesta, sekä yksilön tietoisuuden siirtämistä tietokoneeseen. Millainen olisi taivas, joka sijaitsisi keskusmuistissa? Millainen Jumala sitä hallitsisi? Entä millainen on se todellisuus, jossa elämme, mistä se koostuu, ja kenen todellisuus se on? Keitä me olemme ja mistä tulemme?
Novelli Nahat kiehtoo salaperäisyydellään ja primitiivisyydellään. Se kertoo Veita-nimisestä naisesta, jonka iholle on kirjoitettu tarinoita. Hän on ihontaja, joka luo nahkansa aina tietyin väliajoin, perinteisessä rituaalissa, johon kyläläiset osallistuvat. Tapahtumat sijoittuvat jonkinlaiseen tulevaisuuteen, jossa on menneen maailman piirteitä. Historiaan vihjataan vain pari kertaa, hyvin varovaisesti ja epämääräisesti. Lukija saa itse kuvitella, millaisessa maailmassa kertomus tapahtuu ja mitä aiemmin on tapahtunut.
Veita on tarinan alussa tullut kylään ja tapahtumat etenevät hienovaraisesti vihjaillen. Naisen iho, nahka, sisältää taikavoimia, tarinoita, historiaa. Veita on eräänlainen tietäjä tai noita, jota kunnioitetaan ja mielistellään. Hän ei ole ainoa lajiaan, ihontaja on perinnerooli, johon yksilö valikoituu. Leinonen kuvaa nahanluomisrituaalin väkevästi. Jotain kuitenkin tapahtuu sen aikana, tai sen jälkeen, koska Veitan uusi nahka säilyttää tuntonsa eikä vanhasta siirry siihen tietoja, kuten aina ennen nahanluonnin yhteydessä.
Kylästä Veitaa lähtee seuraamaan Kaimo-niminen nuorukainen, jolla on hallussaan Veitan vanha nahka. Sen avulla mies kiristää naisen kirjomaan ihonsa, jotta häntäkin luultaisiin ihontajaksi. Hän myös käyttää naista seksuaalisesti hyväkseen ja kirjotulla ihollaan saa kylän nuoremmiltakin naisilta auliisti palveluksia osakseen. Veita on kuitenkin neuvokas nainen eikä alistu Kaimon komentoon. Novellin loppu on todella komea ja jättää paljon tulkinnanvaraa, kuten pitääkin.
Tarinan voi lukea allegoriana kirjailijan työstä: nahkaan, ihoon, kirjoitettu historia ja tarina on kuin romaani tai novelli. Ihmiset lukevat sen, ottavat sen itselleen, ja sen jälkeen kirjailijan pitää luoda nahkansa ja kirjoittaa taas uusi. Vanha jää kuitenkin kummittelemaan uuden taustalle ja muistuttaa olemassaolostaan jatkuvasti. Lukijat imevät kirjailijan sydänverta (tarinoita) sekä kirjoista että mediaseksikkäistä haastatteluista (yksityisasioita, kuten henkilöhistoriaa) ja kirjamessuesiintymisistä (jo ajat sitten kirjoitettuun palaamista). Se on usein juuri niin tuskaista kuin Veitan nahanluonti: eräänlaista masokismia.
Tieteisnovelli Sanojen mahti käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin Kutsuvat sitä kuolemaksi. Sanojen mahti tapahtuu nimettömäksi jäävällä planeetalla. Maasta planeetalle on saapunut suurlähettiläs van Leeden mukanaan kissa, joka on oikeasti vieraan elämänmuodon edustaja, prosakki. Niitä on ilmestynyt maapallolle kymmenen vuotta sitten ja niillä on kyky vaikuttaa ihmisten elämään, toisin sanoen ne pystyvät muuttamaan tapahtumia, tekemään ihmisistä onnellisia. Sattumaa ei liene se, että prosakin nimi on lähes sama kuin ”onnellisuuspilleri” Prozacilla.
Planeetalla suurlähettiläs etsii käsiinsä Lakatos-nimisen miehen, jonka apua maassa tarvitaan. Planeetalla ei puhuta, joten Lakatos joutuu käyttämään syntetisaattoria kommunikoidakseen naisen kanssa. Mies on menettänyt vaimonsa ja lapsensa planeetalla olevaan repeämään, joka on jonkinlainen aukko ajassa tai vastaava todellisuuden vääristymä. Sellaisesta ikuisuuksia olemassa olleet prosakitkin ovat tulleet ihmisten maailmaan.
Kerronnassa on välillä Lakatoksen näkökulmaa kursiivilla, mutta pääkertojaminä on van Leeden, josta novellin edetessä ja varsinkin lopussa paljastuu yllättäviä seikkoja. Prosakit ovat auttaneet häntä Maassa, ja pian käy ilmi, että ne ovat vaikuttaneet moneen muuhunkin asiaan. Auttaako suurlähettilään mukana tullut prosakki Lakatosia saamaan perheensä takaisin? Vai onko prosakeilla muita suunnitelmia? Novellin luettuaan kissoja tulee taatusti katsottua uusin silmin.
Ken vainajia muistelee on klassinen kauhuballadi, jossa on kansanperinteen sävyä ja pakanallisia elementtejä. Tarina on romanttinen ja traaginen, se aukenee vähitellen pienistä vihjeistä ja muutamasta shokeeraavasta kohtauksesta.
Näkökulmahenkilönä toimii Lauri-niminen nuorukainen, jolla on kutkuttavan salaperäinen side juuri kuolleeseen Maaret-neitoon. Kyse on melkein kielletystä rakkaudesta – jos ei kielletystä niin ainakin torjutusta, unohdetusta. Kauneus sekoittuu tehokkaasti hiipivään pelkoon ja kauhuun. Leinonen kutoo todella meheviä tarinoita folkloristiikan, kauhun ja suomikumman aineksista.
Tuonenkalma, surmansuitset jatkaa loistavasti kauhuballadin saralla. Se on suomalaista kansanperinnettä ja ihmissusimytologiaa yhdistelevä kertomus Tuomikista ja hänen varsin omalaatuisesta perheestään. Tuore pikkuveli osoittaa jo syntyessään, mikä hän on susiaan.
Kasvaessaan pikkuveli tarvitsee Tuomikin apua, koska äiti hylkää heti alussa lapsen suolle. Keskeisessä roolissa tarinassa on myös Tuomikin ja hänen isänsä ongelmallinen suhde. Novellissa yliluonnollinen on läsnä arjessa ja miljöönä perinteinen suomalainen maaseutu. Kertomuksessa on monta upea yksityiskohtaa ja loppu on kerrassaan mestarillinen.
Tilastollisesti syyllinen on herkullinen satiiri tilastollisten menetelmien laajasta soveltamisesta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja arkeen. Näkökulmahenkilö Leon saa jo lapsena huomata, kuinka tarkasti tilastot pätevät yksilöön, myös häneen. Koulussa vierailevat harmaapukuiset tilastomiehet saavat Leonin syyllistymään tekoon, jonka avulla hän luulee pelastaneensa itsensä.
Myöhemmin Leon siirtyy terveysministeriön palvelukseen ja elää kunnon kansalaisen elämää, kunnes kohtaa naisen, Yvonnen. Biologiset vietit ja Leonin pimeä puoli sekoittavat miehen elämän hetkeksi.
Paetessaan alhaisia viettejään ja mielihalujaan sekä pelkoa syyllisyydestä Leon työskentelee niin kuumeisesti, että hänet kutsutaan johtajan pakeille. Luvassa olisi ylennys ja palkankorotus, mutta Leon valitsee siirron rikollisuusvirastoon. Siellä hän pääsee käsiksi myös menneisyyden tilastoihin ja seulontoihin. Leon alkaa etsiä merkintöjä, jotka liittyvät hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän työskentelee taas niin ahkerasti, että hänet palkitaan ruhtinaallisesti rikostapausten selvittämisestä.
Novellin kafkamainen kurimus ja päähenkilön jatkuva syyllisyydentunto lämmittävät kirjallisuuden ystävän mieltä: vainoharhaisen Leonin pitää välttää tilastojen osuminen häneen itseensä keinolla millä hyvänsä. Mitä hysteerisemmin Leon uppoutuu tilastojen ja seulonnan maailmaan, sitä syvemmälle suohon hän uppoaa. Samalla novelli kasvaa tapahtumien edetessä pirulliseksi kritiikiksi nyky-yhteiskunnan yltiöbyrokraattisista ja jatkuvaa tehokkuutta tähdentävistä piirteistä.
Mikä sopisikaan novellikokoelman päätöstarinaksi paremmin kuin Oliverin kirja, joka kertoo Oliver Twist -nimisestä pojasta, joka elää tulevaisuudessa, jolloin paperikirjat ovat äärimmäisen harvinaisia. Sähköisessä muodossa teoksia saa vapaasti jakaa ja muokata, mutta Oliveria kiehtovat nimenomaan vanhat paperikirjat. Hänen naapuriinsa muuttaa pian Margaret -niminen nainen, jolla on vanhoja huonekaluja ja kirjoja. Hän antaa Oliverille yhden niistä, runokirjan.
Leinosen novellin Oliver Twist ei ole esikuvansa tavoin orpo, sillä hänellä on vanhemmat, mutta yksin hän on ajatustensa ja toiveidensa kanssa, joten käytännössä hän on kuin maineikas fiktiivinen edeltäjänsä. Kun kertomus etenee, Oliver saa selville uusia asioita itsestään ja vanhemmistaan. Nomen est omen. Isän löydettyä Margaretin lahjoittaman kirjan tarinaan tulee mukavasti ytyä: Margaretkaan ei ole sitä miltä alussa vaikutti ja kirjamaailman termistö ja käytännöt pätevät novellin tulevaisuudessa myös ihmisiin. Kun kuvioon ilmaantuu vielä taidokas piirtäjä Amy, Oliverin koulukaveri, ja ilkeä Jash, rinnastukset nousevat korkeimpaan potenssiin. Leinosen analogiat ovat nerokkaita.
Margaretin sukunimeä voi arvailla ja novellin lopussa se paljastuukin, joskin sen alusta puuttuu tavu. Kenties joku ilkimys on editoinut Margaretin sukunimeä sen sähköisessä muodossa?
Tällä novellikokoelmallaan Anne Leinonen osoittaa jälleen kuuluvansa suomikumman terävimpään kärkeen. Onneksi vielä löytyy kustantajia, jotka uskovat tekijöihin niin paljon, että julkaiset novellikokoelmiakin, vaikka ne eivät maassamme mikään kultakaivos olekaan.
Leinosen novelleja – osa samoja kuin tässä suomenkielisessä kokoelmassa ja aiemmassa Valkeita lankoja -kokoelmassa – on nyt myös saatavilla englanniksi, joten jos haluaa yllättää ulkomaalaisen, englantia taitavan ystävänsä todella iloisesti, parempaa kirjalahjaa on vaikea kuvitella. Pienen rasian jumala ja muita novelleja sopii suomea taitaville vaativimpaankin makuun.