Sofi Oksanen: Norma. Like 2015.

Tähtivaeltaja 4/2015

Sofi Oksasen yllättävä uutuus lähtee liikkeelle rauhoittavia ja muitakin tuhteja lääkkeitä napsivan Norma Rossin äidin Anitan hautajaisista, joihin osallistuu iso joukko romaanille keskeisiä henkilöhahmoja. Anita Ross on kuollut metron alle, oletettavasti hypännyt itse, mutta varmaa se ei ole.

Hautajaisten jälkeen käy ilmi, että Anita on työskennellyt elämänsä viimeiset ajat kampaamossa, jossa hänen lisäkseen hiuksia on laittanut kuosiin myös Marion-niminen nainen, Norman äidin ystävän, Niuvanniemen mielisairaalassa riutuvan Helenan tytär. Näitä kimurantteja sukulais- ja tuttavuussuhteita tekijä vyöryttää lukijan pähkäiltäväksi heti teoksen alussa.

Kampaamon omistaa arkkityyppinen hämärämies Max Lambert, Helenan entinen aviomies. Lambertilla on muitakin läheisiä kytköksiä Norman perheeseen ja niiden esittelyn ohessa juonikuvio alkaa avautua. Miekkonen pyörittää myös laajempaa kuontalokauppaa, johon Norman äitikin on sotkeutunut. Kansainvälisen bisneksen pimeä laatu selviää nopeasti eikä se rajoitu hiuksiin.

Kirjan hallitsevaan teemaan istuu juohevasti, etteivät Norman hiukset ole aivan tavalliset. Mukaan hiipii yliluonnollinen elementti, jollaista Oksasen aiemmista teoksista ei löydy. Norman hiukset ikään kuin elävät omaa elämäänsä ja neuvovat kantajaansa. Ne kasvavat nopeasti ja imevät tunteita, kokemuksia. Kun hiukset leikkaa pois, tunteet ja kokemukset jäävät niihin. Kirjan nimihenkilöllä on muitakin paranormaaleja kykyjä, joista lukija saa näytteitä tarinan edetessä.

Teos osoittautuu tuota pikaa myös murhamysteeriksi, jossa Norma alkaa setviä äitinsä kuolemaa. Äiti Anita puolestaan vatvoo tyttärelleen jättämillä videoilla mystisen Eva Naakan kohtaloa. Nainen on sukua Normalle, kummalliset hiuksetkin yhdistävät heitä. Evan myötä kirjaan tulee historiallinen ulottuvuus ja lisää yliluonnollisuutta. Norman hiuksia voi jopa pössytellä piipussa tai sätkissä, kuin pilveä ikään.

Norman juoni pyörii laajemman hyväksikäyttöteeman ympärillä ja jonkinlaista yhteiskunnallisuuttakin – mielisairautta, työttömyyttä ja syrjäytyneisyyttä – tarinassa on. Oksaselle tyypilliseen tapaan teos keskittyy naisten alistamiseen ja sen kritiikkiin. Tämä heijastuu mieshahmoihin sikäli, että ne jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, sivuhahmoiksi: miehillä ei ole sellaista sisäistä elämää kuin naisilla. Myöskään pahuuden karismaa ei Oksanen romaanissaan tavoita eikä edes näytä siihen pyrkivän.

Romaani ei missään vaiheessa kohoa kunnolla siivilleen eikä sinänsä kunnianhimoinen hanke toteutuksen tasolla pääse kalkkiviivoille saakka. Paljon erilaisia aineksia tursuavasta Normasta jää jotenkin sekava, täyteen ahdettu ja hieman väkinäinen maku.