Tuomas Lius: Magnum Opus. Crime Time 2015.

Tuomas Lius on tuoreessa romaanissaan lähtenyt aivan uusille teille aiempiin toimintadekkareihinsa verrattuna. Mukana on nyt yliluonnollinen aspekti, joka liittyy heti teoksen alussa esiintyviin salaperäisiin kiekkoihin, jotka vuonna 1941 päätyvät natsien käsiin Irakin aavikoilta. Kiekoille on tallennettu ääntä, joka tekee ihmisen parantumattomasti hulluksi.

Lius osoittaa jälleen mestarillisuutensa humoristisen ihmiskuvauksen saralla, kun romaanin päähenkilö Jakob Lamberg ilmestyy parrasvaloihin. Miekkonen on boheemikirjailija, jonka lukija pääsee kohtaamaan verevässä haastattelussa erään espoolaisen yksinhuoltajafreelancerin kanssa. Nainen saa mitä on lähtenyt hakemaan, törkyjutun, Lamberg saa naiselta vain käteenvedon.

Jo ensimmäinen luku antaa odottaa Magnum Opukselta sitä samaa kyytiä, jota Lius on tarjoillut oivallisen Haka-esikoisromaaninsa käynnistämässä trilogiassa, jonka keskushahmo Marko Pippurinen on suomalaisen perusmiehen sielunmaisema. Koko trilogia on kotimaisen humoristisen toimintatrillerin lippulaiva.


Magnum Opuksen rappiokirjailija Lambergin hahmossa kiteytyy suomalaisen narsistiboheemin koko kuva. Lius maalaa mestarin vedoin katu-uskottavan kusipään, joka kehuskelee entiselle vaimolleen Satu Tahvanaiselle panneensa päiväkausia parikymppistä kirjallisuudenopiskelijaa, jonka kyseinen vaimo on juuri äsken kohdannut lähes kelteisillään tultuaan yllätysvierailulle ex-miehensä luo. Henkilökuvien luomisen yhteydessä tekijä ampuu huumoritykillään niin, että lukija nauraa ääneen.

Vaikka viinaanmenevän renttutaiteilijan hahmo on groteski ja vulgaari, se on realistinen. Kirjailijana Lius tietää mistä ammentaa, piirit ovat tutut. Lamberg osoittautuu vähitellen myös kunnon mieheksi, noin ainakin periaatteessa. Eihän kukaan täysin paha voi olla, varsinkaan suuri kirjailijanero. Yksilöissä on sävyjä, myös taidolla luoduissa kirjallisissa hahmoissa. Sen sijaan Lambergin nerous on kyseenalaisempi juttu, kuten moni muukin seikka. Kirjailija on kaiken lisäksi synesteetikko eli hänen aistinsa ovat sekoittuneet. Hyvyys nousee esiin tosipaikassa, kun miehen pitää osoittaa kenen joukoissa seisoo.

Myös romaanin lukuisat sivuhahmot on piirretty huolella ja yksityiskohtaisesti. Herkullista huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä ei niistäkään päähenkilöiden tapaan puutu. Niin ex-vaimo Satu kuin äänialan ammattilainen Eero Penttilä tai hieman rähjäinen poliisimies Leo Halsti ja kaunis bulgarialainen Malina Rankova jäävät lähtemättömästi mieleen.

Juoni vetää alusta asti niin rivakasti, ettei teosta malta laskea käsistään. Kauhuelementit lisäävät tehoa vähitellen. Tekijä luo tunnelmaa taidokkaasti myös siinä mielessä, että yliluonnollinen kurimus on pelkästään päähenkilön päässä, jolloin muut hahmot eivät koe tapahtumia näkökulmakerronnan tavoin vaan realistisesti. On kuitenkin selvää, että pahat voimat ovat liikkeellä myös Lambergin sekavan päänupin ulkopuolella.

Hurjan menon ohessa tekijä tarjoilee meheviä korkeakirjallisia viittauksia ja kulttuurianekdootteja. Nämä maustavat keitosta juuri sopivasti ja tekevät samalla kunniaa alan mestareille. Myös piikkejä poliitikoille ja julkisuuden henkilöille ropisee.

Lius hallitsee toimintakuvauksen erinomaisesti, kuten jo aiemmista romaaneista on käynyt ilmi. Magnum Opus ryydittää hurjaa menoa perinteisellä kauhulla, joka varmasti kelpaa alan vakavammillekin harrastajille. Kuten tekijältä odottaa sopii, aseet ja muut välineet kuvataan yksityiskohtaisesti, samoin taistelut sekä operaatiot ja niihin liittyvä väkivalta.

Tapahtumien keskiössä on metallimuusikko Valtteri Velhonoja Crocea Mors -yhtyeineen. Romaanin huipennuksessa Lius yhdistää vauhdikkaan toiminnan spektaakkelimaiseen rockoopperaan, jonka kulisseissa ratkaistaan miljoonien ihmisten kohtalo.

Kaiken kaikkiaan Magnum Opus on erittäin onnistunut ja rohkea teos, jossa Lius näyttää monelle asemansa vakiinnuttaneelle kauhukirjailijalle, miten homma pitää hoitaa. Romaani pitäisi ehdottomasti saada kansainvälisille markkinoille, muuta se ei ansaitse.