Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Teos 2013.

”Meidän tehtävämme on antaa tuli takaisin ihmiskunnalle.”

Johanna Sinisalon uusin on syntynyt rakkaudesta tuleen. Intohimon polte hehkuu läpi romaanin. Teksti hengittää ja roihuaa, puhaltaa lukijan huulille lämmintä etelän hehkua, pyhän tuskan ahnasta odotusta. Jo pelkästä lukemisesta tirahtaa vesi kielelle.

Chiliin, tai oikeammin sen sisältämään kapsaisiiniin, syntyy helposti riippuvuus. Mauste on kuin huume, sitä pitää saada koko ajan enemmän ja vahvemmassa muodossa. Kaikkeen tottuu, jopa tulen makeaan poltteeseen. Silti fiksin ensipuraisu on joka kerta yhtä nautinnollinen. Hiki kohoaa otsalle, silmät ja nenä alkavat vuotaa. Mitä kovempi tinki, sen parempi. Kokenut addikti vetää nagaa vaikka raakana. Parasta se on kuitenkin herkkuaterian seassa.

Sinisalo on aina ollut kertomisen tekniikan suvereeni mestari – jo varhaisemmissa novelleissaan. Tämäkään romaani ei tee poikkeusta. Näkökulmakertojien ohella romaanissa on useita toisiaan täydentäviä narratiivisia ratkaisuja, jotka tekevät lukemisesta silkkaa nautintoa. Tyyli vaihtelee juhlallisesta parodiseen, ylevästä vulgaariin. Tähän ei kovin moni pysty.

Ylipäätään Sinisalon kielen rikkaus hakee vertaistaan kansainvälisestikin. Narratiivinen dynamiikka ja tyylien kirjo vahvistavat jokaista yksittäistä osa-aluetta, mutta kokonaisuus on silti paljon enemmän kuin osiensa summa. Sisältö suorastaan resonoi muodon kanssa ja koukuttaa lukijan välittömästi – kuin laadukas chililajike.

Päältä katsoen teoksen pääteema on chilin tulisuus ja siihen nopeasti kehittyvä toleranssi. Tarina on sijoitettu aivan lähitulevaisuuteen, jossa nautintoaineet on kielletty ja Isoveli valvoo. Samalla romaani paljastuu dystooppiseksi vaihtoehtohistoriaksi, joskin se on myös hyytävä allegoria nyky-yhteiskunnasta. Merkit ovat selvästi näkyvissä ja paikoitellen teosta voikin suoraan lukea terävänä aikalaissatiirina. Se on yhtä herkullista kuin parhaimman chiliherkun puristava potku.

Sinisalo on uransa alusta asti ollut yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija eikä uutuuskaan petä odotuksia. Teos käsittelee rohkeasti tärkeitä ihmisoikeuskysymyksiä, jotka tietenkin samalla ovat ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä, mutta ei sorru saarnaamaan. Hyvä taide asettuu aina ihmisyyden puolelle totalitarismia vastaan, niin Auringon ydinkin.

Hyvä taide myös viihdyttää, eikä tekijä petä tässäkään suhteessa: tarina vetää kuin luotijunan veturi eikä kirjaa voi laskea käsistään. Ahmaisin sen kahdessatoista tunnissa.

Sinisalon ekonominen lause ja teemojen kehittelyn sisäinen johdonmukaisuus jaksavat hämmästyttää teos toisensa perään. Hänen tekstissään luonto on aina vahvasti läsnä jos aihe sitä edellyttää ja niin on nytkin. Se kietoutuu kaikkeen ja kaikki sen ympärille.

Kuinka yleisinhimillisestä nautinnosta ja sen kieltämisestä voi saada näin upean tarinan on harvinainen taito sinänsä. Kapsaisiiniriippuvuus on vapauden symboli, joka heijastuu kaikkialle teokseen; ihmisen oikeus nautintoon, ihmisen leppymätön tahto itsensä toteuttamiseen, rajojensa koetteluun. Chilin tiukka puraisu maistuu emansipatoriselta. Samalla chili on tietenkin vertauskuva vahvemmillekin aineille, vaikkapa seksin tuottamille aivokemiaa sääteleville hormoneille.

Sinisalon novellien ja romaanien toistuva päämotiivi on ihmisen ja luonnon suhde, jossa nykyihminen on menettänyt jotain olennaista itsestään vieraantumalla luonnosta. Kirjailijalle ihmisluonto ei kuitenkaan ole mikään idylli jalosta villistä vaan matka pimeyden sydämeen, perimmäisten vaistojen ja viettien alkuvoimaiseen maailmaan. Siten ihmisen autenttinen oleminen on vapaudessaan vaarallista, toisin sanoen elämisen arvoista elämää, Aristoteleen hyvää elämää, eudaimoniaa. No pain, no gain. Tämän vapauden patriarkaalinen valtakulttuuri ja erityisesti ylimatriarkaalinen holhousvaltio haluaa ihmisestä kahlita, jopa juuria – yksilön onnen ja hyvinvoinnin kustannuksella. Ihmisen kykyyn ottaa vastuu omista valinnoistaan ei valtio usko. Kapsaisiinin symboloima vapaus on erittäin vaarallista myös vallanpitäjille.

Hallitsevan järjestelmän pakkomielle luokitella, manipuloida, alistaa ja vainota vapautta rakastavia ja sellaiseksi syntyneitä yksilöitä on Sinisalon yhteiskuntakritiikin aurinkoisinta ydintä. Se, mikä on moniarvoista ja kompleksista, pitää väkivalloin rajata tietyiksi helposti määriteltäviksi luokiksi ja käsitteiksi. Kyseinen tasapäistämistaipumus on aina läsnä siellä missä valtio ja valtakulttuuri ryhtyy kasvatuksen ja oikean opin avulla muokkaamaan ihmisiä yhteiskunnan tarpeisiin sopiviksi simppeleiksi yksiköiksi – yksiköiksi yksilön asemesta. Tämä pätee myös nyky-yhteiskuntaan.

Sinisalo osoittaa kuitenkin myös sen, miten nimenomaan luonnollisuutta ja vaistomaisia taipumuksia voidaan käyttää alistamisen välineenä ja syrjivän ideologian perusteluna. Omassa ajassamme se näkyy jatkuvasti niin uskonnollisessa kuin tieteellisessä retoriikassa, jolla pyritään vahvistamaan perinteisiä roolimalleja ja hiearkioita.

Totalitaarisissa valtioissa, joiden taustalla on voimakas teokratia tai ideologia (fasismi, natsismi, kommunismi) ihmisen rakkauselämän ja seksuaalisuuden kontrolli saa aina henkisen ja fyysisen väkivallan piirteitä – tämä näkyy varsin karmivalla tavalla jo itänaapurimme nykypolitiikassa. Kontrollia perustellaan yliluonnollisen auktoriteetin, luonnon ja kansallismielisen ideologian avulla.

Auringon ytimessä Sinisalo huipentaa ihmisen ja luonnon mystisen yhteyden koko tuotantonsa komeimmiksi kuvauksiksi, jotka nousevat lähelle sellaista modernistista runoutta, joka hyödyntää kansanperinnettä ja vanhoja loitsuja. Marja-Liisa Vartion 1950-luvun alun lyriikka tulee hakematta mieleen.

Häiritsevä piirre päähenkilön kapsaisiiniriippuvuudessa on huumeannoksen eli fiksin myötä syntyvän masokistisen hurmostilan synesteettinen kuvaileminen väreiksi ja ääniksi. Synestesia on jo jokusen vuoden ollut riippakivenä spekulatiivisessa fiktiossa, kuten mikä tahansa kapean ilmaisuvoiman omaava ikävä muotivillitys. Tekijöiden olisi nyt aika keksiä omaperäisempiä ratkaisuja metaforiksi tunnekokemuksille. Kun synestesiaa pursuaa jokaisesta kirjasta, se alkaa ärsyttää.

Toisaalta Sinisalon moniulotteinen ja synkkä Kellari-allegoria on nerokas, joten synestesiakuvaus ei lopulta kauheasti kokonaisuutta haittaa. Samoin päähenkilön kyky lukea toisten ihmisten tunteita tuoksuina toimii synestesian rinnalla varsin hyvin ja täydentää kuvaa hahmon persoonallisuuspiirteistä.

Intertekstuaalisuuden osalta tekijä ammentaa jälleen kerran klassikoista, H.G. Wellsin Aikakoneesta, George Orwellin romaanista Vuonna 1984 ja Margaret Atwoodin teoksesta Orjattaresi. Dystopia-aihepiirissä tämä onkin oikein sopivaa ja juuri tällainen perinteen kunnioittaminen osoittaa kirjailijan paneutuneen huolella romaanin rakenteeseen. Muitakin referenssejä tekstin ulkopuolelle, toisiin teksteihin, fiktioon ja faktaan, löytyy, taitavasti narratiiviin upotettuna. Pintakerros saa lisäsävyjä syvistä vesistä. Piiloteksti imee lukijan auringon ytimeen.

Kaiken yhteiskunnallisuuden ja ajankohtaisten ihmisoikeusteemojen rinnalla Auringon ydin on kuitenkin ennen kaikkea romaani ihmisistä, heidän ennakkoluuloistaan ja konflikteistaan. Jännittävä juoni lomittuu suuriin teemoihin saumattomasti ja mikrohistoriallisesta tulee makrohistoriallista. Tarinan hahmot ovat lihaa ja verta, eivät kirjailijan välittämän historiallisen tai aatteellisen sanoman karrikoituja edustajia, ohuita ja epäuskottavia tyyppejä, kuten vaikkapa Isaac Asimovin yliarvostetussa Säätiö-trilogiassa. Todellinen kauneus nousee aina tragiikasta, suuruus kohtalon kovimmista kolhuista ja elämän ikiaikaisista mysteereistä.

Hienovaraisin vedoin Sinisalo johdattelee lukijan oivaltamaan, miten roolihenkilön takana on aina ihminen. Yhteiskunta asettaa yksilölle karsinan, johon hänen tulisi sopeutua. Tämä on jossain määrin välittämätöntä myös liberaalidemokratiassa ja monipuoluejärjestelmässä, mutta keskinäisessä kanssakäymisessä ja erityisesti nykyajan puhuvien päiden pluralismissa meidän pitäisi aina jaksaa muistaa, että me kaikki olemme lopulta ihmisiä, yksilöitä, persoonia, haavoittuvuuksinemme, haluinemme, vaistoinemme, vietteinemme. Juuri tähän moderni ihmisarvokäsitys nojaa. Valitettavan moni näyttää unohtaneen sen median ja internetin verkostoissa. Nämä häiritsevät ja uhkaavat piirteet näkyvät sekä omassa yhteiskunnassamme että erityisesti itäisessä naapurissamme. Rakkaus katoaa, empatia kuihtuu.

Ihmisyyden ääni ei vanhene koskaan. Sinisalon uusi romaani on ajankohtainen ja samalla ajaton: klassikko jo syntyessään. Jos joku puhuu suomalaisen proosan kriisistä tai romaanin sairastamisesta, hän lukee vääriä kirjoja. Tai kenties hänen sisäinen tulensa, rakkautensa kirjallisuuteen, on sammunut. Auringon ydin antaa tulen hänelle takaisin.

Johanna Sinisalo (Kuva: Katja Lösönen)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Atena 2013.

Ne, jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan. -Oscar Wilde

Kotimaisen suosikkikirjailijani uusin teos on kuin mittatilaustyönä minulle tehty. Se on juuri sellainen kirja, jonka haluan lukea, ja luinkin sen ahmien, kuitenkin samalla analysoiden. Teos vaatii sitä, se suorastaan kutsuu tulkitsemaan ja pohtimaan. Seuraavassa kustantajan esittely kirjasta.

Romaani ei ole kauhuviihdettä, vaikka pintatason H.P. Lovecraftin teoksista tuttuja sävyjä lupaileva kerronta heti alussa voi siltä vaikuttaa. Näkökulmahenkilö Judit, josta tekijä kirjoittaa yksikön kolmannessa persoonassa, saa nopeasti rinnalleen ylikertojan, jolla on metafiktiivinen rooli tarinan kommentoimisessa. Metafiktiivinen ylikertoja ei ole kaikkivoipa, vaikka teoksen teemoihin sellainen olisi sopinut, päältä katsoen. Kun tarina etenee, kaikkivoipuus ja kaikki muukin kyseenalaistetaan. Jo alussa läsnä oleva ironia ottaa vallan.

Jääskeläinen on sijoittanut vihjeitä romaaninsa tulkintaan pitkin matkaa. Flaubertiakin siteerataan, parikin kertaa. Tekijä, luoja, on tekstissä läsnä, kaikkialla. Silti hän antaa ymmärtää, että roolihahmot elävät omaa elämäänsä, ovat hänen voimiensa ulottumattomissa. Kerronnaltaan teos on näistä metafiktiivisistä syistä tavattoman monipuolinen ja rikas.

Romaanin hurja tahti imee heti mukaansa, tapahtumat etenevät nopeasti ja väistämättä. Yllättäviä käänteitä tuntuu riittävän loputtomiin ja nopeasti väistämättömyyskin osoittautuu tekijän jekkuiluksi. Tuomitut vapahdetaan tai pelastetut tuhotaan.

Kauhukirjallisuuden historiaa tuntevalle jo kirjan kansipaperin alta paljastuva, verenpunaiselle pohjalle hopealla painettu Jussi Karjalaisen upea selkämystaide antaa kiehtovia lupauksia lonkeroista. Vähitellen Jääskeläinen lunastaa tekstissä kaikki kansitaiteen lupaukset korkeimpaan potenssiin. Hän onnistuu Pariisiin sijoitetussa jaksossa jopa heittämään niin ison vaihteen silmään, että menetyskirjailija Dan Brownkin jää kauas taakse Da Vinci -koodillaan. Jääskeläinen menee myös tällaista perusviihdettä paljon syvemmälle, suoraan romaanitaiteen ja olemassaolon suuriin kysymyksiin.

Teoksessa on mukana viehättävä hahmo, jonka voi lukea satiirina himolukijasta, verenhimoisesta ahmatista, joka kykenee tarinoihin uppoutumalla ylittämään todellisuuden kahleet ja synnyttämään sisällään ja lähellään fiktion henkiin. Näinhän tavallinen lukijakin tekstille tekee: kirjan kannet avattuaan lukija herättää tekijän luoman todellisuuden tietoisuudessaan henkiin, tavallaan luo luojan luomistyön uudelleen, sitä itselleen ominaisella tavalla tulkiten. Tämä tekijän ja lukijan vastavuoroinen leikki on tärkeä taso Jääskeläisen romaanissa.

1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun alun länsimaisten yliopistojen yhteiskunta- ja humanististen tieteiden laitoksilla suosittu sosiaalinen konstruktivismi on myös vahvasti läsnä tekijän luomissa rakenteissa ja kirjan loppupuolella se tulee näkyvästi pinnalle.

Todellisuus voidaan käsittää fiktiona, joka muuttuu virallisissa ja etenkin tieteellisissä kertomuksissa sitä mukaa kun tiede itse havainnoi ja tulkitsee olevaisuutta uusin tai vanhentunein tavoin. Postmodernin totuusrelativismin ahdistus saa teoksessa ironisen, joskin ymmärtäväisen käsittelyn, joka johtaa suoraan eksistentialistiseen angstiin olemassaolon perimmäisistä kysymyksistä. Tieto lisää tuskaa.

Aikakauden ja tiedon laadun asettama suhteellisuus pätee niin sanottujen tieteellisten totuuksien ohella suuriin olemassaolon kysymyksiin, joihin uskonto ja tiede tarjoavat keskenään hyvin ristiriitaisia vastauksia. Näitä ikuisia teemoja Jääskeläinen pyörittelee niin mestarillisesti, että joku Dan Brown on hänen rinnallaan naurettava tuhertelija.

Kirjailija kysyy teoksensa kalkkiviivoilla näkökulmahenkilön kautta suoraan, mitä todellisuus on, ja miten se rakentuu. Ihmisen omassa vallassa on lopulta päättää, tietoisesti valita, millaiseksi hän todellisuutensa tulkitsee tai konstruoi. Samoin kirjailija ja koko kirjallisuus osana taiteen ja tieteen suurta kertomusta luo ja pyrkii selittämään olemassaolomme perimmäisiä kysymyksiä.

Elämä, kuolema, rakkaus, petos, taide, tieto, sielu, usko ja epäily: nämä aiheet ovat Sielut kulkevat sateessa -kirjan keskiössä. Seksuaalisuus, ihmiselämän kenties hallitseva vietti, tunkee päähenkilöiden tajuntaan tilanteissa, joissa sitä ei välttämättä voisi odottaa. Suurimman pelon, tuskan ja ahdistuksenkin hetkillä himo voi tarjota pakotien, tai reitin toisenlaiseen kokemukseen, jonka avulla kauhunkin voi paremmin kestää, tai ainakin hetkeksi unohtaa.

Romaani tarkastelee asioita myös vaihtoehtohistoriallisen tason kautta ja ihailtavan vetisissä maisemissa. Samalla se kommentoi nykyajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa rohkeasti poliittisesti kantaa. Sanomattakin selvää, että koko ajan tekijä seisoo humanismin ja ihmisyyden joukoissa, fundamentalismia ja poliittisia ääriliikkeitä vastaan. Teoksessa kritisoidaan hahmojen kautta niin äärioikeistoa kuin kommunismia, niin militanttia lähetyssaarnaaja-ateismia kuin uskonnollista kiivailua.

H.P. Lovecraft on tekstissä vahvasti läsnä koko ajan, ja esiintyy myös kirjassa sivuosassa, joskin kokonaisuuden kannalta merkittävässä. Hänen tuotantoaan tunteville romaani onkin suoranainen aarreaitta, joka rakentaa vanhan perinteen päälle upeaa uutta kerrostumaa ja näin ollen laajentaa lovecraftiläistä formaattia entisestään.

Jääskeläinen luo kiellettyjä katedraaleja ja monumentteja sateiseen Helsinkiin, kun nämä aiemmin ovat esiintyneet meren pohjalla tai Etelämantereen kadonneissa kaupungeissa. Mikään Mestarin luoma hirviö ei ole niin elävä kuin Jääskeläisen niistä muovaamat uudemmat versiot. Lonkeroiden ja neulahampaiden pluralismi läpäisee teoksen kaikki tasot.

Tekijä räjäyttää lukijan silmille koko Lovecraft-mythoksen piilotekstin antamatta tippaakaan armoa. Gnostilaiset teoriat Jumalasta ja perinteinen deismi lyövät kättä ilkikurisesti ja vanha Mestarikin varmasti myhäilee tyytyväisenä – ellei jopa hieman kateellisena – haudassaan. Onko kaiken hulluuden takana sittenkin jotain vielä pahempaa? Uskaltaako ihminen rukoilla, jos Taivaan Isä, tai se, joka ei ole hän, sattuisikin vastaamaan tai peräti näyttäytymään?
Ylikertoja paljastaa ironisissa sivuhuomautuksissaan paljon siitä tematiikasta ja tekniikasta, josta yleensä ei uskalleta puhua kuin kirjailijoiden ja kirjallisuuden tutkijoiden kesken. Jos teokseen laitetaan ménage à trois, laitetaan sitten viimeisen päälle. Lukijan nautinnolla ei ole rajoja kun tekijän luoma metafiktiivinen kommentaattori iskee hänelle silmää tuon tuosta. Valinnoillaan Jääskeläinen koettelee sopivaisuuden rajoja, usein ylittääkin ne, eikä veren, musteen ja sateen loisketta voi kukaan estää.

Romaanin teknisesti kunnianhimoinen asetelma alkaa loppua kohden jossain määrin muistuttaa Jostein Gaarderin 1990-luvun alun kansainvälistä hittiä Sofian maailma, mutta viimeksi mainitun äärimmäisen teennäinen, kömpelö ja ärsyttävä metafiktio jää huomattavasti Sielut kulkevat sateessa -teoksen hienostuneille ja monitulkintaisille ratkaisuille.

Romaanikirjailijan ja jumalan rinnastaminen on haastavaa, mutta Jääskeläinen suoriutuu siitä mallikkaasti. Kirjailija itse on antiikin tragedian deus ex machina, jonka teksti, kieli, saa mitä tahansa tapahtumaan. Lukija pakotetaan mukaan, tahtoi hän sitä tai ei.

Myös eräässä kohdassa vaivihkaa tapahtuva kirjailijan ja todellisuutta selittävän ateistin vertaaminen hallusinaatioista kärsivään mielipuoleen on herkullinen yksityiskohta, etenkin niille, jotka ovat itse kirjoittaneet romaanikäsikirjoituksia.

Kertojan tunne siitä, että hän on vastuussa aivan kaikesta, on hyvinkin rajallinen, ja Jääskeläisen kertojan kokemus puhuu kirjailijan syvällä rintaäänellä. Kirjailijan luoma todellisuus hahmoineen on aina omaehtoinen kokonaisuus, joka nopeasti alkaa viedä luojaansa sen sijaan, että luoja suvereenisti kuljettaisi hahmot ja tapahtumat niiden loogiseen loppuun.

On tärkeä muistaa, että samalla kun me ihmiset luomme todellisuutta, luomamme todellisuus vuorovaikutteisesti luo meitä, ja uusintaa tulkintojamme todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Uppoutuessamme symbolien mereen meistä tulee osa sen maailmaa ja samalla siitä maailmasta tulee osa meitä. Pitää vain uskaltautua pinnan alle. Siellä kronologia, fakta ja fiktio murtuvat ja W.B. Yeatsin maineikas Leda ja joutsen kohtaavat Jääskeläisen teoksen nykyhetken dilemmat, tulkinnat ja analyysit. Kaikki on mahdollista. Vai onko sittenkään?

Bonuksena teoksessa paljastetaan ihmiskuntaa jo vuosituhansia piinannut kumiankan arvoitus.

Joillakin romaanin hahmoilla on esikuva todellisuudessa, mikä tietenkin lisää metafiktiivistä syvyyttä tuoden mukanaan humoristisen autofiktiivisen tason. Kata on helppo tunnistaa jo nimen perusteella ja monelle meistä myös Nora on tuttu henkilö. Juuri tällainen avainromaanimainen leikki tuo lukunautintoon lisää kiehtovia sävyjä. Toisaalta esikuvat ovat hyvin kaukana romaanihahmoista, joskin ulkonäöltään ja eräiltä muilta piirteiltään ihastuttavan lähellä fiktiovastineitaan. On olemassa myös toinen fiktiivinen Nora, ja samalla lukemattomia, kun eri ihmiset muodostavat eri Norista omia käsityksiään.

Koirien nimistä voidaan mainita Dawkins ja Nietzsche, mikä valintana osoittaa jälleen kerran tekijän lämminhenkistä huumorintajua. Ateistikoirat, nykyinen ja entinen, kohtaavat uusissa olomuodoissaan. Saavat perkeleet mitä ansaitsevat – ihmisen parhaat ystävät.

Nietzschen kuuluisa lausahdus Gott ist tot on teoksessa lipsahtanut muotoon God ist tot, mutta tämä muotovirhe on kuin intialaiseen mattoon tarkoituksella kudonnassa jätetty virhe, joka vain korostaa taideteoksen kokonaisuuden mestarillista kauneutta ja symmetriaa.

Jääskeläisen aiempiin romaaneihin verrattuna uusin on selkeästi askel kaupallisempaan suuntaan, mutta tämä ei todellakaan tarkoita, etteikö kirjailija olisi tehnyt aivan oikean ratkaisun. Vaikka romaanin alkupuoli on viihdyttävä ja helppolukuinen, sen lopussa avautuva pohjaton taiteellisuus ja moniselitteisyys häikäisee. Juuri tällaisista aineksista kirjallisuuden historian suuret romaanit tehdään ja Jääskeläinen on onnistunut työssään loistavasti. Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla. Käännöksiä odotellessa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen

Siperian kansojen satuja. Toimittanut Tšuner Taksami. Suomentanut Anni Lappela. Kuvittanut Varpu Eronen. Idiootti 2013./ Egill Yksikätinen – muinaissaagoja Pohjolasta. Toimittaneet Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Useita suomentajia. Finn Lectura 2013.

Tähtivaeltaja 3/2012

Siperian kansojen saduissa esiintyy viisaita eläimiä, urhoja, ukkoja, eukkoja, demoneita, šamaaneja ja ihmisten välistä juonittelua. Usein tarinoissa kerrotaan, miten joku eläin on syntynyt, tai saanut piirteensä ja luonteensa.

Paikallinen elinkeino on toistuvasti tarinan keskiössä. Vaikkapa porotalous on ollut kansalle niin tärkeä, että se heijastuu saduissa ja myyteissä.

Mahtavia hallitsijoita, kaaneja, saduissa esiintyy tuon tuosta. Usein sankari pääsee kaanin suosioon tekemällä jonkin uroteon ja kaani palkitsee hänet asemalla, puolisolla ja karjalla.

Tavattoman viehättävä on dolgaanien myytti aamunsarastuksesta. Siinä esiintyy hilpeä jättiläistoukka, kaksikin. Toukan asento määrittää valon maan päällä; se loistaa ihmisille. Nuorukainen, joka auttaa tulivatsaista toukkaa ilkeää mustaa toukkaa vastaan saa palkinnoksi poroja.

Kokoelmasta löytyy satuja ja myyttejä tofalareilta, tuvilta, dolgaaneilta, kalmukeilta, altailaisilta, šooreilta, jakuuteilta, burjaateilta ja hakasseilta. Suomentajan jälkisanoissa näitä meille outoja kansoja esitellään lyhyesti.

Jylhää ja komeaa on myös islantilainen saaga. Egill Yksikätinen on saanut nimensä siitä, että hänellä on vain yksi käsi. Toisen tilalle taitavat kääpiöt ovat tehneet miekan.

Valikoima sisältää kohtaamisia outojen hahmojen kanssa ja runsaasti taisteluja sekä muutakin miehistä mittelöä. Alkuperäistä viikinkimättöä sujuvina käännöksinä on ilo lukea. Peikkoämmät, kääpiöt, jättiläiset ja hirviöt ovat kerrassaan hurmaavia.

Ihastuttava on myös tarina, jossa Bósi-niminen sankari juottaa varsaansa erään mökintyttären viinilähteessä. ”Tämä miellytti tyttöä niin kovin, että hän pystyi tuskin puhumaan”, toteaa kertoja.

Kaiken kaikkiaan sadut ja saagat tarjoavat lukijalle sekä erityisesti kirjoittavalle lukijalle inspiraatioksi erittäin herkullista fantasia-ainesta. Jos ja kun nämä kertomukset ovat hyvin vanhoja, luo se mukavan haasteen kirjailijalle, koska näistä on paha pistää paremmaksi.

Aivan perheen pienimmille siperialaisia satuja ei ehkä kannata lukea, viikinkisaagoista puhumattakaan. Sen verran pelottavia ja verisiäkin tarinat ovat.

Stefan Spjut: Staalo. Suomentanut Taina Rönkkö. Like 2013.

Tähtivaeltaja 3/2013

Spjutin 700-sivuisen tiiliskiven idea on sama kuin Johanna Sinisalon Finlandia-palkitussa teoksessa Ennen päivänlaskua ei voi. Kyse on metsän peikoista ja niiden suhteesta ihmisiin. Spjutin versio peikkokansan tarinoista on dekkarimainen ja rönsyilevä.

Romaani alkaa kauhutunnelmissa. Johdantovaiheen jälkeen tarinaan alkaa ilmestyä ihmissuhdejaarittelua, joka täyttää sivuja teoksen loppuun asti.

Suvantovaiheet toimivat aristoteelisen draamakaavan mukaan ja lisäävät dynamiikkaa. Koska niiden pitää olla tekstissä, ne ovat mukana. Oppikirjojen noudattaminen paisuttaa ja rasittaa kirjaa. Lopussa mennään suoran toiminnan puolelle. Pitkän kaavan mukaan.

Peikkoja on useaa lajia ja niillä on yliluonnollisia kykyjä. Nämä paljastuvat teoksen edetessä vähitellen.

Joidenkin hahmojen motiivien taustat jäävät Spjutilla ikävästi hämäräksi, tai vaikuttavat epäuskottavilta. Kerronnassa tekijä turvautuu yksikön ensimmäiseen ja kolmanteen, mutta yksikön ensimmäinen ei tunnu romaanin rakenteen edellyttämältä vaan kikkailevalta ratkaisulta. Pullapitko leivotaan kolmesta letistä. Kaksi niistä kehittyy yksikön kolmannessa persoonassa, perinteiseen dekkarityyliin, näkökulmahenkilöä vaihtamalla.

Kirjasta löytyy myös tavanmukainen uusioperhemalli, tuplaten, joskaan isoisä ei ime verta eikä poika soita banjoa. Pihapiirissä ja hieman kauempanakin asuu metkaa väkeä, mutta talvinen miljöö ei suo joulurauhaa. 

Alun tehokas kauhutunnelma ei kanna edes romaanin puoliväliin. Sivulla 400 lukija alkaa toivoa, että loppuisipa jo. Mutta jäljellä on vielä yli 300 sivua autoilua, moottorikelkkailua ja uusioperhekuvausta. Ruotsi on iso maa, tietä ja metsää riittää.

Spjut on keksinyt useita omaperäisiä ratkaisuja ja juonenkäänteitäkin riittää, mutta usein pelottavaksi tarkoitettu kohtaus menee tahattoman komiikan puolelle ja jotkut juonenkäänteet eivät ole uskottavia. Jos joku ei ole tehnyt tai on tehnyt jotain, kirjailija joutuu selittelemään sitä kiusallisella tavalla.

Staalon perusidea toimii, mutta toteutus ei. Perusidean ongelma on kuitenkin se, että Johanna Sinisalo on toteuttanut sen yli kymmenen vuotta sitten ylittämättömällä tavalla. Staalo on varmasti mieleen niille, jotka eivät Ennen päivänlaskua ei voi -teosta lukeneet. Me muut emme voi välttyä vertailulta ja sen lopputuloksena voimme vain todeta, että Spjutin tiiliskivi on huomattavasti kevyempi kuin miltä se käsissä tuntuu. Viimeiset sivut pelastavat kuitenkin paljon. Loppu on niin hyvä, että sitä kannattaa odottaa.

Valma & VarsiNaiset, Sanomatalo, Taiteiden yö, 22.8.2013 klo 17-18

Teksti: Jussi K. Niemelä

Vilma Talvitie: laulu, piano

Sanna Kaisa Sundström: viulu, melodika, perkussiot, laulu
Laura Kuisma: viulu, piano, laulu
Aino Liuttu: sello, laulu
Reetta Kuisma: basso, tinapilli, laulu
Lauri Hongisto: kitara, perkussiot, vihellys, ksylofoni, laulu

Näin Valma & VarsiNaiset -yhtyeen keikalla Libertéssä Helsingin Kalliossa heinäkuun lopulla ja vakuutuin. Ostin sieltä bändin albumin Tuli talvi, ei tahottu, ja häikäistyin. Levyn voi kätevästi tilata tästä linkistä.

Tiesin siis mitä odottaa, kun menin tänään Sanomatalon Mediatorille katsomaan yhtyettä Taiteiden yöhön, vaikkakin taidenäyttelyn yhteydessä katedraalimaisen akustiikan olosuhteissa Libertén-keikan kaltainen intiimi tunnelma vaikutti etukäteen mahdottomalta. Olin väärässä.

Yhtye esiintyi järjestäjän sekaannuksen vuoksi täysin ilman sähköistä vahvistusta: jopa laulu oli akustinen. Vilma Talvitie, yhtyeen pääasiallinen säveltäjä–sanoittaja, soitti paikalle etukäteen järjestettyä akustista pianoa ja lauloi niin sanotusti olohuoneolosuhteissa. Hän joutui siis ylittämään pianon ja akustisesti esiintyneen bändin kokonaisäänenvoimakkuuden, kuin myös yhtyeen toinen laulaja–lauluntekijä Sanna Kaisa Sundström. Molemmat saivat karismallaan korvattua sen, mitä yleisö ei hiljaisen äänenvoimakkuuden vuoksi kyennyt kuulemaan.

Keikan alussa Vilma maanitteli yleisön mahdollisimman lähelle bändiä jotta sanat ja laulu jotenkin edes kuuluisivat. Hankkiuduimmekin noin parin metrin päähän orkesterista, jonka soundi oli isossa tilassa hyvin hiljainen, mutta sitäkin selkeämpi.

Bändin omakustannealbumin nimibiisi Tuli talvi, ei tahottu avasi keikan eikä jättänyt toivomisen varaa. Vilma sai laulun ja sanat melko hyvin kuulumaan myös kovemmissa kohdissa ja yhtye soitti timantintarkasti, kuten läpi setin.

Nyanssit ja yhteensoitto olivat täysin kohdillaan, vaikka minkäänlaista monitorointia ei ollut. Hyvä, jos kuulivat toisiaan ollenkaan, mutta siitä huolimatta soitto taukoineen, iskuineen, napsahteli kohdilleen alusta loppuun.

Keikan toisena biisinä saimme kuulla uuden teoksen Onko vielä jotain täällä?, näin ainakin tulkitsen minulle luovutettua settilistaa ja omia hataria muistiinpanojani. Biisi oli joka tapauksessa erinomainen ja muiden esityksessä kuultujen uutuuksien kanssa lupaa tulevaisuudelta huippulaadukasta materiaalia.

Välispiikit, joita Vilman ohella irtosi Lauri Hongistolta, olivat hauskoja ja keikan kuluessa pianon päädyssä myytävänä olleet levyt hupenivat: kansa osti albumia tasaisesti ja jätti rahat bändin penaaliin. Levyn sai myös velaksi tilinumeron kera. Sen lisäksi, että Valma & VarsiNaiset on loistava bändi, sen jäsenet myös uskovat ihmisten rehellisyyteen. Molemmat ovat harvinaisia ominaisuuksia kyynisessä nykymaailmassa.

Laskujen mukaan levyä meni 18 kappaletta ja paikalle saapuneesta yleisöstä se on arvioni mukaan noin reilu kolmannes. Tosin myös hieman kauempana orkesterista oli väkeä, joten kokonaisyleisömäärää on vaikea arvioida. Oli miten oli, lähituntumassa olleet saivat nauttia loppuun saakka hiotusta yhteissoundista ja inspiroituneesta esityksestä. Yleisö oli alusta saakka täysin myyty ja loppua kohti meno vain yltyi. Runsas levymyynti ei siis todellakaan ollut yllätys, vaikka bändille se sellaisena tuli. He eivät tietenkään voineet nähdä, kuinka huippuunsa viedyn keikan he soittivat. Levymyynti todistaa sen, mutta sekin vain osittain. Toivottavasti joku kuvasi livevideota bändin lähituntumasta ja se päätyy jossain vaiheessa YouTubeen.

Uuden biisin jälkeen kuultiin edustava kattaus esikoisalbumilta: En tunnusta, Vanha Talvitie, Tuhlaajatyttö, Auringon sokaisema ja Valtatien varjossa. Näiden jälkeen orkesteri esitti taas kaksi uutukaista, kaunis ja koskettava Äiti oli niistä ensimmäinen. Toisena meille tarjoiltiin kappale Epätoivottu vieras, jonka Vilma mainitsi kertovan surusta, joka laulussa selittää, miten sen saa talosta pois. Molemmat uudet biisit jysähtivät kertaheitolla tajuntaan, varsinkin Äiti riipaisi syvältä.

Sanna astui seuraavaksi eturiviin ja lauloi haikean mestariteoksensa Einon laulun. Vaikka tila oli korkea ja avoin, tori lasitalon aulassa, yhtye sai vaivatta loihdittua vaikeaan kappaleeseen juuri sen tarvitseman tunnelman, ja yleisö haukkoi taas henkeään.

Tämän jälkeen piru pääsi lopullisesti irti, kun Valma & VarsiNaiset potkaisi käyntiin tuliterän kappaleen Pojasta polovi paranee. Suomalaiskansallinen folk löi siinä kättä sahanpurulattiaisen, savuisen saluunan kanssa, ja tuloksena oli rennon kantrihenkinen, aivan hurjaksi yltynyt esitys. Meno heitti sekä orkesterilta että yleisöltä kannat kattoon ja vaikka kappaleen kuuli ensimmäisen kerran, se vakuutti totaalisesti. Viulut raikasivat, piano soi, ja bändi iski täysillä. Setti päättyi tähän ratkiriemukkaaseen helmeen.

Yleisö kuitenkin taputti, kohisi ja remusi, lisää piti saada. Bändi suoritti pienen takavasemmalle poistumisen, koska edes takahuonetta ei ollut, ja palasi voittajina estradille heittämään vielä encorena oivallisen Villin tytön häävalssin. Tässä nerokkaassa sävellyksessä Vilma on ilkikurisimmillaan ja myös keikkaversio oli täysin omassa luokassaan. Vanhalla meinasi tippa tulla linssiin pelkästä elämänilosta.

Kolme varttia meni kuin hujauksessa, ja Sanomatalo Mediatori oli hetken jotain aivan muuta kuin avara, lasinen, kolkko tila. Valma & VarsiNaiset tiivisti paikan intohimon ja nerouden pyörremyrskyksi, jota ei tämän enempää sanoin voi kuvailla. Ja kaikki tämä ilman sähköistä vahvistusta. Tällaiseen intensiteettiin pystyy maailmassa vain kourallinen artisteja. Tämä ei ollut pelkkä live-esitys, tämä oli kokemus, kokonaistaideteos, vailla vertaa.

Aukkoja ajassa – Suomalaisia aikamatkanovelleja. Toim. Harri Erkki. Turbator 2013.

Tähtivaeltaja 2/2013

Harri Erkin toimittaman novellikokoelman esipuhe käsittelee ajan luonnetta ja scifin aikamatkustusperinteitä. Kuten toimittaja toteaa, on tärkeää koota lehdissä julkaistuja novelleja antologioiksi, joissa ne säilyvät tulevien sukupolvien luettavaksi.

Kokoelman avaa Jyrki Ijäs novellilla Koekaniini. Siinä päähenkilö saa tietää kuolinhetkensä, kun hän päätyy tulevaisuuteen eräänlaisena koehenkilönä. Novelli on kotoisin vuodelta 1968 ja melko tavanomainen aikamatkustustarina.

Eija Elon Napoleonin vaihtoviikot on puolestaan humoristinen kertomus kunnianhimoisen, sotilasstrategisesti lahjakkaan miehen päätymisestä Napoleonin nahkoihin. Historia muuttuu, tulevaisuus ei. Vai muuttuuko sittenkin? Novellin loppu on kerrassaan mainio.

Petri Laineen kertomus Pekingin elokuut yhdistelee aikamatkailua ja dystopiaa varsin onnistuneesti. Tapahtumat sijoittuvat Pekingin olympialaisten aikaan ja mukana on tyypillinen aikamatkustuslaitteen keksijä sekä tahaton sijaiskärsijä. Vasta novellin lopussa paljastuu, mihin alussa annetut vihjeet ovat nykyisyydessä johtaneet.

Boris Hurtan vuoden 2069 Yhdysvaltoihin sijoittuva dystooppinen novelli Pää on taattua maestroa. Tarinassa maa on jakautunut kristittyjen ja muslimien hallitsemiin, keskenään vihamielisiin alueisiin, joten novelli on ajankohtainen erilaisten islamiin liitettyjen kauhuskenaarioiden osalta. Tulevaisuuteen ilmestyy menneisyydestä pää, jolla on suunnitelmia. Novelli on vuodelta 1990, joten se on edellä aikaansa ja ennakoi tulevaisuutta, kuten hyvän aikamatkan pitääkin.

Juha-Pekka Koskisen Salomonin tuomio hyödyntää hyytävällä tavalla aikaparadoksia ja kysyy, mikä pahuuden aiheuttaa. Novelli kiteyttää vanhan viisauden: tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Harri Erkin Pyramidi tuo mieleen Haruki Murakamin rinnakkaistodellisuudet ja myös kissateema on vahvasti läsnä kuten Murakamin Kafka rannalla -romaanissa. Kerrontatekniikaltaan novelli poikkeaa edukseen muista ja loppuu komeasti. Erkin tarina on myös kokoelman ensimmäinen, joka sijoittuu Suomeen.

Kissateema löytyy myös J. Koudan novellista Synkkimistin päiväkirja. Kuten kokoelman ensimmäinen tarina, tämäkin on varsin perinteinen keksijöineen kaikkineen, mutta lopussa nyrjähtää tavalla, joka meinaa saada lukijan sekaisin. Kertomus alkaa vuodesta 2015 ja vähitellen käy ilmi, että tämäkin novelli on vaihtoehtohistoriaa. Amerikkalaiset ovat esimerkiksi lähettäneet miehitetyn avaruusaluksen Marsiin jo vuonna 2000. Varsinainen kulminaatiopiste on vuosi 2013, jossa vinksahtaa ja pahasti. Ajan kanssa ei pidä leikkiä.

Shimo Suntila on kirjoittanut kokoelmaan sarjan raapaleita. Kaikki yhtä lukuun ottamatta ovat hauskoja ja varsinkin aikaparadoksi on ahkerassa käytössä, mutta yksi on ylitse muiden: Rikos kirjallisuutta kohtaan. Hauskuudesta poikkeaa raapale Paradoksi, joka on varsin shokeeraava.

Petri Salinin Pieniä maailmanloppuja liikkuu edestakaisin läpi historian ja sisältää traagisen rakkaustarinan. Aikamatkan mekanismia ja sitä, mistä matkaajat ovat, ei selitetä, mikä toimii novellin eduksi. Myös loppuratkaisu on hieno.

Teoksen päättää Juri Nummelinin novelli Mikko Jarmo ja temppuilevan aikakoneen arvoitus. Se on hulvaton seikkailukertomus helsinkiläisetsivästä, joka vuonna 1946 lähtee originellin tuttavansa keksimällä aikakoneella muuttamaan historiaa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellulla tavalla. Reissusta tulee hieman pidempi kuin oli alunperin tarkoitus. Novelli sisältää myös vaihtoehtohistoriaa, muun muassa sädeaseen käyttöä Raatteentiellä.

Kertomus on julkaistu alunperin salanimellä vuonna 2005. Sen premissi on sama kuin eräässä toisessa kokoelman novellissa, mutta sen ymmärtää, koska idea on niin herkullinen. Stephen King on maininnut sen eräässä varhaisemmassa romaanissaan ja hyödyntää sen variaatiota uusimmassa aikamatkustusromaanissaan.

Saman leitmotifin käyttö kahdessa eri novellissa luo itse asiassa mukavaa ristivalotusta aiheeseen. Nummelinin tarina on näistä kahdesta humoristisempi, vaikka lopputulos on todellisuudessa kauhea.

Kokonaisuutena antologia osoittaa, ettei suomalaisten kirjoittajien tarvitse hävetä ulkomaisten rinnalla. Kokoelman parhaimmisto on kansainvälistä tasoa ja näiden helmien sietäisi joskus päätyvän ulkomaisten lukijoiden nautittavaksi.

Erin Morgenstern: Yösirkus

Suom. Hanna Toivonen. Basam Books 2012.

Tähtivaeltaja 1/2013

Kuten lapset ja aikuiset tietävät, sirkus on taianomainen paikka. Samaan aikaan outo, kiehtova, ihmeellinen ja pelottava. Sirkus on oma maailmansa. Siellä elää roolihahmoja, naamioituja ihmisiä, ja temppuja tekeviä eläimiä.

Mitä jos taikuus onkin totta? Jospa parhaat taikatemput ovatkin silkkaa telekinesiaa. Voisiko koko sirkus olla taikatemppu? Tai pelikenttä, aitoon magiaan kykenevien taikureiden kaksintaistelun näyttämö? Kaksintaistelun, jonka lopputuloksena on kuolema, osapuolten sitä tietämättä?

Otetaan mukaan vielä rakkautta, niin Yösirkus on valmis. Salaperäinen, mustavalkoinen, loputtomien raidallisten telttojen labyrintti. Satumaailma, joka on auki auringonlaskusta auringonnousuun, ja jonne muina aikoina on pääsy kielletty.

Erin Morgenstern on kirjoittanut lupaavan esikoisteoksen. Se on romanttinen aikuisten satu, mutta sopii erityisesti nuorille. Yliluonnollinen limittyy arkiseen ja tuloksena luontevan surrealistinen tarumaailma.

Teknisesti romaani on toteutettu kronologiaa rikkomalla ja näkökulmahenkilöä vaihtamalla. Tapahtumat sijoittuvat 1800- ja 1900-luvun taitteeseen. Vähitellen eri henkilöt joutuvat sirkuksen kanssa tekemisiin, halusivat sitä tai eivät. Sirkus ilmestyy paikkakunnalle, aina kuin tyhjästä, ennakkoon ilmoittamatta, ja vetää ihmisiä vastustamattomasti puoleensa.

Sirkus suojelee jäseniään, mutta sen olemassaolon ainoa todellinen tarkoitus on kahden nuoren telekinesian taitajan, Celian ja Marcon, välinen taistelu. Sirkuksen muut jäsenet ja yleisö ovat olemassa vain päähenkilöiden taistelun vuoksi.

Kirjailija on myös multimediataiteilija ja tästä syystä visuaalinen puoli on teoksessa vahvasti läsnä. Reaalifantasia yhdistyy mutkattomasti maagiseen arkkitehtuuriin. Kuten eräs kirjan henkilöistä toteaa: ”Ihmiset näkevät, mitä haluavat, ja useimmiten sen, mitä heidän kerrotaan näkevän.” Kerronnan lomaan onkin sijoitettu suoraan lukijalle sinä–muodossa osoitettuja kuvauksia sirkusnumeroista. Näet juuri sen, minkä kirjailija kertoo sinun näkevän.

Romaania hallitsevan sirkuksen voi nähdä myös allegoriana kirjailijantyölle: ”Se on uskomattoman tekemistä uskottavaksi”, kuten sirkuksen suunnittelussa mukana ollut arkkitehti teoksessa lausuu. Hän joutuu naamioimaan aidon taikuuden teatteritaikuudeksi erilaisten rakennelmien avulla. Aivan kuten kirjailija joutuu naamioimaan mielikuvituksensa leikin tekstin rakenteeseen, tapahtumiin, miljööseen ja henkilöhahmoihin.

Kirjan yösirkus on taiteellinen luomus siinä missä Yösirkus-romaanikin. Kyse on naamiohuveista, kaksintaistelusta taideteoksen tekijän ja lukijan välillä. Kohtaamisesta syntyy aina uusi maailma ja sen tulkinta, ja se on aitoa magiaa.

Sirkusta seuraa kaikkialle uskottujen, sirkusta palvovien uneksijoiden joukko, jonka tunnistaa punaisista kaulahuiveista. Yösirkuksen voi siis käsittää myös metaforana uskonnolle, erityisesti kirkolle, jonka sisällä käydään sekä symbolista että konkreettista taistelua hyvän ja pahan välillä. Hyvyys ja pahuus riippuu tietenkin näkökulmasta: se mikä yhdelle on hyvää, on toiselle pahaa, ja päinvastoin.

Yösirkus lupaa hyvää jatkossa. Varsinkin, jos Morgenstern terävöittää tarinankuljetusta ja henkilökuvausta. Nyt jotkut hahmot jäävät vielä hieman ohuiksi, ja rakkaustarinat ennalta arvattaviksi. Sivumäärää olisikin voinut karsia rohkeasti. Myös romaanin loppu on jotenkin väkinäinen. Tekijä kykenee kuitenkin myös omaperäisiin ratkaisuihin ja yllättäviin käänteisiin.

Jussi K. Niemelä