Mia Vänskä: Valkoinen aura. Atena 2014.

Mia Vänskän kolmas romaani jatkaa kauhukirjallisuuden saralla, mutta nyt mukana on uusiakin elementtejä, jotka vievät kohti perinteisempää dekkaria. Sekoitus on onnistunut, joskin kosolti parantamisen varaa vielä jää.

Nuoren sairaanhoitajaopiskelija Iinan ympärille nivoutuvassa tarinassa päähenkilön elämänmuutos heijastuu yliluonnollisiin kokemuksiin, jotka vähitellen paljastavat teoksen ytimestä dekkarimaisen kuvion. Tapahtumat etenevät nopeasti ja jo varhain käy ilmi, että erään Iinan uudessa asuntolatalossa aiemmin murhatun nuoren naisen kohtalo sekoittuu oudolla tavalla Iinan kohtalon kanssa.

Kertomukseen sisältyy paljon ihmissuhdedraamaa ja muuta nuorten aikuisten peruskauraa, joka vaikuttaa ehkä pikemminkin kohderyhmä- kuin taiteelliselta valinnalta. Silti Vänskä osoittaa hallitsevansa monentyyppisen elämän kuvauksen eikä hän jää toistamaan aiempien teostensa asetelmia. 

Valkoisen auran joissakin tapahtumissa on kuitenkin liikaa käytetyn makua, kuten uima-allasjuhlissa ja soluasunnon arjessa. Kahvilakohtaukset tallaavat vanhoja polkuja. Tekijä ei saa näistä vanhoista elementeistä irti tuoretta dramatiikkaa. Välillä tuntuu, kuin kyse olisi amerikkalaistyylisestä nuortenelokuvasta. 

Iina kokee outoja ilmiöitä ja näkee jonkun toisen unia. Kuollut nainen alkaa kummitella hänelle ja muutenkin tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä. Salaperäisten tapahtumien myötä Iina pääsee selville murhatun naisen kohtalosta, mutta samalla ilmenee, että kukaan ei ole turvassa.

Päähenkilön lähipiirissä on naisia, jotka harrastavat uushenkisyyttä, muun muassa energiahoitoja. He kertovat Iinalle, että tyttö on erityisen herkkä, koska hänellä on valkoinen aura. Iina kykeneekin samaistumaan sairaskohtauksen tai onnettomuuden uhreihin, aivan kuten kuollut nainen kykenee jotenkin tunkeutumaan Iinan tajuntaan ja ottamaan hänet osittain valtaansa. Iina löytää vähitellen itsestään uusia kykyjä. Samalla hän muistaa lapsuudestaan asioita, jotka on tarkoituksella unohtanut.

Mukaan tulee myös pakollisia mieskuvioita, mutta ihmissuhteet jäävät luonnosmaisiksi. Jotkut juoniratkaisut voi perustella vain sillä, että näin saatiin henkilö tai henkilöt sivuun tapahtumien tuoksinasta, eli narratiivissa esiintyvä viittaus vaikkapa lomamatkalla olemiseen on vain selitys sille, miksi kyseiset henkilöt eivät puutu tapahtumiin. Vastaavasti tärkeillä hetkillä päähenkilöt tekevät pari kertaa epäuskottavan valinnan, jota tekijä joutuu niin ikään selittelemään.

Päähenkilöiden perhe-elämä on rikkonaista ja siihen sisältyy kosolti tragediaa, joka heijastuu asianmukaisesti niin lapsiin kuin heidän vanhempiinsa. Pääsääntöisesti tytöt tai naiset ovat kokeneet kovia, ja tästä johtuen heidän luonteissaan on sopivasti särmää ja hämäriä alueita.

Vänskä kutoo taitavasti kauhun ja dekkarin yhdistelmän, jossa Iinan yliluonnollinen kyky on avainasemassa. Henkimaailman ilmiöt tuovat salapoliisitarinaan mukavaa lisävärinää. Kauhu on silti edelleen tapahtumien keskiössä ja veri roiskuu leppoisasti sopivin väliajoin.

Iinan läheisin ystävä Linda nousee lopussa ratkaisevaan rooliin tahattomana salapoliisina. Vyyhti purkautuu nopeasti ja ruumiita tulee kenties hieman liikaakin. Romaani on kuitenkin niin vetävästi kirjoitettu, että se oli pakko lukea yhteen putkeen. Loppuratkaisu on hieno.

Rob Zombie: Salemin kirous. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2013.

Tähtivaeltaja 1/2014

Muusikko-elokuvaohjaaja Rob Zombien B.K. Evensonin avustamana sutaisema romaani alkaa väkevästi, kun noitien kokouksessa vuoden 1692 Salemissa itse Pelsepuupi syö pikkuvauvan, joka juuri on revitty käsin äitinsä verisestä mahasta. Vihtahousu ilmestyy liekkeihin ja teloo viattoman ihmistaimen. Sitten se ahmaisee poloisen, jonka alastomat naisvihulaiset, noidat, sille tarjoavat.

Noitien kokous olisi kannattanut kääntää noitapiiriksi. Oletan, että alkuperäinen termi on coven. Menneisyyteen sijoittuvassa aloitusjaksossa kääntäjä on tehnyt pahemman virheen. Would-kerronta on käännetty konditionaaliin, vaikka kontekstista käy selkeästi ilmi, että se olisi pitänyt kääntää imperfektiin. Romaani on tarpeeksi heppoinen ilman näitä käännöskukkasiakin.

Alun limaisten verikekkerien jälkeen kertomus siirtyy tietenkin nykyaikaan. Kirous pahoja noitia teloittavan sankaripapin suvulle on langetettu, ja lukija tietää, että Pelsepuupi riivaa jatkossa koko Salemia. Veri tulee lentämään, kuten alku antaa odottaa.

Nykyajassa päähenkilönä on pastorin jälkeläinen Heidi Hawthorne, päihdeongelmainen radiotiskijukka, joka yrittää pysyä erossa kovista aineista, mutta imee viinaa kuin sieni. Tatuoitu, ”hoikka mutta muodokas” rokkaritipu on jälleen ennalta arvattava valinta, mutta sellaista kirjailijaksi ryhtyneeltä rokkarilta voi toki odottaa.

Mukana on myös genren perinteinen hahmo, skeptinen historioitsija, vanha viisas mies, joka saa tuta, ettei järkiperäiselle epäilylle ole katetta. Pahuuden voimat ovat totta, Saatana nurkan takana. Noidat eivät ole fiktiota vaan faktaa.

Kun tähän lisätään väärinpäin rukoilevia satanistinunnia, lopusta alkuun pyörivä vinyyli, subliminaalisia viestejä, rottia, kylpyhuonekohtaus, ylösalaisin käännettyjä ristejä ja omituisia hevipellejä, ei levy oikeasti pyöri päinvastaiseen suuntaan vaan jumittaa paikoillaan. Kauhukliseet vyöryvät sivuilta nopeassa tahdissa ja mäiskettä kestää melkein 400 sivua. Kun teurastus huipentuu, päähenkilö herääkin unesta. Koira ei sittenkään kuollut, pastorikaan ei ollut perverssi verenimijä. Mukavaa. Loppumättö sentään ei paljastu uneksi: sarvipäinen väkäpippeli saa omansa.

Kaikki teoksessa on kovin ennalta arvattavaa eikä tapahtumissa ole tolkkua: verinen show esitetään, mutta yleisöä ei ole, pahuuden voimien toiminnalla ei ole tarkoitusta, paitsi lukijan oletettu viihdyttäminen. Ei viihdytä. Vihtahousu lykkää omansa saamista kauan, vaikka olisi voinut saada sen heti. Myöskään sitä, miksi vasta Heidi Hawthorne on koston ansaitseva jälkeläinen, ei kerrota.

Edes narkomaanin kuivilla pysyttelemisen vaikeuksiin tekijä ei tuo minkäänlaista uutta näkökulmaa. Koko tarina on vanhan hevipiireistä tutun vihtahousumystiikan ja shokkikuvaston kierrätystä. Radioaseman arki on sekin tavanomaista, mutta veri sentään roiskuu ja niin analogisilta kuin digitaalisilta levyiltä kantautuu perkeleellistä mörinää.

Heidi Hawthorne joutuu toistuvasti kysymään ”Mitä vittua?” kun sarvipää kammottavine apulaisineen jahtaa häntä. Arvostelijakin esittää saman kysymyksen jatkuvasti lukuhetkiensä tiimellyksessä. Mitä vittua?

Juri Nummelin: Viimeinen bjarmialainen. Kuoriaiskirjat 2013.

Tähtivaeltaja 1/2014

Nummelinin teos alkaa väkevästi veren, alkuvoimaisen seksuaalisuuden ja teurastuksesta lämpimän miekan merkeissä. Kylmässä lumessa vietit ovat hereillä.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat tuttuun pohjolaan, joka on komeasti fantasiakirjallisuuden perinteiden mukainen, mutta kotimainen versio. Nummelin luo varmalla otteella jylhän ja maagisen maailman ja päähenkilön, joka luulee olevansa enemmän kuin on.

Hurjia petoja, outoja kirjoja, jättiläisiä ja muinaisia jumalia ei tarinasta puutu, kun salaperäinen antisankari Pesäri etsii kaunista kuninkaantytär Ahdotarta ja tämän hallussa olevaa Jomalin patsasta. Muitakin kuninkaantyttäriä miehiselle miehelle on tarjolla ja hänen miekkansa on usein tanassa. Lopulta Pesäri saa pesää ja muutenkin mitä ansaitsee.

Kirjassa on ironiaa ja huumoria, kuten Nummelinilta sopii odottaa. Erityisesti tiettyjen vainajien syöttäminen petoeläimille pistää naurattamaan, paitsi tietenkin vainajien omaisia. Lopputaistelun lonkero-otus on asianmukainen kunnianosoitus mestari Lovecraftille, samoin tietenkin hullun arabialaisen kirjoittama kirja.

Tekijä kertoo kirjan jälkisanoissa tarinan syntyhistoriasta ja taustoista.

Juri Nummelin: Haamu. Kertomus Hollywoodista. Turbator 2013.

Tähtivaeltaja 1/2014

Juri Nummelinin vaihtoehtohistoriallinen pienoisromaani kertoo H.P. Lovecraftin elämästä Hollywoodissa. Lovecraft toimii tarinan minäkertojana.

Tekijä on hienosti tavoittanut elantoaan käsikirjoituksilla ja rikosnovelleilla kasaan raapivan kyynisen kirjailijan eksistentiaalisen ahdistuksen. Lovecraft on toipunut syövästä, jonka kuvittelee aiheutuneen aiemmista kauhunovelleista. Hän etsii parannusta ja merkitystä elämälleen, mutta sisimmässään tietää kirjoittavansa roskaa. Tätä kuvaa teoksessa esiintyvä käsikirjoitus, joka kertoo ”Rajaseudun kauhusta”. Kyseinen hahmo on B-luokan lännenelokuvan pyssysankari, jonka repliikeissä Nummelin parodioi alan kliseitä.

Kertomuksessa on unenomaisia sävyjä, varsinkin Lovecraftin löytäessä Hollywoodista tyhjän tontin. Jokin vetää häntä sinne uudestaan ja uudestaan. Tontti kenties symbolisoi kirjailijan sisäistä tyhjyyttä, hänen elämänsä tarkoituksettomuutta.

Päähenkilö tapaa useita taidokkaasti kuvattuja henkilöitä ja Nummelin on saanut myös Lovecraftista itsestään uskottavan hahmon. Nihilistinen ja omanarvontuntoinen minäkertoja tietää kirjalliset kykynsä, mutta joutuu halveksimaan itseään pyrkyrinä ja surkeiden käsikirjoitusten sepittäjänä.

Mukana on myös salaperäinen nainen, jonka kohtaaminen antaa Lovecraftille pientä toivoa, mutta Nummelin ei kehitä teemaa vaan jättää sen auki.

Toinen maailmansota luo tarinalle taustatunnelmaa ja esiintyy myös teokseen sisältyvässä novellikatkelmassa. Nummelin kirjoittaa terävää ajankuvausta ja hänen pulp- ja elokuvatuntemuksensa näkyy tekstissä.

Tarinan loppu on Lovecraftin rasismin tuntien ironinen ja hienosti omituinen. Lovecraft kertoo siinä ennalta nähden tulevasta kohtalostaan.

Tarinassa kulkee koko ajan sivujuonteena Cthulhu-mytologiasta tuttuja aineksia ja Lovecraftin kirjailijaystävät kirjoittelevat Mestarille kirjeitään kuten tosielämässä.

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita. Osuuskumma 2013.

Suomalaisen spekulatiivisen fiktion tuotteliaimpia novellisteja oleva Jussi Katajala on koonnut historialliset tarinansa yhteen. Teos kattaa pitkän historiallisen jakson ja ilahduttaa monipuolisuudellaan. Laatu säilyy tasaisena läpi kokoelman, oikeastaan jopa paranee loppua kohti.

Tekijän tyyli on selkeä ja koristelematon, mikä on selkeä vahvuus. Novellit ovat helppolukuisia, perinteisiä seikkailutarinoita, joissa on mukana yliluonnollisia tai outoja elementtejä. Katajala on tehnyt taustatyönsä huolella, historialliset nimet ja yksityiskohdat ovat kohdallaan. Hän hyödyntää novelleissaan taitavasti vanhoja myyttejä ja kansanperinnettä.

Kokoelma alkaa scifikertomuksella, joka on lyhyt ja ennalta arvattava. Sen jälkeen päästään kunnolla vauhtiin antiikin Kreikassa. Sieltä matka jatkuu viikinkimaisemiin. Kotoisessa pohjolassa petos, kosto ja kauhutunnelma kietoutuvat vanhaan suulliseen tarinaperinteeseen. Katajala on tässä vahvimmillaan. Kun salaperäinen vieras tulee taloon ja alkaa kertoa tarinaa, lukija voi odottaa hyvää, hyytävää kyytiä.

Jo antiikin Kreikkaan sijoittuvissa novelleissa yllättävät käänteet ja inhimilliset paheet pitävät lukijan otteessaan. Paha saa palkkansa, ahneella on paskainen loppu. Yksi voi selviytyä kurimuksesta, toinen ei, mutta yleensä kukaan ei pelastu. Katajalan narratiivi noudattelee perinteisen kauhukertomuksen moralistista eetosta.

Ihmiset ja jumalat esiintyvät tarinoissa rinnakkain, kuten vanhaan, suulliseen perinteeseen sopii. Usein jumala on ottanut ihmishahmon ja auttaa tarinan sankaria tai antisankaria saavuttamaan tavoitteensa. Mikäli sankari sortuu myöhemmin paheeseen, vaikkapa ahneuteen tai petokseen, jumala rankaisee häntä armotta.

Katajalalla on taito kirjoittaa myyttejä ja perinnettä eläväksi tarinaksi. Novellien kieli on modernia ja luettavaa, mutta niiden sisäisen rikkauden tunnistaa heti, jos on joskus perehtynyt vaikkapa helleenien tai viikinkien mytologiaan. Tekijä hyödyntää oivallisesti vanhaa ja uudistaa samalla perinnettä.

Tarinoista löytää hauskoja, herkullisia yksityiskohtia, esimerkiksi maininnan kyynikkofilosofi Diogeneen suosimasta kansainväliseksi muodostuneesta sormimerkistä. Pystyyn nostettu keskisormi tarkoitti jo antiikin Kreikassa sitä mitä nykyäänkin ja Diogenes oli tavattoman vittumainen mies. Näinkin pieni historiallinen detalji tuo välittömästi tarinaan ihastuttavan lisäsäväyksen.

Kertomus Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema on monellakin tapaa erityisen herkullinen, samoin upea niminovelli Leonardon rasia. Molemmat ovat kokoelman eliittiä.

Kerronnallisesti kirjailija luottaa tarinaan eikä turhia kikkaile. Näkökulmahenkilöiden vaihtoa Katajala ei harrasta, novellit kerrotaan joko yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa. Muutenkaan tarinat eivät sisällä modernia tai postmodernia kirjallista kokeilua. Tämä on niille pelkästään eduksi.

Novellissa Noitanaisen älä anna elää tekijä kuitenkin soveltaa taidolla kirjemuotoista näkökulmakerrontaa alun minäkertojan ilmeisesti nykyaikaan sijoittuvan tarinan sisällä, joka kaiken lisäksi sopii epookkiin erinomaisesti.

Kokoelman suosikkinovellini on Lemminkäisen kuolema. Se sijoittuu Suomen sisällissodan jälkeiseen kieltolain aikaan 1920-luvun alkupuoliskolle ja minäkertojan tarinan sisällä olevan selostuksen myötä sota-aikaan. Tässä hirtehisessä zombinovellissa Katajala on jälleen erinomaisesti tavoittanut ajan hengen ja tunnelman. Mukana on kosolti maukkaita yksityiskohtia termejä myöten. Lippu on piletti ja kahvi valmiiksi prännättyä. Jatsia kuunnellaan ja kieltolaista huolimatta pirtua siemaillaan. Lääkärin tuntemisesta on etua, joskin väkijuomaa tulee helposti särvittyä enemmän kuin lääkäri määrää. Tämä koskee myös lääkäriä. Väärintekijät saavat sota-ajan rötöksistään asianmukaisen rangaistuksen. Loppu sisältää yllättäviä käänteitä ja on kaikin puolin silkkaa hunajaa.

Kaksi viimeistä novellia eivät aivan yllä samalle tasolle, mutta kelpo tarinoita nekin ovat. Äänetön saari kertoo Tyynenmeren saarelle haaksirikkoutuvasta amerikkalaislentäjästä II maailmansodassa. Tarinan alku on lupaava, mutta aavemaiselta vaikuttavat tapahtumat eivät olekaan sitä mitä spekulatiivisen fiktion lukija odottaa. Lopetuskin on hieman väkinäinen ja moralismissaan liian alleviivaava.

Päätösnovelli Asturias (Leyenda) liikkuu ajassa nykyhetken ja maurimiehityksen aikaisen Espanjan välillä. Tarina on kekseliäs ja kaunis, jopa romanttinen, ja ehdottomasti kokoelman parasta antia Lemminkäisen kuoleman ohella. Viimeksi mainittu nousee hiuksenhienosti suosikikseni, koska hunajainen epäkuollut toimii tässä kirjallisuuden lajityypissä romantiikkaa paremmin. Ei silti, etteikö myös Asturias (Leyenda) olisi erinomainen.

Kirjailijan itseluottamus huokuu kokoelman tekstistä, hänen ei juuri tarvitse harrastaa tyylillisiä kommervenkkejä saadakseen lukijan koukkuun. Katajalan novelleissa on kokeneen kirjoittajan leima, joskin tautofonisuutta, saman sanan toistuvaa peräkkäistä käyttämistä, esiintyy kappaleissa ja jopa virkkeissä paikoitellen – varsinkin novellissa Kultanaamioinen jumala – turhan paljon. Tässä tekijällä on vielä petraamista.

Kokonaisuutena Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita on kokoelma, jota ei malta käsistään laskea. Se on luettava yhdeltä istumalta. Yleensä tämä pätee yksittäiseen novelliin, mutta Katajala onnistuu ulottamaan lukuhimon koko teokseen. Hän on alan kärkeä Suomessa ja kansainvälisestikin. Toivottavasti näitä novelleja käännetään pian myös muille kielille.

Viktor Martinovitš: Paranoia. Like 2013.

Valkovenäläisen kirjailijan Minskiin sijoittuva teos alkaa lupaavasti valtion turvallisuusministeriön seurantaraporteilla, joiden merkitys selviää romaanissa vasta paljon myöhemmin. Valitettavasti Paranoia muuttuu vähitellen tavanomaiseksi epätoivoiseksi rakkaustarinaksi. Kahvilat, puistot ja sillat todistavat synkkien varjojen vainoamaa romanssia, joka ei voi päättyä onnellisesti. Kaikki menee käsikirjoituksen, niin sanotun peruskaavan mukaan. Paranoiaa voisi kutsua totalitarismikriittiseksi noirdekkariksi. Heti alussa postimies on soitellut useitakin kertoja.

Tekijä rasittaa lukijaa ylipitkillä kappaleilla, jotka eivät edes tyylillisesti puolusta paikkaansa. Välillä kertoja tarinoi monta sivua putkeen ilman kappalejakoa. Parhaita jaksoja ovat juuri turvallisuusviranomaisten laatimat tarkkailuraportit, joissa kappaleet pysyvät maltillisissa mitoissa ja dialogikin on paikoitellen nokkelaa.

Suomennoksessa käytetään henkilöistä aivan liikaa persoonapronominia ”tämä”, mikä voi tosin johtua alkutekstistäkin. Tämäkään ei kerro tyylitajusta, oli vika tekijän tai kääntäjän. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että suomen kielessä ”hän” on asiayhteydessä oikea muoto ja kääntäjä voi aivan hyvin korvata alkutekstin muodon meidän kielellemme luontevammaksi.

Romaani kertoo lännessä tunnetusta kirjailija Anatoli Nevinskistä, joka tapaa kahvilassa kauniin, salaperäisen naisen, Elizavetan, joka nopeasti paljastuu valtion diktaattorin, turvallisuusministeri Muravjovin rakastajattareksi, ja aivan liian klassiseksi femme fataleksi. Naiselle ja kirjailijalle kehittyy välittömästi intohimoinen rakkaussuhde, joka turvallisuusministerin jatkuvan virtuaalisen ja hänen alaistensa faktuaalisen läsnäolon vuoksi on tietenkin perinteinen ménage à trois. Kolmiodramatiikka ei kuitenkaan nouse tekijän tavoittelemiin korkeuksiin.

Teoksessa on päälle liimattua Neuvostoliiton ja sen tilalle tulleen länsimaisen markkinatalouden rinnastamista, jonka tarkoitus on kai osoittaa, että totalitarismiin sopii kumpi tahansa yhtä hyvin. Tuntuu kuin tekijällä ei olisi uusia ideoita ollenkaan, niin väkinäistä tämä Karl Marxin ja Marks & Spencerin kanssa leikkiminen on. Marx-veljekset sentään jäävät hyödyntämättä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat rakastavaisten intiimit hetket, jotka turvallisuuspalvelu tallentaa yksityiskohtaisesti. Totalitarismin yksilön yksityisyyden täydellisesti raiskaava luonne tulee karmivalla tavalla selväksi. Pariskunnan keskusteluja kuitenkin haittaa intertekstuaalisten heittojen määrä ja itsestäänselvyys, joka on nimien pudottelua ja Romeota ja Juliaa.

Diktaattori Muravjovin hahmo on ristiriitainen: Elizavetan kertomuksissa hän on lähinnä romanttinen kaunosielu, mutta kansalaisten mielissä pelätty hirmuhallitsija. Ratkaisu on liian helppo, liian tavanomainen.

Loppua kohti teos alkaa muuttua sekavammaksi, mikä on varmasti tarkoituskin. Minäkerronta vaihtuu välillä yksikön kolmanteen persoonaan, virallisluontoisten tarkkailuraporttien ohessa. Juuri kertojan vähittäinen sekoaminen ja loppuratkaisun avoimuus ovat kuitenkin romaanin heikoin lenkki.

Aksel Sandemose viritteli samanlaista kuviota syyllisyydestä ja muistamattomuudesta jo ajat sitten teoksessaan Kadonnut on vain unta (1946; suom. 1961). Sandemose vain teki sen paljon hyytävämmin ja kaikin puolin paremmin. Hänellä ei romaanissaan ollut valtion turvaviranomaisten tarkkailua, mutta muilta osin minäkertojan epäluotettavuus paljastui samaan tapaan vähitellen ja lopussa koko kauheus paljastui. Paranoia jää enemmän auki, mikä ei ole teokselle eduksi.

Martinovitš on kiusallisen huono Paranoian loppupuolen konserttikuvauksessa, jossa hän runollisin metaforin yrittää kuvailla Bachin ja Chopinin musiikkia. Kuin, kuin ja kuin. Kas kun ei pilipalipom. Kohtaus on samalla tarinan keskeinen käänne, kilpakosijoiden väistämätön kohtaaminen, joten ilmeisesti tekijällä on mennyt peripetia pahasti yliyrittämisen puolelle. Jälki ei aivan yllä Antti Hyryn hallusinatorisen tekotaiteilun tasolle, mutta pahimmillaan sen rajoille. Tämä yliammuttu metaforavyöry voi tietenkin johtua päähenkilön sekoamisesta ja tilanteen aiheuttamasta jännityksestä. Silti sitä on vaivaannuttavaa lukea.

Loppusuoran kiihdytyksessä teoksen paranoidiseen luonteeseen liian sopivasti kaikki vaikuttaa lavastetulta ja minäkertojan luotettavuus rakoilee sitä mukaa kun verkko hänen ympärillään kiristyy. Lopussa tutkintavankila muuttuu kertojan houreissa luostariksi ja muutenkin Dostojevski kummittelee tekstissä liikaa. Salaisen poliisin koodinimi Nevinskille on sentään Gogol. Todella hauskaa. Heh heh. Raskolnikov olisikin ollut liikaa, kuten viimeisiltä sivuilta käy ilmi.

Jos Martinovitš olisi onnistunut olemaan hienovaraisempi ja hämmentänyt soppansa taidolla, tarina olisi saattanut toimia toteutunutta versiota paremmin. Jotenkin kaikki jää toteutuneessa kertomuksessa itsestään selvällä tavalla paranoiaksi, osittain fiktion sisäiseksi fiktioksi, ja kokonaisuutena epäluotettavan kertojan ja ”objektiivisten” tarkkailuraporttien melko tavanomaiseksi ristivalotukseksi.

Kirjaa lukiessa harmittaa koko ajan myös se, kuinka upean elokuvan Florian Henckel von Donnersmarck on jo samasta aihepiiristä tehnyt (käsikirjoitus ja ohjaus). Kun on nähnyt Muiden elämän muutaman kerran ja toistuvasti ihaillut sen toteutusta ja humaania käännettä tarkkailijan muuttuessa kertojaksi, viranomaisen taiteilijaksi, Stasi-agentin kirjailijaksi, ei vertailulta käsillä olevaan tarinaan voi välttyä. Paranoia häviää elokuvalle joka suhteessa.

Toisin sanoen siinä vaiheessa kun objektiivisesta tarkkailijasta ja tapahtumien kuvaajasta tulee kertoja, joka selkeästi kirjoittaa fiktiota, luo oikeiden henkilöiden pohjalta kuviteltua dialogia ja tapahtumia, valikoi, lisäilee ja muuntelee, von Donnersmarckin päähenkilö muuttuu totalitaariselle ideologialle kuuliaisesta valtion orjasta ihmiseksi, humaaniksi yksilöksi, joka samaistuu hahmoihinsa, oikeisiin ihmisiin, empaattisesti, ja alkaa auttaa heitä. Inhimillisyydestä häntä rangaistaan julmasti.

Viktor Martinovitš punoo juonta tavalla, joka on pikemminkin pitkäveteinen monologi. Lopulta objektiivisten tarkkailijoiden raportoima rakkaustarina jää lukijan mieleen teoksen ainoana vahvuutena. Tosin siinäkin on toistoa ja piirteitä, jotka voisivat olla paljon terävämmin toteutettuja.

Teoksen naispäähenkilö Elizavetan arvoituksellisuus ja hänen kertomustensa ristiriidat jäävät pahiten kaivelemaan, joskin osa niistä voidaan laittaa epäluotettavan kertojan piikkiin. Epävarmuuden ja aporian annostelussa olisi noudatettava kohtuutta. Jos lukija ei kykene täyttämään riittävää määrää hermeneuttisia aukkoja, teos vaikuttaa helposti tyhjältä, pikkunäppärältä sanahelinältä.

Fiktiossahan kyse on siitä, kuka osaa lavastaa tapahtumat ja kertoa tarinan parhaiten, ja samaan aikaan manipuloida sekä lukijaa että romaanin tiettyjä henkilöhahmoja uskomaan jotain, jota ei periaatteessa voi uskoa. Jos tekijä yrittää kutoa liian monimutkaista ja arvoituksellista mattoa, lukija ei välttämättä usko lopputulokseen ollenkaan. Se on harmillista neljäsataasivuisessa teoksessa.

Luullakseni Martinovitš vihjaa totaalisen vallan läpinäkymättömyyteen, vallankäyttäjien taustalle jäävän abstraktin vallan sumeaan luonteeseen. Valtiodiktatuurissa yksilö pelkää ja tuntee syyllisyyttä pienistäkin loukkauksista vallanpitäjää kohtaan. Jos diktaattori onkin romanttinen taiteilijasielu, hänen taustallaan on oltava jotain oikeasti pahaa ja häikäilemätöntä. Mikäli Muravjov on yhtä ymmällään femme fatalen kohtalosta kuin Nevinski, on hänenkin yläpuolellaan oltava jokin taho, joka käyttää valtiossa todellista valtaa, toimeenpanovaltaa. Vai huijasiko femme fatale kaikkia? Jos huijasi, motiivi ja tarkoitus jää epäselväksi.

Oli tekijän pyrkimys mikä tahansa, totalitarismin ja valtiodiktatuurin byrokratian rakenteisiin kätkeytyneen vallan kritiikkinäkään Paranoia ei yllä lähellekään alan klassikkoja. Elizavetasta, Anatoli Nevinskistä, Muravjovista ja Minskistä on todella pitkä matka Juliaan, Winston Smithiin, Isoonveljeen ja Oseaniaan. James M. Cainiksikään ei Martinovitšista ole.

Siri Kolu: PI – Pelko ihmisessä. Otava 2013.

”Lakkaammeko muistelemasta viimeisiä säälin kaikuja, tuleeko meistä vain nälkä, vain varjo, pelkkä voima ja nopeus?”

Siri Kolun romaani käsittelee hirveää kulkutautia ja maailmaa sen kynsissä. Tarina kerrotaan Pilvin ja Petrin, sisarusten, vaihtelevista näkökulmista. Pilvi on sairastunut, Petri ei.

Alkuasetelman jälkeen näkökulmakertojien joukkoon tulee vielä Tuomas, Pilvin entinen poikaystävä, jonka muistiosta ja tapahtumaraporteista paljastuu terveiden sairauden kantajiin kohdistama sortojärjestelmä. Hallinto heittää ihmisoikeudet romukoppaan kun epidemia puhkeaa ja tätä vastaan Tuomas tovereineen salaisessa vastarintaliikkeessä taistelee.

Sairastuneita viedään busseilla Luoliin, jotka muistuttavat maanalaista keskitysleiriä. Myös Pilvi joutuu yhteen sellaiseen ystävänsä Annin kanssa. He ovat alle 18-vuotiaita ja heidät laitetaan yhdessä muiden alaikäisten kanssa samaan huoneeseen. Paikka on louhittu kallioon maan alle, se on oikeastaan luola.

Kaiken keskipisteenä on P-influenssan aiheuttama muutos. Tauti tekee ihmisestä jotain suurempaa, parempaa, kauheampaa: P-eläimen – ja samalla pihmisen.

Kolu kehii tarinaa auki vähitellen, kronologiaa rikkomalla. Sama tekniikka oli hänellä käytössä jo Metsänpimeä–romaanissa. Tekstissä vihjataan ja paljastetaan asioita ennen kuin niiden syistä ja niihin johtaneista tapahtumista kerrotaan tarkemmin. Usein joku teoksen avainhenkilö mainitaan nimeltä heti alussa, ohimennen, ja vasta vähitellen hänen merkityksensä koko laajuus paljastuu. Kaikesta tästä huomaa, että Kolu on opiskellut dramaturgiaa. Hän osaa pitää lukijan taitavasti näpeissään.

P:n merkitys ei ole tiedossa, ja tekijä leikkii PI–alkukirjainten variaatioilla toistuvasti. ”Pelko ihmisessä” on vain yksi monista alkukirjainten muodostamista sanayhdistelmistä. P-ihmisiä kutsutaan ”pihmisiksi”, englanniksi termi on ”tuman”. Mistä P:ssä oikein on kyse?

Symbolisella tasolla P-eläin päähenkilö Pilvissä heijastelee aikuisten viettimaailmaan kasvamista ja maailman avautumista aistillisessa valossa. Eläinihminen herää Pilvin sisällä ja on jatkuvasti valppaana. P-eläin havainnoi ympäristöään ja aistii toisten mielialat sekä aikeet lähes yliluonnollisella tavalla.

Kolu kuvaa upean ekonomisesti eläimen mystistä ja alkuvoimaista viettipohjaa ja minäkertojan ihmispuolen kontrollia sen yli. Eläin on tietoinen siinä missä ihminen, mutta pysyy pihmisen ihmispuolen tietoisuuden kontrollissa.

Kyse on myös metamorfoosista, ruumiillisesta muutoksesta, joka samaistuu murrosikään ja aikuisuuden kynnyksellä tapahtuvaan seksuaaliseen heräämiseen. Tekijä valottaa muutosta salavihkaisesti, mikä sopii täydellisesti teoksen laajempaan, poikkeuksellisen rikkaaseen ja monisyiseen tematiikkaan. Jokainen yksilö, joka sairastuu, säilyttää jotain ihmispuolestaan – persoonallisuudestaan – ja muuttuu eläimeksi omalla tavallaan. Yksilöllisyyden korostaminen on vahvana kirjan piilotekstissä.

Pihmisten Luola on yhteiskunta pienoiskoossa, oudosti peilattu ja vinosti valaistu tavallinen maailmamme, koe-eläinlaboratorio, jossa sääntöjen, kontrollin ja hierarkioiden on pakko muodostua. Kolu on selvästi lukenut ja analysoinut Goldinginsa, mutta tyttöjen ja naisten sekä tietenkin aikuisten läsnäolo tekee teoksesta Kärpästen herraa dynaamisemman ja monipuolisemman.

Kolun primitiivinen ihminen ei myöskään ole peto, vaikka onkin eläin, vaan P-eläin säilyttää sivistyksensä ja humaanisuutensa, ja näin ollen taistelee järjellään tahdon primaari-impulsseja vastaan. Mistään jalosta villistä ei toki ole kysymys; sen sijaan tekijän lähestymistapa ihmisyyteen on realistinen. Pihminen on vain toisenlainen ihminen, aivan kuten me ihmiset olemme lähtökohtaisesti erilaisia.

Yksilön muutos, yksilöiden väliset erot ja yhteisön hallinnon spontaani muodostuminen vertautuu kirjassa kekseliäällä tavalla West Side Story -musikaaliin. Johtajat valikoituvat joukosta eri ominaisuuksien perusteella ja myös alaikäisten ”jengi” saa edustajansa, Pilvin, hallintoon. Luolan laumaelämä kommentoi metatasolla hienosti yhteiskuntaa, pari kertaa mukaan tulee jopa orwellilaista sävyä.

Luola on klassinen suljettu tila, ympäristö, jossa ihmisyyden kaikki puolet nousevat väistämättä esiin. Tylsistymistä vastaan pitää keksiä keinoja hyödyntää rajallisia hyödykkeitä ja Anni ja Pilvi alkavat kertoa toisilleen tarinoita. Pojat tappelevat salaa hyödyntäen uusia pihmiskykyjään. Myöhemmin tytötkin ryhtyvät tuumasta toimeen. Konfliktit eivät tietenkään jää leikin asteelle.

West Side Story on avainasemassa Luolan elämän mielekkyyden tavoittelussa ja samalla Kolun romaanissa. Sen perussanoma kertoo rajat ylittävästä rakkauden voimasta ja toivosta. Yksilöiden ja ryhmien todellinen dynamiikka luo kuitenkin kontrastin haaveille paremmasta. Kun toivoa ei ole, haavemaailmakin on usein kuin painajaisuni.

Musikaalin rakkausidylli on taustakangas raadolliselle todellisuudelle, jossa petos ja juonittelu hallitsevat. Lähimmäisiinkään ei voi luottaa. Vähitellen paljastuu, kuka manipuloi ketä, ja millaisia suunnitelmia on kaiken taustalla.

Neljäsosa väestöstä on muuttunut. Petrin näkökulma kertoo siitä, millaista on Luolan ulkopuolella, tavallisessa yhteiskunnassa. Kolme neljäsosaa ihmisistä jatkaa elämäänsä normaaliin tapaan ja sairastuneiden asemasta on tullut poliittinen kysymys.

Petrin kautta Kolu avaa teoksensa humaania sanomaa kuvaamalla vierauden ja toiseuden kokemusta luolien ulkopuolella. P-ihmisistä on tullut yhteiskunnan ali-ihmisiä, jotka retusoidaan pois kuvista ja joita hävetään. Petrissä tämä herättää raivoa.

Pilvin näkökulmakertomus korostaa, että toiseuskin on ihmisyyttä. Tytön kokemusten valossa terveysviranomaisten reagointi ja P-ihmisten sulkeminen yhteiskunnan ulkopuolelle on selkeä ihmisoikeusloukkaus. Erilainen ihminen on kuitenkin ihminen.

Kolun tapa tuoda suuria teemojaan esiin ei ole saarnaava vaan hienovarainen, mikä on taiteellisesti ainoa oikea ratkaisu. Lukija saa itse miettiä moraalisia kysymyksiä – tekijä vain asettaa ne lukijan eteen ristivalaistukseen. West Side Storyn avulla Kolu opastaa lukijaa pohtimaan vastakkainasettelujen eettisiä kulmia ja puolueellisuuden mielekkyyttä. Vihollista ei ole ilman vihollista, taisteluparimme on monella tapaa peilikuvamme.

Pirstaloituneessa, erilaisten ääriainesten hallitsemassa yhteiskunnallisessa keskustelussamme Kolun romaani on erittäin tärkeä puheenvuoro maltin, suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden ymmärtämisen puolesta. Ääripäät ovat toisilleen välttämättömiä ja luovat vihollisuuden itsestään, itsessään. Ne ulkoistavat sen toisiin, erilaisiin, ja ennakkoluulot roihuavat alati korkeampina ja kuumempina. PI – Pelko ihmisessä kommentoi rivien välissä kriittisesti nyky-yhteiskunnan muukalaisvihamielistä ilmapiiriä.

Samalla romaanin yhteiskuntakriittinen tematiikka asemoituu kaikenlaista kollektivismia, tasapäistämistä ja ihmisen (myös pihmisen) kykyjen kahlitsemista vastaan. Teoksen joitakin osia voi jopa lukea kasvatusfilosofisena kannanottona yksilön luovuuden vapaan kukoistuksen ja edistämisen puolesta: Citius, Altius, Fortius. Ylivoimaisuus, poikkeavuus ja erilaisuus ovat aina keskuudessamme ja meidän olisi syytä opetella hyväksymään ne, siinä missä heikkous, huonommuus ja sairauskin: antaa kaikkien kukkien kukkia, niin kauan kuin kukat hyväksyvät toisensa ja antavat toisillekin tilaa kasvaa täyteen mittaansa.

Kolu huipentaa romaanin petoksen ja pelastuksen salaperäisiin kiemuroihin. Hän luottaa lukijaan siinä määrin, että moni teoksessa vihjattu tai spekuloitu asia jää vaille selitystä. Monitulkintaisuus sopii lopetukseen mainiosti. Ideat jäävät itämään lukijan mieleen kuin PI konsanaan. Kenties joku on kirjan herättämiä ajatuksia tovin sulateltuaan piirun verran Parempi Ihminen.

Siri Kolu. Kuva: Mirva Kakko/Otava, 2013.