Steampunk! Koneita ja korsetteja. Toim. J.S. Meresmaa ja Markus Harju. Osuuskumma 2012.

Suomen kirjallisuuden historian ensimmäinen steampunk-antologia on komeaa luettavaa. Toimittajien esipuhe valottaa genren historiaa ja reunaehtoja. Toimitustyö on kauttaaltaan korkeatasoista, joskin yhteen novelliin on jäänyt joitakin kielioppivirheitä.

Kokoelman avaa Magdalena Hai herkullisella tarinalla Ichabod ja Thaddeus Thorpe -nimisistä veljeksistä. Ichabodin morsian Lisbeth tekee itsemurhan ja insinööriksi opiskeleva sulhanen haluaa haudata ruumiin rauhassa. Alkuasetelma on siis kutkuttava ja Vaskimorsian lunastaa lupaukset.

Isoveli Thaddeus on ollut Lisbethin rakastaja, joten kertomuksessa on aitoa kolmiodraaman tuntua. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Thaddeus paljastuu nopeasti varsinaiseksi elostelijaksi ja pikkuveli romanttiseksi hölmöksi. Tästä syntyy novellin jännite, joka ei missään vaiheessa herpaannu.

Tekijä saavuttaa hyytävän tunnelman ja onnistuneen ajankuvan harkituilla vedoilla. Novellin rivien välistä voi lukea kunnianosoituksen sekä Draculalle että Frankensteinille. Vähitellen kauhu huipentuu ja mustaakin mustemmat salaisuudet paljastuvat. Loppuratkaisu on herkullinen: paha saa palkkansa.

Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuus vie lukijan Budapestiin. Paul Williams -niminen nuorukainen etsii isänsä pyynnöstä salaperäistä arkistonhoitajaa Nagy Viragia. Mikä hän on miehiään, vai onko hän edes mies?

Henrikssonin historiallinen kuvaus on erittäin uskottavaa, miljöö hengittää ja tunnelma on käsin kosketeltava. Taitavasti laadittu taustakangas korostaa tarinan suuria linjoja.

Juonen taustalla on ihmisyyden kannalta merkittävä, kohtalokas teema, joka selviää vasta lopussa. Höyry ja kone saavat suorastaan ihastuttavat mittasuhteet. Ihmisuhreiltakaan ei vältytä.

Heikki Nevalaisen novellissa Hevostuhatjalkainen Kustavi Nätyri -niminen hurja mies pui peltoa höyrykoneella ja kohtaa paikallisten vastarintaa. Tarina sijoittuu Pohjanmaalle ja murre on sen mukaista. Viinapiru polkaisee lopussa tapahtumat uuteen suuntaan ja muitakin koneita ilmaantuu.

Nevalaisen kieli on humoristista, joskin kertomus mustaakin mustempi. Näistä aineksista syntyy omintakeinen yhdistelmä, jossa viljan ohella lakoontuu häjyä ja rovastia.

J.S. Meresmaa on kirjoittanut kokoelmaan novellin Augustine. Se sijoittuu Pariisiin, jossa 15-vuotias Augustine haaveilee insinööriopinnoista, mutta naisille siihen aikaan moinen ei ollut sallittua. Lisäksi päähenkilö joutuu melkoisten juonittelujen keskelle.

Meresmaa on upottanut novelliinsa psykologisesti rikkaita kuvioita, petosta, haaveita ja pettymyksiä, joista Augustinen hahmo saa voimansa. Tytön junaonnettomuudessa menehtyneet vanhemmat, äiti lähemmin, ovat jättäneet hänelle perinnön, josta Augustine ei vielä kaikkea tiedä. Eno Bernard on hänen huoltajansa ja johtaa Whittockin korjaamoa, jossa tyttökin auttelee. Gaston-niminen nuorukainen tuo tarinaan ensisivulta alkaen jännitettä, joka purkautuu lopussa odottamattomalla tavalla.

Koneidenkin osalta Meresmaan novelli on monipuolinen ja idearikas. Varsinkin huipennuksen hämähäkkikone ihastuttaa.

Markus Harjun tarinassa Prahan teurastaja minäkertoja on karjalainen luutnantti Eenok S. Rautaniska, joka on työskennellyt tsaarin joukkojen salaisessa osastossa. Prahassa hän kohtaa teurastajan, joka vaanii naispuolisia uhreja.

Harjun novelli lähestyy perinteistä kauhua, joskin steampunk-elementtejä on heti alkuun sijoiteltuna jonkin verran. Niiden rooli kasvaa tarinan edetessä ja tekijä vyöryttää esiin komean kavalkadin mielikuvituksellisia koneistoja. Myös golem-viittauksia löytyy, Prahassa kun liikutaan. Novelli kehittyy lopulta salapoliisitarinaksi ilman salapoliisia.

Päähenkilö tutustuu kauniiseen sirkuslaiseen Terezaan pelastamalla tämän siskon ruumiin joesta. Uhrautuminen tuntemattoman vainajan puolesta ajaa Rautaniskan huimiin seikkailuihin, joiden tausta ulottuvat Romanoveihin asti.

Shimo Suntilan Kruunun vihollinen alkaa vauhdikkaalla ilmataistelukuvauksella. Tekijä on siirtänyt perinteisen piraattimittelön taitavasti yläilmoihin ja steampunk-genreen. Mukana on reipasta merirosvotoimintaa ja rempseää äijähuumoria.

Alun miehisen mittelön jälkeen piraattikapteeni Morrison joutuu brittien vangiksi ja siellä hän kertoo komealle naisupseeri Parkille kauhutarinan, joka paljastaa kaiken taustalta kostomotiivin. Pyhä viha ruokkii Morrisonia ja se kohdistuu brittiupseeri Arthur Brightiin, ilmalaivaston kapteeniin. Vähitellen käy ilmi, että myös Parkilla on kana kynimättä kruunun kanssa. Morrisonin ja Parkin välinen jännite kihisee sähköä läpi novellin.

Suntila on parhaimmillaan Morrisonin buurisotamuistelossa, joka vyöryttää imperialismin kauhut kouriintuntuvasti lukijan silmien eteen. Myös loppu on äärimmäisen jylhä. Lukija jää odottamaan jatko-osaa.

Jani Kangas on kirjoittanut novellin Kapina tunturilla. Siinä Amelia ja Herman mittelevät pohjoisessa kapinoivia pikinahkoja vastaan. Novellia voisi verrata steampunk-lavasteissa kuvattuun lännenelokuvaan, josta puuttuu dramaturgia, jännite ja motiivi. Päältä katsoen tarinassa on kyse alkuperäiskansan taistelusta imperialisteja vastaan, mutta tekijä ei saa tästä irti novellitaiteen edellyttämää tiivistä dramatiikkaa.

Imperialistien ollessa näkökulmahenkilöitä heidän käsityksensä ja moraalinsa jää käsittelemättä. Amelian tietämys alkuperäiskansan tavoista ja sankareista ei heijastu edes orastavana kunnioituksena näitä kohtaan. Tekijä hukkaa erinomaisen mahdollisuuden analysoida moraalista konfliktia ja valloittajan mentaliteettia sisältä käsin.

Novelli on sarja tapahtumia vailla suurempaa mielenkiintoa. Päähenkilöiden välilläkään ei ole ristiriitoja saati eroottista jännitettä, jotka yleensä tekevät hahmoista mielenkiintoisempia (vrt. Shimo Suntilan novelli edellä). Myöskään hahmojen sisäisessä maailmassa ei tapahdu mitään sellaista, joka tekisi tarinasta vetoavan.

Kapina tunturilla on myös kokoelman ainoa novelli, jossa on joitakin kielioppivirheitä.

Christine Thorelin novelli Viuhka käy kartanossa lähtee liikkeelle kutkuttavasta alkuasetelmasta: professorin tyttäret Elaisa ja Silvia joutuvat konekenraalin kosiskelun kohteeksi, toinen heistä on päätyvä tämän vaimoksi. Kenraalilla on mekaanisia vempeleitä kuten hilleri Hammas. Hän itse on kone, jossa on ihmistä vain nimeksi, inhimillisyyttä ei senkään vertaa.

Tytöt löytävät kenraalin kartanosta salaisuuksia samalla kun heidän professori-isänsä joutuu kenraalin kiristämäksi. Menneisyydestä paljastuu tapahtumia, joiden takia professori on kenraalin saappaan alla. Koneet jyskyttävät, ovet aukenevat ja viuhkan merkitys selviää.

Thorelin novellissa on lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä, joka tekee siitä omaperäisen ja poikkeuksellisen tässä kokoelmassa. Lisäksi tarina sisältää emansipatorisen motiivin, jossa tekijä selkeästi asettuu humaanisuuden puolelle.

Anni Nupposen erinomainen novelli Kuka ratasta pyörittää päättää kokoelman. Tarina alkaa siitä, kun nuoriherra Trill Kimas saa äitinsä järjestämänä työpaikan hyödyllisten esineiden museosta. Museo on hienosti kuvattu ja sen teknologia on lievästi satiirinen peilikuva nykyajasta, kuten näyttelyesineetkin.

Trill tutustuu Marikki-nimiseen neitoseen, joka myös työskentelee museolla. Kaupungilla kulkiessaan he törmäävät perätysten rattaan- ja maanpalvojiin. Rattaanpalvojat on teknologiauskovaisten hörhölahko, maanpalvojat puolestaan luddiittiryhmittymä. Nämä kaksi ääripäätä kuvastavat ennen muuta väliin jäävää harmaata aluetta, tekniikan käyttöä ihmiselämän pidentämiseen ja parantamiseen.

Novellin keskiössä on kansalisille asennettu elinratas, joka mahdollistaa 300 vuoden iän. Maanpalvojat ovat luopuneet rattaasta, koska haluavat elää lyhyemmän elämän, jossa jo nuorena, 25-vuotiaana, jokaisella päivällä on merkitys. Trillin äiti Adriana nousee tarinassa ratkaisevaan rooliin, koska hän on entinen elinratasmekaanikko, tutkija, ja asentanut myös Trillin elinrattaan.

Nupponen nivoo taidokkaasti yksilöiden kautta yhteen elämän ja kuoleman suuret, traagiset kysymykset. Tekniikka mahdollistaa paljon, mutta kaikkea mahdollista ei ehkä kannata toteuttaa.

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi. Suomentanut Elina Koskelin. Like 2013.

Tähtivaeltaja 4/2013

Glen Duncan kirjoittaa kaunopuheista kauhua. Hän käyttää liikaa passiivia ja adjektiiveja eikä kääntäjällä ole helppoa. Tuloksena on ainekirjoitustasoista suomea tyyliin ”... poikamaisen suloisine piensilmäisine kasvoineen, vaaleine hiuksineen ...”.

Teos tulvii vastaavia kielikukkasia ja niiden päälle joitakin räikeitä käännösvirheitä. Tuskanhikeä pukkaa. Kääntäjälle vinkiksi, että lauserakenteita ja sanajärjestystä rohkeasti muuttamalla lyyrisemmästä tekstistäkin saa luettavaa suomea.

Tarina kertoo päiväkirjaa pitävästä ihmissudesta. Hän on kaipaa kuolemaa, mutta pakenee kuitenkin Jahtia, okkultististen ilmiöiden torjuntajärjestöä, joka tuhoaa ihmissusia. Hän on lajinsa viimeinen, elämäänsä väsynyt. Jahdin ohella ihmissusi mittelee kovaa bisnestä tekevän vampyyrimafian kanssa ja haaveilee ihmissusinaaraasta. Josko sittenkin elämälle tarkoitus?

Päähenkilö on minäkertoja, joka filosofoi rasittavasti, vaikka luulee sitä nokkeluudeksi. Kesken sujuvan kerronnan hän pysähtyy puberteetti-ikäiseen itsereflektioon ja toteaa: ”Mutta mitä särkynyt sydän on? Tunne. Olen saanut tarpeekseni tunteista, vaikka ne eivät olisi saaneet tarpeekseen minusta.” Ihmissusi myös pudottelee nimiä vailla sisältöä.

Lukemista häiritsee jatkuva tietokirjamainen sulkujen käyttö, usein kesken lauseen. Kerronnan kömpelyyttä ja rönsyilyä kommentoidaan tarinan lomassa metatekstuaalisesti, mikä on vielä kiusallisempaa. Toimintakohdat ovat kirjan parasta antia, koska niissä kertoja ei turhia filosofoi.

Mikäli alkuteksti on vanhanaikaisen ja modernimman tyylin onnistunut synteesi, mitä vahvasti epäilen, kääntäjä ei ole tavoittanut sävyä. On vaikea uskoa oppineen, 200-vuotiaan viktoriaanisen herrasmiehen huudahtavan turinointinsa lomassa: ”Hei haloo!” Lopussa minäkertoja vaihtuu nykyaikaiseksi, mutta ääni ei muutu. Todennäköisesti vika on siis alkutekstissä.

Ihmisenä päähenkilö panee huoria liukuvoiteen avulla perseeseen eikä turhia romantisoi. Jos hänellä ei seiso, hän hieroo huoraa öljyllä. Sitten hänellä taas ottaa eteen ja ei kun parrua takaressuun. Amoraalisena sutenakin hänellä on erektiovaivoja, mutta vielä pahempaa on hänen kielenkäyttönsä. Susi mainitsee muun muassa ”näppärän, silkkisen pillun unenlämpöisen vahvan lehahduksen”.

Ihmissudella on myös homoseksuaalinen ihmisavustaja, hieman tohtori Watsonin tyyppinen, joskin vanhempi herrasmies. Vastapoolina tämä on turhan kliseinen hahmo, itsestään selvä valinta. Samoin kertojalla on tavanmukainen Nemesis, Eric Grainer, Jahdin vetäjä, jolla on henkilökohtainen kostomotiivi. Huumoriakin on mukana: ihmissusi kiihottuu pukeutuessaan naiseksi.

Ihmissuden nimi on Jake Marlowe ja kertoessaan susielämästäänkin hän filosofoi ja runoilee. Joskus tämä toimii, mutta useimmin se on tahattoman koomista. Kun susi syö naista, kuvailu on tällaista: ”Se tuli sisääni, rivo rikaste, viheliäisen tuoton juhla-ateria.” Laittaessaan kättään kirjan femme fatalen ”herkän, viekkaan vitun kohoumalle” ihmissusi filosofi suluissa kesken lauseen.

Romaani on suurimmaksi osaksi varsin piinaavaa luettavaa. Piina ei kuitenkaan johdu onnistuneesta kauhutunnelmasta vaan käännöksen kömpelyydestä ja tekijän yliyrittämisestä. Lisää viilaamista, höyläämistä ja hiomista kirja olisi kaivannut. Miksei öljyhierontaakin.

Jukka Laajarinne: 72. Atena 2013.

Tähtivaeltaja 4/2013

Jukka Laajarinteen 72 on humaani ja poikkeuksellisen taidokas kirja, joka laittaa lukijan ajattelemaan – ja googlaamaan. Kertoja on Mourad-niminen marokkolaissiirtolainen, joka ei viihdy Suomessa. Mourad tarkoittaa toivottua tai haluttua, ja myös vannotun valan toteutumista, ja sen arabiankielinen kantasana on teoksen premissin kannalta olennainen: arad, haluta. Kirja kertoo haaveiden ja todellisuuden ristiriidasta, siitä, miten tulevaisuus lähes aina pettää toiveet.

Maahanmuuttaja Mourad harrastaa samoja asioita kuin kantasuomalaiset, mutta mikään ei ota onnistuakseen. Hän katselee Disneyn piirrettyjä ja kaipaa romantiikkaa, sankaruutta ja rakkautta. Mourad kokee rasismia sekä tyttöjen että poikien taholta.

Kirjan juonellinen teema on näennäisesti uskonnollisen fundamentalistin kehityskertomus, jossa yksilön juurettomuus ja länsimaisten poliitikkojen sekä median lietsomat uhkakuvat islamista johtavat traagiseen lopputulokseen. Tämä on kuitenkin pintaa. Isot kalat uivat syvemmällä. Mouradin preesens sijaitsee luostarissa, jossa sattuu ja tapahtuu.

Laajarinne on toteuttanut muukalaisuuden muun muassa kielen avulla. Kielen murtaminen ilmentää kulttuurien kohtaamista, ymmärtämättömyyttä ja toiseuden tunnetta, joka on kertojan kehityskertomuksen ja samalla tietenkin ihmisyyden keskeinen teema. Muuallakin kirjassa kieli ja murteet ovat tärkeässä roolissa: henkilöillä on oma ääni, sanoilla eri konnotaatioita ja merkityksiä. Vastaavasti etymologiat ja tulkinnat syventävät teoksen sanomaa. Kieli ja vaihtoehtoiset käsitykset totuudesta ovat avainasemassa jo teoksen nimessä.

Lapsuuden idylliset muistot lomittavat kertojan tarinaa Suomessa ja näiden välille muodostuu vahva kontrasti. Aiemmin elänyt nuori marokkolaispoika kuolee, tilalle astuu paheissa ja tarkoituksettomuudessa rypevä maahanmuuttajanuorukainen. Mouradin elämää alkaa hallita eksistentiaalinen tyhjyys ja sen myötä itsetuhoisuus. Myös kaipuu osoittautuu tuulen tuvaksi. Lapsuuden Marokkoa ei enää saa takaisin.

Kuten niin usein, nuoren miehen tarkoituksetonta elämää täyttämään astuu uskonto. Sankariromantiikka tarjoaa helpon pakotien kurjuudesta ja nostaa Mouradin statusta hänen omissa silmissään. Hän löytää identiteettinsä ja lapsuutensa onnen, uuden elämän ja yhteisön, umman, islamista.

Kirjan luvut on nimetty kristittyjen naismarttyyrien tai -pyhimysten mukaan. Näiden taustoista tekijä kehittelee oivallisia kohtauksia. Vihjailu on herkullista, huumori hurjaa, ja kuvaus kuvauksellista sekä kummaa. Nuoren miehen läheisyydessä naisten pyhyys ja teologinen oikeaoppisuus ovat toistuvasti koetuksella, paholainen alati läsnä.

Teos esittää myös perimmäisiä filosofisia kysymyksiä moraalista: siitä, kuinka olla hyvä ihminen. Uskonnot tarjoavat omia vastauksiaan, mutta ovatko ne oikeita? Laajarinne rinnastaa yhdessä kohdassa sisäisen jihadin, kamppailun paremmaksi ihmiseksi tulemisesta, kuvaukseen sielun kerroksissa sijaitsevista kartanoista. Sisempiin osiin pääseminen vertautuu kertojan mielessä tietokonepelin korkeammille tasoille etenemiseen.

Tällaiset upeat yksityiskohdat osoittavat, kuinka Laajarinteen teokseensa taitavasti kätkemät kerrokset resonoivat keskenään ja luovat uutta. Sanat, merkitykset ja tulkinnat kehivät itseään auki sitä mukaa kun tarina etenee. Kerronnallinen pluralismi läpäisee tarinan tasot ja lähentää niitä toisiinsa. Harva kirjailija pystyy tällaiseen syvyyteen ja monitulkintaisuuteen.

Tekijä on laittanut osien ja kertojan nimiksi moniselitteisesti persiankielisiä sanoja, joiden merkitysten etsiminen on antoisaa puuhaa. Viimeisen osan nimi on arabiaa, mutta se on sitäkin tärkeämpi islamin teologiassa. Nämäkin valinnat korostavat kielen, tasojen, kontekstin ja kerronnan merkityksen tärkeyttä pyhien tekstien ja tietenkin myös käsillä olevan teoksen tulkinnassa.

Laajarinne koettelee formaattia ihailtavalla tavalla. Ihmisyyden moniarvoista ääntä on ilo kuunnella. 72 on mestariteos.

Mika Rättö: Mysterius Viisikulma-avain. Teos 2013.

”Juuresta latvaan ystäväiseni, niin puuhun kiivetään, ja kuten näemme, meidän on syytä jatkaa ajattelun alkeiskurssia mitä tarmokkaimmin.”

Porilainen Mika Rättö on joviaali renessanssinero, joka tekee teatteria, musiikkia, kuvataidetta ja kirjallisuutta siinä missä tavallinen taiteilija yrittää koko tahtonsa vimmalla ylittää keskinkertaisuuden omalla alallaan. Rättö on siitäkin omaperäinen, että hän ylittää keskinkertaisuuden jokaisella mainitulla alalla – leikiten.

Aiemmin häneltä on ilmestynyt satukirja Tihkuluodon kuiskaajat (Teos 2009). Tuoreessa teoksessaan hän liikkuu aikuisten maailmassa, satumaisuudesta tinkimättä. Tosin nyt mukana on enemmän realistisia elementtejä, jotka kuitenkin Rätön käsittelyssä muuttuvat väistämättä enemmän tai vähemmän surrealistisiksi.

Novellikokoelma alkaa tarinalla yhden miehen valtiosta. Päähenkilö, minäkertoja, on ankara filosofi, joka uskottelee itselleen olevansa täysin riippumaton muista. Oikeastaan hän vihaa ja halveksii koko kaupunkia, koska keskinkertaisen rahvaan meteli häiritsee hänen yli-ihmiselämäänsä, filosofista pohdiskelua. Eräs koirakin paskoo jatkuvasti neron ikkunan alle. Asunto sijaitsee sushibaarin yläkerrassa, joten hajuhaitta on jo muutoinkin huomattava.

Miekkonen on toki ankarin itselleen, hän harjoittaa myös ruumistaan kuin huippu-urheilija, hienostuneiden teelaatujen siemailun ja periksi antamattoman todellisuuden syväluotaamisen ohessa.

Rätön tyylissä on raivoa, voimaa ja räjähtävyyttä jollaista harvoin tapaa. Teksti puskee väkevästi ja tarina imee mukaansa. Kieli on rikasta ja omintakeisia metaforia tulvillaan. Päähenkilö on läsnä tarinassa ja oikeastaan enemmän kuin lihaa ja verta. Silti jotain äärimmäisen kafkamaista on tässä ajattelijassa, joka uutta nerokasta kolumniaan valmistellessa joutuu kommunistien salaliiton uhriksi ja potkitaan pois yliopistolehden kolumnistinpaikalta.

Kaikessa neroudessaan ja tulisessa innossaan filosofi on silti samalla traaginen hahmo. Hän yrittää peittää jotain peri-inhimillistä ylimielisellä ja jopa julmalla asenteellaan.

Siinä missä Kafkan päähenkilöt ovat usein heikkotahtoisia ja ajautuvat tilanteisiin kuin itsestään, Rätön minäkertoja ei piittaa vastoinkäymisistä. Päinvastoin, takaiskut vain lujittavat filosofin tahtoa ja hän ajaa itsensä voimalla konflikteihin. Yksilö vastaan kollektiivi ilmenee hurjana verbaalisena sotana, jossa tekijän intohimo aiheeseensa suorastaan räiskyy. Verbaalisuudesta sota laajenee väistämättä fyysiseksi yhteenotoksi, ja lopulta ajattelija saa katsella ihmisen massapsykologian karua ilmentymää yksinäisenä yleisönä.

Heti tarinan alussa filosofi Tutankham Von Jäärsson saa ruumista harjoittaessaan neronleimauksen, joka saa hänet ryhtymään ikkunaprofeetaksi. Ylhäältä asunnostaan hän mesoo alas kadulle ja sen myötä joutuu tietenkin välittömästi alati paisuvaan mittelöön vastapäisen chilikioskin rahvaan kanssa. Filosofin nietzscheläinen sankarimoraali ei hevin uppoa stetsonpäiseen, alligaattorivauvojen nahkaan pukeutuvaan rämekuukkelivillimieheen, joka saa kuitenkin ajattelijalta niskaansa niin tulikivenkatkuisen saarnaan, ettei taiston voittajasta jää epäselvyyttä.

Seuraavaan julistukseensa Von Jäärsson saakin jo vastaansa isomman lauman, kuten sopivaa, koska saarnan aihe on silakkaparvi-ilmiö, joka käsittelee tavallisten ihmiseläinten alhaista joukkokäyttäytymistä. Sanomattakin selvää, että filosofi itse kokee olevansa poikkeusyksilö, kilometrejä mokoman parven yläpuolella. Kansa on voimakkaasti eri mieltä.

Vähitellen maine uudesta profeetasta kiirii kaupungin laidoille ja kuulijakunta kasvaa. Paskalla istuessaankin Marcus Aureliusta ja Arthur Schopenhaueria lukeva ihmisjumala lataa itsensä peilin edessä hirmuiseen iskuun ja tykittää viisaita puheitaan yläkerran kulmahuoneiston ikkunasta kadunväen ihmeteltäviksi.

Filosofin väkevissä saarnoissa piilee toki totuuden siemeniä, ikiaikaista moraalista viisautta, jota typerä rahvas ei koskaan ole kyennyt eikä kykene sisäistämään. Kun ajattelija julistaa kadulla seisovalle yleisölle sosiobiologisesti perusteltuja, kyynisiä teorioita ihmiseläimen käyttäytymisen todellisista syistä, nuhdesaarnan kohde ei niitä mukisematta niele. Aggressiivinen moralistinen paatos lisää tavallisen kaduntallaajan vastenmielisyyttä ylimielisen filosofin sanomaa kohtaan.

Tapahtumat vyöryvät hurjaa vauhtia ja lopulta filosofi on pakotettu lähtemään ulos erakonluolastaan etsimään yhtäkkiä kadonnutta yleisöään. Hänen seikkailunsa autiossa kaupungissa ovat aavemaisia ja unenomaisia. Mikä salaisuus piilee kaiken takana?

Tarina on kerrassaan omituinen, mielipuolisen hauska ja kaupan päälle itseironinen. Rättö pilkkaa satiirissaan yli-ihmisajattelua, sankariromantiikkaa ja ankaraa askeesia lämpimällä huumorilla, joskin kaiken alla on todellisia teräviä havaintoja Homo sapiensin lajityypillisestä käyttäytymisestä ja laumasieluisuudesta.

Mukana on myös syvällistä yhteiskuntakritiikkiä, joka tekijän käsissä tietenkin näyttäytyy verenhimoisena vallankumousmentaliteettina ja silkkana hulluutena. Hullujen ja lasten suusta tyly totuus on helpompi niellä. Meitä kusetetaan, me annamme kusettaa itseämme. Vain kriittinen ajattelu ja sen myötä tapahtuva havahtuminen voi estää ikiaikaisen kusetuksen jatkumisen. Tämä on aina ollut filosofisten moralistien sanoma, mutta huolimatta siitä, kaikki jatkuu ennallaan. Rätön ironia viiltää kuin samurain katana.

Jo aloitusnovellin minäkertojan nimi osoittaa, että olemme tekemisissä varsin surrealistisen tarinaniskijän kanssa. Isokokoisen, lankasidotun taidekirjan upea mustavalkokuvitus tukee havaintoa. Rättö piirtää ohuella viivalla, mutta paksulla mielikuvituksella. Kuvat ovat yhtä hurjia kuin tarinat. Kirjan taittokin on kekseliäs ja olennaisesti yhteydessä teksteihin.

Kokoelman toinen novelli tai jonkinlainen välisoitto on ”tunnustus” ja se jatkaa edellisen tarinan vainoharhaista teemaa. Minäkertoja juoksee vainoajiaan pakoon yhdessä toverinsa kanssa ja turinoi motellissa mukavia. Ulkona on kuitenkin seuraajia, pitkiä miehiä, vai onko?

Tunnustus on kieleltään aivan erilainen kuin Yhden miehen valtio, vaikka siinäkin päähenkilönä on minäkertoja. Novelli hiipuu taiton avulla hämäräperäiseen uneen.

Tarinoiden väliin on sijoitettu oudosti taitettuja Mysteriuksen kirjeitä, joissa tekijä harrastaa pohdiskelevaa aforistiikkaa kokoelman nimen tiimoilta. Näiden lukeminen on varsin työlästä. Se on aivan varmasti tarkoituskin.

Seuraava novelli on nimeltään Vastaanottokoppi. Sen minäkertoja De La Fagyy Garligilla on alussa ongelmia ravintola-ateriansa kanssa. Huolimatta kuuluisuudestaan päähenkilö ei saa haluamaansa, koska kokki ei vielä ole tullut töihin. Tarjoilija joutuu koville.

Nopeasti käy ilmi, että muotokuvamaalari De La Fagyy Garlig on ensimmäisen novellin filosofin vanha kirjeenvaihtokaveri ja sielunveli. Mysterius syvenee, kudelma alkaa hahmottua.

Päähenkilö päätyy spiritistiseen istuntoon salaperäistä koppia etsiessään ja tunnelma muistuttaa paikoitellen vanhoja H.P. Lovecraftin kauhunovelleja. Rätön kieli on viehättävän vanhanaikaista ja kerronta pikantisti humoristista. Hän onnistuu luomaan pelottavan ilmapiirin, jossa merkilliset yksityiskohdat ja henkilöhahmot avaavat jatkuvasti uusia näköaloja kertomusten vinksahtaneen maailman surrealistiseen perusolemukseen.

Vastaanottokopin kauhujen jälkeen on taas vuorossa ”tunnustus”, joka jatkuu edellisestä, mutta nyt novellikokoelma on alkanut muistuttaa labyrinttia, koska myös sivujen piirustukset ja lyijykynänjälkeä muistuttavat käsin kirjoitetut marginaalihuomautukset ja hajanaiset muistiinpanot viittaavat suurempaan kokonaisuuteen erillisten novellien takana. Kaikki liittyy kaikkeen.

Juoksija jatkaa pakoaan, nyt yksin, ja löytää motellihuoneen sängyn alta, sen pohjaan kirjoitettuna, hämmentävän viestin. Siinä mainitaan, että ”etsivä löytää”, mikä viittaa jälleen kokoelman päämotiiviin, etsimiseen. Koko Mysterius ja hänen tavoittamisekseen välttämätön Viisikulma-avain ovat käsittääkseni ihmisen loputtaman etsimisen symboleja. Näiden varaan tekijä punoo uskomattomia juonia ja hurjia tapahtumia.

Tunnustuksenkin tunnelma on jo puhdasta kauhua, salaperäisten vainoajien alkaessa väkisinkin muistuttaa viikatemiestä. Koko elämä on etsimistä ja pakenemista, elämän ja kuoleman pakenemista, kenties kuitenkin juuri elämän tarkoituksen ja mielekkyyden etsimistä pakenemalla sitä itseään.

Päätösnovelli Pyhän Joosuan kirkon talonmies jatkaa minäkertojalinjalla Mysteriuksen väärinpäin kirjoitetun kirjeen jälkeen. Myös talonmies on yksinäinen mies. Hän harjoittaa kirkon korkeassa tornissa pimeäntyhjyydenmittausta ainoana seuralaisenaan musta lintu. Tässä on jotain varsin poemaista eikä se ole sattumaa.

Kirkko on kauhujen ja kummallisten tapahtumien synkkä tyyssija. Erityisen omituisia ovat valkea lisko ja raidallinen kuoriainen, joiden toimintaa talonmies havainnoi. Nyt on meno äitynyt vallan hurjaksi. Kun talonmies kuuntelee otuksien keskustelua, perinteinen formaatti ei kestä. Taitto hoitaa homman ja lukija haukkoo henkeään. Nyt koetellaan sekä verbaalisen että kuvallisen ilmaisun rajoja.

Talonmies oppii ahkeralla harjoittelulla kommunikoimaan pikkuväen kanssa ja kahden äsken mainitun seuraan liittyykin sopivasti lisää outoa väkeä. Pähkinänkuorienkin kanssa talonmies juttelee ja kaikki omituiset olennot puhuvat sattumoisin selvästi tunnistettavaa Porin murretta muun mongerruksensa välissä. Talonmies ystävystyy puhuvien hyönteisten, pähkinänkuorten ja liskon kanssa.

Kirkon eristyneessä ilmapiirissä, äärettömän tyhjyyden keskellä jylläävä houreinen psykedelia vihjaa välillä suoraan uskonnolliseen suuntaan, erityisesti puinen krusifiksi esiintyy kuvastossa toistuvasti, ja seikkailu huipentuu kauhuun, jonka aiheuttaa talonmiestä jahtaava kammottava varjo. Kun tilanne on kriittinen, minäkertoja vaihtuu, musta lintu avaa äänensä.

Väliaikaista kaikki on vaan ja pian talonmies palaa, samoin hirmuinen varjo. Osa mysteereistä ratkeaa ja juoksijan seesteisemmät tunnustukset hoitavat loput. Miyamoto Musashin oppilaille kaikki on äkkiä päivänselvää. Pikkuväki ja muut merkilliset öttiäiset ovat taatusti samaa mieltä.

Kertojana Rättö on ihmiskunnan sivistyksen korkeimmilla saavutuksilla ja massiivisilla happoövereillä turboahdettu Veikko Huovinen, jossa on mojova ripaus tömäkkää kannabiskukintoa pössytellyttä Tove Janssonia. Tekijä pilkkaa ilkikurisesti mutta sympaattisesti inhimillistä typeryyttä ja laumasieluisuutta, mutta loppupeleissä asettuu pienen ihmisen puolelle ahneita ja tekopyhiä vallanpitäjiä vastaan. Kertomusten sekopäinen maailma ei kuitenkaan hevin taivu allegoriaksi maailmasta, ei edes symboliksi: se on juuri niin hullu kuin miltä se näyttää. Se on poikkeavan ihmisyksilön elämän kuva, olemassaolon sisäinen peili, satiiri, parodia ja kauhutarina eksistoivan taiteilijan ahdistuneesta sielusta. Kirjallisuus on parasta huumetta.

Sekä niin sanottu leipäkriitikko että viihdettä janoava keskivertolukija on varmasti aseeton Rätön mielikuvituksen ilotulituksen edessä, mutta kuten Nietzsche-vainaa totesi: Pulchrum est paucorum hominum. Se, keneen tämä uppoaa, vaalii sitä syvällä sydämessään ja antaa sen kasvaa ansaitsemansa suuruuden mittakaavaan. Heikommalle tämä on kuolemaksi.

Tiedän, että itseään suomalaisen kirjallisuuden eliittinä pitävä kansanosa on kanssani eri mieltä, mutta kyllä Mysterius Viisikulma-avain ansaitsee kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot mitä maastamme löytyy. Ei tällaista voi kukaan muu kuin Mika Rättö kirjoittaa ja siksi se on maamme kirjallisuuden historiassa ainutlaatuinen tapaus. Toivottavasti saamme tätä lisää. Tyhjyydessä ei ole mitään pahaa.

Mika Rättö (Kuva: Jussi K. Niemelä, Hästholmen 2005.)

Sari Peltoniemi: Haltijan poika. Tammi 2013.

”Poissa oli Saaran kevyt kettuolo. Nyt täytyi taas kantaa ihmisen taakkaa.”

Haltijan poika on jatkoa Sari Peltoniemen loistavalle romaanille Kuulen kutsun metsänpeittoon, jonka arvostelin aiemmin Tähtivaeltajassa. Päähenkilö ja näkökulmakertoja Jouni on nyt menossa lukioon, muuten perhe-elämä jatkuu entisellään. Isä on kuitenkin hieman muuttunut edellisen kirjan salaperäisten tapahtumien vuoksi. Samoin Jounille on ilmestynyt uusia kykyjä, jotka saattavat hänet hurjiin seikkailuihin. Yllättäen myös Saara, Jounin isosisko, nousee Haltijan pojassa sivuosasta näyttämön keskelle. Hän on muuttunut eniten.

Teos alkaa siitä, kun Jouni on menettänyt kykynsä nukkua. Nuorukaista ei väsytä ja vaikka hän parhaansa yrittää, unilääkkeidenkin avulla, uni ei vain tule.

Jouni käyttää unettomuutensa hyödyllisesti ja alkaa etsiä jälkiä syntymäpaikastaan ja samalla tietenkin historiastaan. Haltijan poika paljastaa vähitellen enemmän ja enemmän Jounin ja Saaran arvoituksellisesta Klaudia-äidistä.

Peltoniemen taito kutoa taianomainen tarina vanhoista suomalaisista myyteistä ja nykyajan nuorten elämäntunnoista on suomikummaa parhaimmillaan. Kauhuelementit luovat hetkellisiä jännittäviä kohtauksia arkisempien tapahtumien lomaan juuri sopivin väliajoin.

Jounin yöseikkailut synnyttävät pelottavan ilmapiirin, joka suorastaan kutsuu outoja tapahtumia luokseen. Niitä kirjassa riittääkin. Kun heti alussa Jouni lähtee yöjalkaan täyden kuun aikaan, lukija tietää saavansa sitä mitä odottaa. Kuten Peltoniemelle on ominaista, lukija saa paljon enemmän.

Mikäli suomalainen mytologia ihtiriekkoineen, metsänhaltijoineen ja -neitoineen kiinnostaa, nämä teokset ovat siihen saumaan juuri sopivia. Oikeastaan Peltoniemen kirjoissa esiintyy lähes aina suomikumman peruselementtejä, mutta hän käyttää niitä joka kerta omaperäisellä tavalla.

Jokin meissä kaikissa tuntee kutsua luontoon, metsään, metsänpeittoon, ja nämä perimmäiset vietit heräävät eloon kirjaa lukiessa. Nuorukaisen seikkailuissa on paljon sellaista, joka todennäköisesti viettelee ja kiehtoo jokaista suomalaista, ja joka juuri siksi on olennainen osa elävää kulttuuriperintöämme. Kaipuu toisaalle, kauas pois, on eräänlaista atavistista eskapismia, nykyihmisen levottomuutta ja haikeutta suuren tuntemattoman edessä.

Lisäksi kyse oli jo edeltävässä osassa toiseudesta, saamelaisten huonosta kohtelusta ja suoranaisesta sorrosta, vaikkei Peltoniemi diskriminaatiomotiivilla mässäile. Vieraus, toiseus, on kuitenkin keskeinen sivuteema molemmissa Jouni-romaaneissa, samoin kuin Jounin ja hänen kavereidensa hauska bändiharrastus, joka on tavattoman lämpimästi ja humoristisesti kuvattu. Tähän pystyy vain itsekin bändikuvioissa kouliintunut kirjailija. Erityisen viehättävä on viininmaistajaiskohtaus ja sen looginen huipennus.

Toki juuri nuorten bändiharrastus on sekin ilmeinen symboli vieraudelle, heimonmuodostukselle, halulle erottua joukosta. Yhtyeen jäsenet heijastavat kukin erilaisia persoonallisuuspiirteitä ja rikkovat perinteisiä sukupuolirooleja.

Jounin vieraus muihin nähden korostuu Haltijan pojassa monin tavoin. Hän on muita herkempi ja näkee sellaista, mitä muut eivät näe. Vastaavasti Jounin vanha opettaja Romppainen on tässä romaanissa entistä tärkeämmässä roolissa ja hänessäkin on tapahtunut muutoksia. Myös Romppainen on aiempaa vieraampi, syvemmällä samanismissaan, nyt jo mestariluokkaa.

Päähenkilön tarve saada juurensa selville viittaa nuoren identiteetinmuodostukseen, jonka osana vieraudentunne lienee yleismaailmallinen. Nuori haluaa samaan aikaan erottua ja kuulua, hänen identiteettinsä rakentuu erilaisista rajauksista ja heimokuntaisuuksista. Aikuisilla on sama taipumus kenties vielä vahvempana ja samalla stabiilimpana. Jouni kokeilee teoksessa rajojaan monella tavalla. Äärikokemusten kautta hänen persoonallisuutensa eri piirteet paljastuvat ja lujittuvat.

Romaani kysyy, keitä me olemme ja mistä meidän identiteettimme muodostuu. Sari Peltoniemen vastaus ei ole selkeä, mutta viettien ja vaistojen veto, tikanpojan luonto, on tekstissä voimakkaasti läsnä. Haltijan pojassa seksuaalisuus on vielä selvemmin esillä kuin romaanin edeltäjässä. Jouni haistaa tyttöystävänsä Matleenan judoharjoitusten jälkeisessä tuoksumeressä kiihottavan voiman.

Kirjan mielenkiintoisimpia hahmoja on heti teoksen alussa esiintyvä hautausmaan portinvartija Kride, joka istuskelee öisin hautausmaan vieressä ja ystävystyy Jounin kanssa tämän yöjuoksuilla. Samalla Jounin identiteetissä alkaa erottua yö- ja päiväpuoli, joka ilmentää yksilön salattuja persoonallisuuspiirteitä, sitä, mitä toisille ei välttämättä haluta kertoa tai paljastaa. Kride on yömaailman hämärä asukki, haamu, päivällä häntä ei näe.

Romaanissa on muodonmuutostematiikkaa, joka viittaa identiteettikerrostumien eroihin ja ihmisen ja luonnon yhteyteen, ihmisen eläinluontoon. Samassa yhteydessä tekijä vihjaa Harry Potter -romaanisarjaan, kuten edellisessäkin osassa. Suora rinnastus Pottereihin on opettaja Romppaisen Jounille paljastama ”lujaverinen”-termi, joka kuvaa juuri Jounia ja hänen kaltaisiaan henkilöitä, joilla on yliluonnollisia kykyjä, yhteys luonnon salattuihin voimiin.

Jouni kasvaa romaanin edetessä ihmisenä, samalla kun hänen yöpuolensa kokee asioita tavallaan eläinten silmin. Suora yhteys luontoon avaa nuorukaisen silmät monille eettisille epäkohdille, joista hänen sisarensa ja isänsä ovat jo edellisessä romaanissa saarnanneet. Tämäkin teema osaltaan symbolisoi ihmisen katoamassa olevaa luontosuhdetta ja vieraantumista.

Jos ajatellaan äitiä luonnon metaforana, luontoäitinä, on romaanin kadonneen äidin etsintä jo lähtökuopissa erittäin symbolista. Klaudia-äiti on edellisessä osassa paljastunut oudoksi olennoksi, joka ei kuulu ihmisten maailmaan vaan jonnekin muualle. Ihmisten maailmasta jo vuosia sitten kadonnut Klaudia on kuitenkin vahvemmin yhteydessä elävään luontoon kuin vieraantunut nykyihminen. Ollessaan vielä läsnä ihmisten keskuudessa Klaudia oli puhdasverinen luonnonlapsi.

Myös henkilöiden välillä tapahtuu vieraantumista ja konfliktejakin esiintyy. Ihmissuhteet ja yhteiskunnalliset motiivit ovat tässä romaanissa selvemmin läsnä kuin edeltäjässä. Pohdittavaa riittää niin nuorille kuin vanhemmillekin.

Kauhutunnelma huipentuu sopivasti kekriin eli köyriin, amerikkalaisten halloweeniin. Sattumalta luin kirjan juuri kekrinä, joten parempaa keinoa viettää vainajien muistopäivää ei bibliofiili eli kirjanköyrijä olisi voinut valita.

Lopussa tulee kuitenkin vielä parempaa, oikeastaan syvällisemmin romaania ei voi lopettaa. Jos on valittava autuuden ja erehtyväisen, vajavaisen ihmiselon välillä, miten vaaka asettuu? Sari Peltoniemen vastaus on kaunis, traaginen ja viisas.

Sari Peltoniemi (Kuva: Suvi Roiko, Tammi.fi)

Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Teos 2013.

”Meidän tehtävämme on antaa tuli takaisin ihmiskunnalle.”

Johanna Sinisalon uusin on syntynyt rakkaudesta tuleen. Intohimon polte hehkuu läpi romaanin. Teksti hengittää ja roihuaa, puhaltaa lukijan huulille lämmintä etelän hehkua, pyhän tuskan ahnasta odotusta. Jo pelkästä lukemisesta tirahtaa vesi kielelle.

Chiliin, tai oikeammin sen sisältämään kapsaisiiniin, syntyy helposti riippuvuus. Mauste on kuin huume, sitä pitää saada koko ajan enemmän ja vahvemmassa muodossa. Kaikkeen tottuu, jopa tulen makeaan poltteeseen. Silti fiksin ensipuraisu on joka kerta yhtä nautinnollinen. Hiki kohoaa otsalle, silmät ja nenä alkavat vuotaa. Mitä kovempi tinki, sen parempi. Kokenut addikti vetää nagaa vaikka raakana. Parasta se on kuitenkin herkkuaterian seassa.

Sinisalo on aina ollut kertomisen tekniikan suvereeni mestari – jo varhaisemmissa novelleissaan. Tämäkään romaani ei tee poikkeusta. Näkökulmakertojien ohella romaanissa on useita toisiaan täydentäviä narratiivisia ratkaisuja, jotka tekevät lukemisesta silkkaa nautintoa. Tyyli vaihtelee juhlallisesta parodiseen, ylevästä vulgaariin. Tähän ei kovin moni pysty.

Ylipäätään Sinisalon kielen rikkaus hakee vertaistaan kansainvälisestikin. Narratiivinen dynamiikka ja tyylien kirjo vahvistavat jokaista yksittäistä osa-aluetta, mutta kokonaisuus on silti paljon enemmän kuin osiensa summa. Sisältö suorastaan resonoi muodon kanssa ja koukuttaa lukijan välittömästi – kuin laadukas chililajike.

Päältä katsoen teoksen pääteema on chilin tulisuus ja siihen nopeasti kehittyvä toleranssi. Tarina on sijoitettu aivan lähitulevaisuuteen, jossa nautintoaineet on kielletty ja Isoveli valvoo. Samalla romaani paljastuu dystooppiseksi vaihtoehtohistoriaksi, joskin se on myös hyytävä allegoria nyky-yhteiskunnasta. Merkit ovat selvästi näkyvissä ja paikoitellen teosta voikin suoraan lukea terävänä aikalaissatiirina. Se on yhtä herkullista kuin parhaimman chiliherkun puristava potku.

Sinisalo on uransa alusta asti ollut yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija eikä uutuuskaan petä odotuksia. Teos käsittelee rohkeasti tärkeitä ihmisoikeuskysymyksiä, jotka tietenkin samalla ovat ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä, mutta ei sorru saarnaamaan. Hyvä taide asettuu aina ihmisyyden puolelle totalitarismia vastaan, niin Auringon ydinkin.

Hyvä taide myös viihdyttää, eikä tekijä petä tässäkään suhteessa: tarina vetää kuin luotijunan veturi eikä kirjaa voi laskea käsistään. Ahmaisin sen kahdessatoista tunnissa.

Sinisalon ekonominen lause ja teemojen kehittelyn sisäinen johdonmukaisuus jaksavat hämmästyttää teos toisensa perään. Hänen tekstissään luonto on aina vahvasti läsnä jos aihe sitä edellyttää ja niin on nytkin. Se kietoutuu kaikkeen ja kaikki sen ympärille.

Kuinka yleisinhimillisestä nautinnosta ja sen kieltämisestä voi saada näin upean tarinan on harvinainen taito sinänsä. Kapsaisiiniriippuvuus on vapauden symboli, joka heijastuu kaikkialle teokseen; ihmisen oikeus nautintoon, ihmisen leppymätön tahto itsensä toteuttamiseen, rajojensa koetteluun. Chilin tiukka puraisu maistuu emansipatoriselta. Samalla chili on tietenkin vertauskuva vahvemmillekin aineille, vaikkapa seksin tuottamille aivokemiaa sääteleville hormoneille.

Sinisalon novellien ja romaanien toistuva päämotiivi on ihmisen ja luonnon suhde, jossa nykyihminen on menettänyt jotain olennaista itsestään vieraantumalla luonnosta. Kirjailijalle ihmisluonto ei kuitenkaan ole mikään idylli jalosta villistä vaan matka pimeyden sydämeen, perimmäisten vaistojen ja viettien alkuvoimaiseen maailmaan. Siten ihmisen autenttinen oleminen on vapaudessaan vaarallista, toisin sanoen elämisen arvoista elämää, Aristoteleen hyvää elämää, eudaimoniaa. No pain, no gain. Tämän vapauden patriarkaalinen valtakulttuuri ja erityisesti ylimatriarkaalinen holhousvaltio haluaa ihmisestä kahlita, jopa juuria – yksilön onnen ja hyvinvoinnin kustannuksella. Ihmisen kykyyn ottaa vastuu omista valinnoistaan ei valtio usko. Kapsaisiinin symboloima vapaus on erittäin vaarallista myös vallanpitäjille.

Hallitsevan järjestelmän pakkomielle luokitella, manipuloida, alistaa ja vainota vapautta rakastavia ja sellaiseksi syntyneitä yksilöitä on Sinisalon yhteiskuntakritiikin aurinkoisinta ydintä. Se, mikä on moniarvoista ja kompleksista, pitää väkivalloin rajata tietyiksi helposti määriteltäviksi luokiksi ja käsitteiksi. Kyseinen tasapäistämistaipumus on aina läsnä siellä missä valtio ja valtakulttuuri ryhtyy kasvatuksen ja oikean opin avulla muokkaamaan ihmisiä yhteiskunnan tarpeisiin sopiviksi simppeleiksi yksiköiksi – yksiköiksi yksilön asemesta. Tämä pätee myös nyky-yhteiskuntaan.

Sinisalo osoittaa kuitenkin myös sen, miten nimenomaan luonnollisuutta ja vaistomaisia taipumuksia voidaan käyttää alistamisen välineenä ja syrjivän ideologian perusteluna. Omassa ajassamme se näkyy jatkuvasti niin uskonnollisessa kuin tieteellisessä retoriikassa, jolla pyritään vahvistamaan perinteisiä roolimalleja ja hiearkioita.

Totalitaarisissa valtioissa, joiden taustalla on voimakas teokratia tai ideologia (fasismi, natsismi, kommunismi) ihmisen rakkauselämän ja seksuaalisuuden kontrolli saa aina henkisen ja fyysisen väkivallan piirteitä – tämä näkyy varsin karmivalla tavalla jo itänaapurimme nykypolitiikassa. Kontrollia perustellaan yliluonnollisen auktoriteetin, luonnon ja kansallismielisen ideologian avulla.

Auringon ytimessä Sinisalo huipentaa ihmisen ja luonnon mystisen yhteyden koko tuotantonsa komeimmiksi kuvauksiksi, jotka nousevat lähelle sellaista modernistista runoutta, joka hyödyntää kansanperinnettä ja vanhoja loitsuja. Marja-Liisa Vartion 1950-luvun alun lyriikka tulee hakematta mieleen.

Häiritsevä piirre päähenkilön kapsaisiiniriippuvuudessa on huumeannoksen eli fiksin myötä syntyvän masokistisen hurmostilan synesteettinen kuvaileminen väreiksi ja ääniksi. Synestesia on jo jokusen vuoden ollut riippakivenä spekulatiivisessa fiktiossa, kuten mikä tahansa kapean ilmaisuvoiman omaava ikävä muotivillitys. Tekijöiden olisi nyt aika keksiä omaperäisempiä ratkaisuja metaforiksi tunnekokemuksille. Kun synestesiaa pursuaa jokaisesta kirjasta, se alkaa ärsyttää.

Toisaalta Sinisalon moniulotteinen ja synkkä Kellari-allegoria on nerokas, joten synestesiakuvaus ei lopulta kauheasti kokonaisuutta haittaa. Samoin päähenkilön kyky lukea toisten ihmisten tunteita tuoksuina toimii synestesian rinnalla varsin hyvin ja täydentää kuvaa hahmon persoonallisuuspiirteistä.

Intertekstuaalisuuden osalta tekijä ammentaa jälleen kerran klassikoista, H.G. Wellsin Aikakoneesta, George Orwellin romaanista Vuonna 1984 ja Margaret Atwoodin teoksesta Orjattaresi. Dystopia-aihepiirissä tämä onkin oikein sopivaa ja juuri tällainen perinteen kunnioittaminen osoittaa kirjailijan paneutuneen huolella romaanin rakenteeseen. Muitakin referenssejä tekstin ulkopuolelle, toisiin teksteihin, fiktioon ja faktaan, löytyy, taitavasti narratiiviin upotettuna. Pintakerros saa lisäsävyjä syvistä vesistä. Piiloteksti imee lukijan auringon ytimeen.

Kaiken yhteiskunnallisuuden ja ajankohtaisten ihmisoikeusteemojen rinnalla Auringon ydin on kuitenkin ennen kaikkea romaani ihmisistä, heidän ennakkoluuloistaan ja konflikteistaan. Jännittävä juoni lomittuu suuriin teemoihin saumattomasti ja mikrohistoriallisesta tulee makrohistoriallista. Tarinan hahmot ovat lihaa ja verta, eivät kirjailijan välittämän historiallisen tai aatteellisen sanoman karrikoituja edustajia, ohuita ja epäuskottavia tyyppejä, kuten vaikkapa Isaac Asimovin yliarvostetussa Säätiö-trilogiassa. Todellinen kauneus nousee aina tragiikasta, suuruus kohtalon kovimmista kolhuista ja elämän ikiaikaisista mysteereistä.

Hienovaraisin vedoin Sinisalo johdattelee lukijan oivaltamaan, miten roolihenkilön takana on aina ihminen. Yhteiskunta asettaa yksilölle karsinan, johon hänen tulisi sopeutua. Tämä on jossain määrin välittämätöntä myös liberaalidemokratiassa ja monipuoluejärjestelmässä, mutta keskinäisessä kanssakäymisessä ja erityisesti nykyajan puhuvien päiden pluralismissa meidän pitäisi aina jaksaa muistaa, että me kaikki olemme lopulta ihmisiä, yksilöitä, persoonia, haavoittuvuuksinemme, haluinemme, vaistoinemme, vietteinemme. Juuri tähän moderni ihmisarvokäsitys nojaa. Valitettavan moni näyttää unohtaneen sen median ja internetin verkostoissa. Nämä häiritsevät ja uhkaavat piirteet näkyvät sekä omassa yhteiskunnassamme että erityisesti itäisessä naapurissamme. Rakkaus katoaa, empatia kuihtuu.

Ihmisyyden ääni ei vanhene koskaan. Sinisalon uusi romaani on ajankohtainen ja samalla ajaton: klassikko jo syntyessään. Jos joku puhuu suomalaisen proosan kriisistä tai romaanin sairastamisesta, hän lukee vääriä kirjoja. Tai kenties hänen sisäinen tulensa, rakkautensa kirjallisuuteen, on sammunut. Auringon ydin antaa tulen hänelle takaisin.

Johanna Sinisalo (Kuva: Katja Lösönen)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Atena 2013.

Ne, jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan. -Oscar Wilde

Kotimaisen suosikkikirjailijani uusin teos on kuin mittatilaustyönä minulle tehty. Se on juuri sellainen kirja, jonka haluan lukea, ja luinkin sen ahmien, kuitenkin samalla analysoiden. Teos vaatii sitä, se suorastaan kutsuu tulkitsemaan ja pohtimaan. Seuraavassa kustantajan esittely kirjasta.

Romaani ei ole kauhuviihdettä, vaikka pintatason H.P. Lovecraftin teoksista tuttuja sävyjä lupaileva kerronta heti alussa voi siltä vaikuttaa. Näkökulmahenkilö Judit, josta tekijä kirjoittaa yksikön kolmannessa persoonassa, saa nopeasti rinnalleen ylikertojan, jolla on metafiktiivinen rooli tarinan kommentoimisessa. Metafiktiivinen ylikertoja ei ole kaikkivoipa, vaikka teoksen teemoihin sellainen olisi sopinut, päältä katsoen. Kun tarina etenee, kaikkivoipuus ja kaikki muukin kyseenalaistetaan. Jo alussa läsnä oleva ironia ottaa vallan.

Jääskeläinen on sijoittanut vihjeitä romaaninsa tulkintaan pitkin matkaa. Flaubertiakin siteerataan, parikin kertaa. Tekijä, luoja, on tekstissä läsnä, kaikkialla. Silti hän antaa ymmärtää, että roolihahmot elävät omaa elämäänsä, ovat hänen voimiensa ulottumattomissa. Kerronnaltaan teos on näistä metafiktiivisistä syistä tavattoman monipuolinen ja rikas.

Romaanin hurja tahti imee heti mukaansa, tapahtumat etenevät nopeasti ja väistämättä. Yllättäviä käänteitä tuntuu riittävän loputtomiin ja nopeasti väistämättömyyskin osoittautuu tekijän jekkuiluksi. Tuomitut vapahdetaan tai pelastetut tuhotaan.

Kauhukirjallisuuden historiaa tuntevalle jo kirjan kansipaperin alta paljastuva, verenpunaiselle pohjalle hopealla painettu Jussi Karjalaisen upea selkämystaide antaa kiehtovia lupauksia lonkeroista. Vähitellen Jääskeläinen lunastaa tekstissä kaikki kansitaiteen lupaukset korkeimpaan potenssiin. Hän onnistuu Pariisiin sijoitetussa jaksossa jopa heittämään niin ison vaihteen silmään, että menetyskirjailija Dan Brownkin jää kauas taakse Da Vinci -koodillaan. Jääskeläinen menee myös tällaista perusviihdettä paljon syvemmälle, suoraan romaanitaiteen ja olemassaolon suuriin kysymyksiin.

Teoksessa on mukana viehättävä hahmo, jonka voi lukea satiirina himolukijasta, verenhimoisesta ahmatista, joka kykenee tarinoihin uppoutumalla ylittämään todellisuuden kahleet ja synnyttämään sisällään ja lähellään fiktion henkiin. Näinhän tavallinen lukijakin tekstille tekee: kirjan kannet avattuaan lukija herättää tekijän luoman todellisuuden tietoisuudessaan henkiin, tavallaan luo luojan luomistyön uudelleen, sitä itselleen ominaisella tavalla tulkiten. Tämä tekijän ja lukijan vastavuoroinen leikki on tärkeä taso Jääskeläisen romaanissa.

1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun alun länsimaisten yliopistojen yhteiskunta- ja humanististen tieteiden laitoksilla suosittu sosiaalinen konstruktivismi on myös vahvasti läsnä tekijän luomissa rakenteissa ja kirjan loppupuolella se tulee näkyvästi pinnalle.

Todellisuus voidaan käsittää fiktiona, joka muuttuu virallisissa ja etenkin tieteellisissä kertomuksissa sitä mukaa kun tiede itse havainnoi ja tulkitsee olevaisuutta uusin tai vanhentunein tavoin. Postmodernin totuusrelativismin ahdistus saa teoksessa ironisen, joskin ymmärtäväisen käsittelyn, joka johtaa suoraan eksistentialistiseen angstiin olemassaolon perimmäisistä kysymyksistä. Tieto lisää tuskaa.

Aikakauden ja tiedon laadun asettama suhteellisuus pätee niin sanottujen tieteellisten totuuksien ohella suuriin olemassaolon kysymyksiin, joihin uskonto ja tiede tarjoavat keskenään hyvin ristiriitaisia vastauksia. Näitä ikuisia teemoja Jääskeläinen pyörittelee niin mestarillisesti, että joku Dan Brown on hänen rinnallaan naurettava tuhertelija.

Kirjailija kysyy teoksensa kalkkiviivoilla näkökulmahenkilön kautta suoraan, mitä todellisuus on, ja miten se rakentuu. Ihmisen omassa vallassa on lopulta päättää, tietoisesti valita, millaiseksi hän todellisuutensa tulkitsee tai konstruoi. Samoin kirjailija ja koko kirjallisuus osana taiteen ja tieteen suurta kertomusta luo ja pyrkii selittämään olemassaolomme perimmäisiä kysymyksiä.

Elämä, kuolema, rakkaus, petos, taide, tieto, sielu, usko ja epäily: nämä aiheet ovat Sielut kulkevat sateessa -kirjan keskiössä. Seksuaalisuus, ihmiselämän kenties hallitseva vietti, tunkee päähenkilöiden tajuntaan tilanteissa, joissa sitä ei välttämättä voisi odottaa. Suurimman pelon, tuskan ja ahdistuksenkin hetkillä himo voi tarjota pakotien, tai reitin toisenlaiseen kokemukseen, jonka avulla kauhunkin voi paremmin kestää, tai ainakin hetkeksi unohtaa.

Romaani tarkastelee asioita myös vaihtoehtohistoriallisen tason kautta ja ihailtavan vetisissä maisemissa. Samalla se kommentoi nykyajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa rohkeasti poliittisesti kantaa. Sanomattakin selvää, että koko ajan tekijä seisoo humanismin ja ihmisyyden joukoissa, fundamentalismia ja poliittisia ääriliikkeitä vastaan. Teoksessa kritisoidaan hahmojen kautta niin äärioikeistoa kuin kommunismia, niin militanttia lähetyssaarnaaja-ateismia kuin uskonnollista kiivailua.

H.P. Lovecraft on tekstissä vahvasti läsnä koko ajan, ja esiintyy myös kirjassa sivuosassa, joskin kokonaisuuden kannalta merkittävässä. Hänen tuotantoaan tunteville romaani onkin suoranainen aarreaitta, joka rakentaa vanhan perinteen päälle upeaa uutta kerrostumaa ja näin ollen laajentaa lovecraftiläistä formaattia entisestään.

Jääskeläinen luo kiellettyjä katedraaleja ja monumentteja sateiseen Helsinkiin, kun nämä aiemmin ovat esiintyneet meren pohjalla tai Etelämantereen kadonneissa kaupungeissa. Mikään Mestarin luoma hirviö ei ole niin elävä kuin Jääskeläisen niistä muovaamat uudemmat versiot. Lonkeroiden ja neulahampaiden pluralismi läpäisee teoksen kaikki tasot.

Tekijä räjäyttää lukijan silmille koko Lovecraft-mythoksen piilotekstin antamatta tippaakaan armoa. Gnostilaiset teoriat Jumalasta ja perinteinen deismi lyövät kättä ilkikurisesti ja vanha Mestarikin varmasti myhäilee tyytyväisenä – ellei jopa hieman kateellisena – haudassaan. Onko kaiken hulluuden takana sittenkin jotain vielä pahempaa? Uskaltaako ihminen rukoilla, jos Taivaan Isä, tai se, joka ei ole hän, sattuisikin vastaamaan tai peräti näyttäytymään?
Ylikertoja paljastaa ironisissa sivuhuomautuksissaan paljon siitä tematiikasta ja tekniikasta, josta yleensä ei uskalleta puhua kuin kirjailijoiden ja kirjallisuuden tutkijoiden kesken. Jos teokseen laitetaan ménage à trois, laitetaan sitten viimeisen päälle. Lukijan nautinnolla ei ole rajoja kun tekijän luoma metafiktiivinen kommentaattori iskee hänelle silmää tuon tuosta. Valinnoillaan Jääskeläinen koettelee sopivaisuuden rajoja, usein ylittääkin ne, eikä veren, musteen ja sateen loisketta voi kukaan estää.

Romaanin teknisesti kunnianhimoinen asetelma alkaa loppua kohden jossain määrin muistuttaa Jostein Gaarderin 1990-luvun alun kansainvälistä hittiä Sofian maailma, mutta viimeksi mainitun äärimmäisen teennäinen, kömpelö ja ärsyttävä metafiktio jää huomattavasti Sielut kulkevat sateessa -teoksen hienostuneille ja monitulkintaisille ratkaisuille.

Romaanikirjailijan ja jumalan rinnastaminen on haastavaa, mutta Jääskeläinen suoriutuu siitä mallikkaasti. Kirjailija itse on antiikin tragedian deus ex machina, jonka teksti, kieli, saa mitä tahansa tapahtumaan. Lukija pakotetaan mukaan, tahtoi hän sitä tai ei.

Myös eräässä kohdassa vaivihkaa tapahtuva kirjailijan ja todellisuutta selittävän ateistin vertaaminen hallusinaatioista kärsivään mielipuoleen on herkullinen yksityiskohta, etenkin niille, jotka ovat itse kirjoittaneet romaanikäsikirjoituksia.

Kertojan tunne siitä, että hän on vastuussa aivan kaikesta, on hyvinkin rajallinen, ja Jääskeläisen kertojan kokemus puhuu kirjailijan syvällä rintaäänellä. Kirjailijan luoma todellisuus hahmoineen on aina omaehtoinen kokonaisuus, joka nopeasti alkaa viedä luojaansa sen sijaan, että luoja suvereenisti kuljettaisi hahmot ja tapahtumat niiden loogiseen loppuun.

On tärkeä muistaa, että samalla kun me ihmiset luomme todellisuutta, luomamme todellisuus vuorovaikutteisesti luo meitä, ja uusintaa tulkintojamme todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Uppoutuessamme symbolien mereen meistä tulee osa sen maailmaa ja samalla siitä maailmasta tulee osa meitä. Pitää vain uskaltautua pinnan alle. Siellä kronologia, fakta ja fiktio murtuvat ja W.B. Yeatsin maineikas Leda ja joutsen kohtaavat Jääskeläisen teoksen nykyhetken dilemmat, tulkinnat ja analyysit. Kaikki on mahdollista. Vai onko sittenkään?

Bonuksena teoksessa paljastetaan ihmiskuntaa jo vuosituhansia piinannut kumiankan arvoitus.

Joillakin romaanin hahmoilla on esikuva todellisuudessa, mikä tietenkin lisää metafiktiivistä syvyyttä tuoden mukanaan humoristisen autofiktiivisen tason. Kata on helppo tunnistaa jo nimen perusteella ja monelle meistä myös Nora on tuttu henkilö. Juuri tällainen avainromaanimainen leikki tuo lukunautintoon lisää kiehtovia sävyjä. Toisaalta esikuvat ovat hyvin kaukana romaanihahmoista, joskin ulkonäöltään ja eräiltä muilta piirteiltään ihastuttavan lähellä fiktiovastineitaan. On olemassa myös toinen fiktiivinen Nora, ja samalla lukemattomia, kun eri ihmiset muodostavat eri Norista omia käsityksiään.

Koirien nimistä voidaan mainita Dawkins ja Nietzsche, mikä valintana osoittaa jälleen kerran tekijän lämminhenkistä huumorintajua. Ateistikoirat, nykyinen ja entinen, kohtaavat uusissa olomuodoissaan. Saavat perkeleet mitä ansaitsevat – ihmisen parhaat ystävät.

Nietzschen kuuluisa lausahdus Gott ist tot on teoksessa lipsahtanut muotoon God ist tot, mutta tämä muotovirhe on kuin intialaiseen mattoon tarkoituksella kudonnassa jätetty virhe, joka vain korostaa taideteoksen kokonaisuuden mestarillista kauneutta ja symmetriaa.

Jääskeläisen aiempiin romaaneihin verrattuna uusin on selkeästi askel kaupallisempaan suuntaan, mutta tämä ei todellakaan tarkoita, etteikö kirjailija olisi tehnyt aivan oikean ratkaisun. Vaikka romaanin alkupuoli on viihdyttävä ja helppolukuinen, sen lopussa avautuva pohjaton taiteellisuus ja moniselitteisyys häikäisee. Juuri tällaisista aineksista kirjallisuuden historian suuret romaanit tehdään ja Jääskeläinen on onnistunut työssään loistavasti. Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla. Käännöksiä odotellessa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen