Muut keskeiset henkilöt ovat Koiviston 30-vuotias pomo Hirvonen, hänkin miehekäs mies, ja tyrmäävän kaunis shamaanitar Sajaana Uutai. Lajityypistä johtuen henkilöhahmot eivät ole syviä vaan lähempänä karikatyyrejä. Teos noudattelee humoristisia linjoja myös toimintakohtauksissaan, joskus epäonnistuen.
Kun hyviin ihmisiin ei voi pahojen tulituksen tiimellyksessä osua, ja se sanotaan suoraan, se vaikuttaa kerronnassa häiritsevästi, vaikka onkin vitsiksi tarkoitettu. Samanlaista lukijan pettämistä on paljastaa tarinan lopussa, että kaikki oli pelkkää unta (ei kuitenkaan tässä romaanissa, mutta yleisenä huomiona). Tällaiseen ei pitäisi sortua.
Toimintakuvaus on paikoitellen varsin mekaanista, mutta tapahtumat etenevät vauhdilla, joskus jopa töksähtelevin hyppäyksin. Kuvauksen terävöittämistä ja siloisempia siirtymiä sietää jatkossa harkita. Jos lajityyppiin upottaa parodisia elementtejä ja ikään kuin ohjaajan reunahuomautuksia, ne pitää laatia harkiten, taidolla. Erilaisia metafiktiivisiä kerrontatekniikoita on runsaasti tarjolla ja uusien keksiminen kunnianhimoisen kirjailijan intohimona.
Välillä piipahdetaan päähenkilöiden lapsuudessa hakemassa selityksiä sille, miksi ihmisestä on tullut se, joka hän on. Teoksen maailma on jonkinlainen dystopia useamman hirmusodan jälkeisestä ajasta, joka teknologialtaan muistuttaa 1970‒80-lukua. Ilmaston lämpenemisen vaikutukset on nykykirjallisuudessa valitettava tavanomaisuus, klisee, jonka tilalle olisi voinut vaihteen vuoksi harkita vaikkapa globaalia ydintalvea, ikiroudan maailmaa. Toisaalta lajityypin kohdeyleisö viehättyy ilmastonmuutosliturgiasta, ellei peräti edellytä sitä minkä tahansa kirjallisuudenlajin tulevaisuudenkuvaukselta. Monen maakunnan miehen mielestä on toki pelkästään hyvä asia, että Helsinki on lopullisesti uponnut mereen.
Teemoiltaan teos on ilkikurisen isänmaallinen, joskaan ei poliittisesti erityisen epäkorrekti, mikä olisi eittämättä tuonut lisätehoja tekstiin. Venäjä, Japani ja Suomi ovat vahvasti läsnä, juonen tasolla rinnastuksia nykyhetkeen riittää, mutta tiettyjä aikalaishulluuden ilmentymiä olisi tulevaisuuteen sijoitettuna voinut parodioida pontevastikin. Nyt tekijä tyytyy COVID-allegoriaan, kalakuppaan, joka seurauksiltaan muistuttaa nykyvitsausta. Sen psykologiset vaikutukset ihmisiin tekijä kuvaa sattuvasti.
Toiminnan ytimessä on retki salaperäisen Byakkotai-terroristijärjestön päämajaan vuorten ja metsien keskelle. Järjestöstä juontuu myös kirjan nimi. Muutenkin kuvaus on suomalais-ugrilaisuuden sävyttämää, japanilaisia samurai- sekä yakuza-vivahteita unohtamatta. Tämä sopii hyvin teoksen toiminnalliseen henkeen. Renny Harlin ja Markus Selin olisivat 1980-luvulla voineet sovittaa romaanin patrioottiseksi menestyselokuvaksi. Mikseivät edelleen.
Kielellistä kankeutta, pikkuvirheitä, kompastelevia lauseita ja tautofoniaa esiintyy jonkin verran, mutta korkea tyyli ei tietenkään lajityyppiin edes istuisi. Tämä on anarkistista räiskettä, punk-punkia, jos näin voidaan sanoa, tulevaisuuteen projisoitua nykyisyyttä, jonka tarkoitus on muistuttaa 1980-luvun VHS-toimintaelokuvia. Kieli on paikoitellen omaperäistä, perinteitä kunnioittavaa, taustatyö on tehty huolella. Kunhan tekijä saa viimeistelyyn samaa pieteettiä, romaanit voivat saavuttaa laajemmankin yleisön.
Jälkisanoissa kirjailija valottaa teoksen syntyvaiheita ja muokkausprosessia, osittain hieman anteeksi pyytelevään sävyyn. Ilmeisesti hän tekee tämän siltä varalta, että joku herkkähipiäinen tiedostava lukija saattaa loukkaantua heteronormatiivisesta menosta, joka jo itsessään, ilman poliittista epäkorrektiuttakin, voi monelle niin sanotusti oikeaoppisesti valveutuneelle olla liikaa. Arvostelijan mielestä ideologisesti ylivirittyneen lukijan närkästys olisi pelkästään toivottavaa, joten provokaatioita ei pidä pyydellä anteeksi saati teoksen tematiikkaa sen enempää selitellä. Päinvastoin: lajityyppi mahdollistaisi patologisesti keulivan nykymenon ratkiriemukkaan parodioimisen oikein urakallakin. Sellaiselle löytyy itse asiassa markkinarako.
Sarjaksi laajeneva seikkailukirja sopii varmasti matkalukemistoksi kasvavalle nuorisolle, joka tutisee kansainvälisten medioiden, kiinalaistiktokien ja lattapäisten muotihullutusten ristitulessa, ja kaipaa edellisten sukupolvien selkeämpään, tervehenkisempään maailmaan. Tiikerin silmissä kulkee taustalla kuitenkin äärimmäisen väkevä pienen, omaehtoisen kulttuurin puolustus, mikä nykyisin onkin ensiarvoisen tärkeää. Silti romaania ei voi pitää tendenssikirjallisuutena vaan tekijä onnistuu kutomaan juonen ilman turhaa paasaamista ja alleviivaamista.
Samaa ei voi sanoa leijonanosasta nykykirjallisuutta, jota suuret ja vähän pienemmätkin kustantamot suoltavat liukuhihnalta silkohapsien ja keski-ikäistenkin iloksi ‒ tahi suruksi. Siinä uhriutuminen, saarnaaminen ja ruikutus on sääntö, ei poikkeus, ja jälki sen mukaista. Tiikerin silmät välttää tämän ansan.
